Roskaa 40 vuotta – eikä suotta! Lloyd Kaufmanin ja Michael Herzin kipparoima Troma – väittämän mukaan maailman pisimpään toiminut itsenäinen elokuvastudio – on tullut pahamaineiseksi lafkan omien, sikailuhenkisten splatterkomedioiden (muun muassa Toxic Avenger, Sgt. Kabukiman N.Y.P.D., Class of Nuke ‘Em High…) ohella myös avokätisesti levittämistään toisten artistien roskafilmeistä. Kuten edesmenneeltä Mankkaansuolta, pystyy toki tältäkin kaatopaikalta löytämään kaikenlaista mielenkiintoista, nostoina indonesialainen aivot narikkaan -sekoilu The Stabilizer – kostaja (1986), Lucio Fulcin post-apocalyptinen Rooma 2033 (1984) ja Vietnam-traumoja Eraserheadiin sekoittava Combat Shock (1984). Ikävä kyllä suurin osa puljun vierasjulkaisuista on kuitenkin sitä kotivideotasoista amatöörisontaa, jota kukaan itseään, mainettaan tai kukkaroaan kunnioittava ei festarien ulkopuolella halua näyttää jo ihan siitä syystä, että taidokkaampaa tavaraa kuvataan esimerkiksi nigerialaisessa lasten leikkikoulussa.
Menevän tittelin perusteella pystyykin arvaamaan, että kanadalaisen Interiority Entertainmentin tuntemattomalla budjetilla kasaama Zombie Werewolves Attack! on juuri tätä merkkilaatua. Indie Can Film Festivaleilla ensi-iltansa nähnyttä pökälettä voi sanoa Ryerson Universityn elokuvalinjalta valmistuneen ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä-tuottaja-kuvaaja-leikkaaja-tehostemies Chris Greenin auteur-työksi. Jos töherrysmäisiä ihmissusipiirroksia, kuuta esittäviä puolilähikuvia ja outoja melodioita sisältävää sähkökitarointia miksaava intro tuntuu kornilta, voi juku kun itse elokuva alkaa: huutoon päättyvällä painajaiskohtauksella, totta kai.
Ensimmäinen puolikas vietetään arvaamma herra Greenin vanhempien kotisohvalla röhnöttäen. Epämääräinen kaveriporukallinen pallinaamoja löhöää telkkarin ääressä kaljaa kitaten ja nimikkohirviöiden mahdollisesta vaarallisuudesta laiskanpuoleisesti lässyttäen. Siitä huolimatta että vastuu äänitöistä vieritetään Gaston Perez -nimisen alan ammattilaisen niskoille, jaksan pissivän äänen ja välistä epäsynkassa liikkuvien huulten perusteella pahasti epäillä koko audiollisen kaluston mukanaoloa ja spekuloida dubbaukseen pohjautuvan ratkaisun mahdollisuutta. Ei sillä että puheesta nyt selkoa edes tarvitsisi saada, suurin osa monipuolisesta dialogista kun kuuluu fuck sitä, fuck data. Heikko happi vaivaa myös leffan ulkoista ilmettä, sillä valaisija ei näy kuuluneen työryhmän miehitykseen ja virallisesta Troma-logosta huolimatta sameudeltaan mutapohjaisen järven vettä muistuttavasta kuvasta on pahimmillaan liki mahdotonta saada selvää. Indiehenkisyys paistaa myös ilmeisesti arkivaatteisiinsa sonnustautuneista esiintyjistä, joiden näyttelijäntaitojen suhteen ainakin itse olin kovin negatiivisella kannalla. Meiningin petauksen kohtauksista mieleen ärsyttävimpänä jää sekaisin olevan ja naamaansa vääntävän kikkarapään mussutus, jonka englanniksi tulkkaaminen lienee haaste pitkän linjan kielitieteilijällekin. Skene, jossa auki oleva töllö välkkyy sinistä valoa apinalauman kasvoille, tuntuu näiden eväiden puitteissa teknisenä taidonnäytteenä vähintään Oscarin arvoiselta.
Vihdoin ja viimein hengailusta siirrytään – elokuvamaailmaan keskittyvän lykantropia-pohdinnan kautta – itse teurastukseen. Tämä starttaa kaikkien aikojen nopeimpiin (ja rumimpiin) kuuluvalla muodonmuutoksella, jonka tuloksena hampaanjäljet ihoonsa saaneen gimman ulkoisen habituksen lähin vertailukohta lienee spurgukuurilla toistakymmentä vuotta ollut hippi. Pian silmärei’istään ihmisihon paljastavia kumisia hukkanaamareita ja karvakäpäliä (muu vartalo pysyy tiptop-kunnossa, mikä on vaateparsien ehjänä säilymisen kannalta ihan hyvä homma) puskee estradille kuin murmeleita koloistaan kesken maastopalon. Mikäli ulvaisijoiden kadulla pomppimisen kokee jotakuinkin yhtä pelottavana kuin Jackassin gorillapukuisten pällien piilokamerapilan, kannattaa muistaa, etteivät nämä olekaan mitä tahansa susia, vaan zombimaisia, puolikuolleita ihmissusia! Miten zombisusi sitten eroaa tavallisesta, jää massiivisemmaksi arvoitukseksi.
Niin, se visvasirkus: se se vasta sietämätöntä katseltavaa onkin. Vaikka mitään Botticellin Venusta on tietenkään turhaa odottaa, mikäli koko muukin filkka on ruma kuin miehen peräpää, näin ala-arvoisia tehosteita tulee silti vastaan onnekkaan harvoin. Animoidun oloisesti lentävä kirves katkaisee ihmissuden pään ja jalka repeää irti erikoislähikuvassa (missäpä muussakaan sen voisi itse torsoa näyttämättä omilleen raastaa). Yksi tyyppi myös hakkaa kuuhullun muusiksi irtokädellään ihmisbiologian uusiksi määrittelevässä skenessä: paitsi ettei haavasta roisku pisaraakaan nestemäistä kudosta, pilkistää jannun vasemmasta kyljestä takin alle piilotettu, merkillisen isokokoinen kasvain.
Paikallaanolon mahdottomana kokeva kamera yrittänee luoda jonkinlaista neorealistista fiilistä. Kuvauksesta paranee myös mainita erittäin persoonallinen (eli about jokaisessa genren pätkässä nähtävä) POV-katsaus verta himoitsevan pedon silmin. Omintakeinen ote jatkuu tunnetummista kauhupätkistä plagioiduissa kohdissa, kuten zombilimboa esittelevässä painajaismontaasissa (Ihmissusi Lontoossa) ja kädenväännössä lukkojen taakse laitetun demonisen kaverin kohtalosta (Kauhun riivaamat). Editoinnin kulmakivi puolestaan nähdään, kun auton alle jäävä jäbä lentää kolauksen voimasta kymmenisen metrin kaaressa, mutta kuvakulman vaihtuessa kierii kyljelleen harppausmitan päähän bensasyöpön konepellistä. Elävien kuolleiden ihmissusien isät tuntuvat myös rakastavan lähikuvia, mistä eräitä todisteita ovat uutislähetyksestä puoli ruutua täyttävä lukijan pää ja aamunsarastus, jossa muutamassa sekunissa nouseva aurinko peittää vaatimattomasti suurimman osan näkyvillä olevaa taivasta.
Homo Lupusten kulmahampaista säästyneiden riemuun vertautuva selviytymisen tunne valtaa katsojan helvetillisten 70 minuutin jälkeen loppukohtauksessa, jossa haavasta uhkaavasti kohoamaan lähtevä munakarva vetäytyy kiireen vilkkaa takaisin piilopaikkaansa pilkkupallon hohkaamien säteiden voimasta. Koska yritän löytää pahimmastakin asiasta edes jotain positiivista, esitän Greenin tykityksen ainakin sopivan lokakuun harmaaseen melankoliaan taustamusanaan raiannutta tusinarockia paremmin. Filmi on myös oiva osoitus siitä, kuinka kaikki rikkaus ei ole keskittynyt pelkkien peikkojen käsiin, vaan että omistavalta luokalta löytyy vielä sittenkin Troman laupeiden setien myötä ripaus pyyteetöntä reiluutta. Tästä kertoo uncle Lloydon independent-elokuvaa kohtaan osoittaman ennakkoluulottoman suhtautumisen ohella se tosiasia, että myös Zombie Werewolves Attack! löytyy laillisesti katseltavana lafkan You Tube -kanavalta. Bon appétit!