Kategoria:

Jurassic Park (1993)

Jurassic Park on ymmärtääkseni elokuvia, jotka suurin osa 90-luvulla eläneistä on nähnyt kerran tai kaksi joko lapsuudessaan tai lasten kanssa. Onhan siinä dinosauruksia ja jännitystä, ja ohjaajanakin Hollywoodin leppoisin (ja hämmentävin) mies, Steven Spielberg. Juoni on vanha ja tuttu ainakin Michael Crichtonin alkuperäiskirjan lukeneille. Richard Attenboroughin esittämä rikas huvipuistopohatta John Hammond onnistuu dinosaurusten kloonauksessa ja päättää perustaa dinosauruspuiston, johon lähtee hyväksyntäreissulle tiederyhmä, joka koostuu Jeff Goldblumista, Sam Neillistä ja Laura Dernistä. Haistatteko jo ysärin suloiset tuoksut? Jos ette, niin viimeistään Goldblumin heiluessa ruudulla loukkaantuneena ilman paitaa rintakarvojen täyttäessä koko ruudun tulette sen haistamaan. Ryhmän seuraksi tulevat myös Hammondin lapsenlapset, Tim ja Lex. Kesken kiertoajelun puiston turvatoimet kuitenkin pettävät, ja estradille astuu kysymys siitä, pystyykö ihminen saattamaan takaisin sukupuuttoon kuolleista nostetun eläinkunnan ennen kuin ne tekevät samoin Jurassic Parkin sisältävän saaren mikroyhteiskunnassa? Ja ennen kaikkea, onnistuuko Sam Neill suojelemaan pikkulapsia verenhimoisilta raptoreilta?

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Zagor kara bela (1971)

Hän on oikeamielisyyden perikuva. Hän ei juo. Hän ei polta. Hän voittaa pahikset oveluudella, nyrkein ja kehittyneillä aseillaan, haukuttuaan heitä ensin kurkuiksi. Rintaa komistaa uhkea logo. Kuka hän on? Batman? Ei. Teräsmies? Ei. Hämähäkkimies? Ei todellakaan, vaan kyseessä on villissä lännessä seikkaileva ja kaikkien tuntema legendaarinen Zagor! Miten niin ette ole kuulleet hänestä? Tämä intiaanien paras ystävä on lähtöisin italialaisen Sergio Bonnellin kynästä. Hän seikkaili 1960-luvulla kotimaansa huippusuosituissa sarjakuvissa. Kyseiset sarjakuvat saapuivat myös Turkkiin, jossa ne nousivat niin kovaan kysyntään, että Turkin elokuvateollisuus teki niistä peräti kaksi elokuvaa. Niistä ensimmäinen ja kenties merkittävin on Zagor Kara Bela, jossa Zagoria esittää roolista suureen suosioon ponnistanut Levent Çakır.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Marco Beltrami penetroi harrastustani

Heräsin eräänä yönä kylmän hien puskiessa kasvoilleni. Mielessäni oli vain yksi kysymys. Miksi elokuvasäveltäjä Marco Beltramin minussa herättämät tunteet hämmentävät minua näin? Kuvaillakseni tätä outoa suhdetta kyseiseen mieheen ja hänen työhönsä, minun pitänee aloittaa alusta. Elokuvaa kuvaillaan taiteenlajina usein taianomaiseksi. Joskus tämä taika kuitenkin rikkoutuu. Loitsu sanoo itsensä irti jos juoni menee viemäristä alas, näyttelijä lausuu repliikkinsä kiviseinän karismalla tai toimintaa leikataan kuin hiuksia 90-lukulaisen Johnny Deppin kampaamossa. Tähän ikävään laadunpudotukseen on mielestäni kuitenkin olemassa parannuskeino – Musiikki. Erinomainen, tilanteeseen sopiva elokuvamusiikki voi pelastaa hölmöt juonenkäänteet onnistumalla narratiivin typeryydestä huolimatta ruokkimaan katsojan immersionhalua sopivilla soinnuilla. Juuri tällaisen musiikin tekemiseen herra Beltrami sopii kuin nappi otsaan.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Broken City (2013)

Allen Hughes aloitti uransa veljensä Albert Hughesin kanssa ohjatulla Menace II Societylla. Tästä aikanaan inhorealistisesta katukuvauksesta mies on nyt siirtynyt Hollywoodin hellään huomaan, ja Broken City on hänen ensimmäinen kokopitkä teatterilevitykseen päätyvä soolo-ohjauksensa. Outoa kyllä, se on kokonaisuutena huomattavasti eheämpi kuin hänen veljensä kanssa aiemmin Hollywoodissa tehtaillut From Hell sekä The Book of Eli.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Kauhuelokuvan sisäsiittoisuudesta

“Dude, Where’s My Car? meets 28 Days Later” kehutaan Shaun of the Deadia. “Twilight meets My Bodyguard” sanovat kriitikot Let The Right One Inistä. Kauhu lienee ainoa genre, jossa mainonta, yleisö sekä kriitikot vuolaasti sopusoinnussa ylistävät ja ylläpitävät matkimisen jaloa taitoa. Ja se näyttäisi kelpaavan kaikille asianomaisille jostain syystä. Yllä mainitut elokuvat ovat malliesimerkkejä onnistuneesta aiempien elokuvien iteraatioista, sillä ne tuovat jotain uutta aiempien versiointien tarjontaan, oli se sitten huumoria tai lapsista kertovaa ihmissuhdetragediaa. Valitettavasti tämä otanta ei edusta edes prosenttia kauhugenren tarjonnasta. Suurin osa, ja oikeastaan koko kauhuelokuvan historia, on täynnä enemmän tai vähemmän onnistuneita matkimisketjuja ja sisäsiittoisia sukupuita. Kauhuelokuvien kronologia tuntuu aivan liian usein lopulta päätyvän joko tarinan, visuaalisen annin tai narratiivin rakenteen puolesta F.W. Murnaun Nosferatuun tai Robert Wienen The Cabinet of Dr. Caligariin.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Hanna (2011)

Kuusamon järvet kimaltelevat auringonvalossa, ja poro kävelee rauhallisesti metsässä. Yllättäen metsän rauhallisuus ja seesteisyys järkkyy ilman halki kiitävän nuolen voimasta. Poro kaatuu, ja Saoirse Ronanin esittämä 15-vuotias teinityttö nimeltä Hanna kävelee sen vierelle päästääkseen sen tuskistaan. Tämä on ensimmäinen useista kerroista, kun Joe Wrightin Hannassa Ronanin hahmon teko rikkoo maailmassa vallitsevan harmonian, luoden hetkellisen kaaoksen jonka jälkeen hänen sisällään tuntuu taas vallitsevan jonkinlainen tyhjyys.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

The Host (2013)

Twilight-kirjasarjan kynäilleen Stephanie Meyerin libidoa ei näemmä tyydyttynyt tukahdetun seksuaalisuutensa purkamisesta ideaköyhäksi vampyyrifantasiaksi, vaan hänen piti jatkaa elämäntyötään esitellen omituisia seksikuvitelmiaan, tällä kertaa sci-fin muodossa. The Hostin tekijäjoukossa on lupaavia nimiä – 90-luvun parhaimpiin tieteisfantasioihin lukeutuvan Gattacan ohjannut Andrew Niccol ohjasi ja käsikirjoitti Meyerin kirjan pohjalta, ja pääosassa on Joe Wrightin teoksista uransa käynnistänyt yleensä erinomainen Saoirse Ronan. Valitettavasti väitettiinhän David Sladeakin hyväksi kauhuohjaajaksi ennen Twilight – Epäilystä.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila