Varmasti suurin haaste jokaiselle kauhuelokuvan katsomista harkitsevalle on aina oma kykenevyys hyväksyä ruudulle vyöryvät tapahtumat jonkinlaisena loogisena jatkumona. Kauhu yrittää usein tavoittaa katsojiaan arkisilla ja samastuttavilla hahmoilla, joiden hyvin todellisuutta vastaava arki muuttuu joko veriseksi selviytymiskamppailuksi tai demonien pakoiluksi. Tällaista ei tietenkään tapahdu todellisuudessa ainakaan hirveän suurella todennäköisyydellä, jolloin peliin tuleekin katsojan kyky lykätä omaa epäuskoaan - Suspension of disbelief, kuten jenkit sanoisivat. Tämä on tarpeellista myös siksi, että suurin osa kauhuelokuvista (usein ne huonommat) rakentuvat sen ympärille, että hahmot menevät tapahtumien luokse. Oli se sitten kaapin pohjalla lymyilevä hirviö tai kellarista kurkistava haamu, hahmoilla on tapana lähestyä näitä tilanteita aina varmasti mutta äärimmäisen hitaasti. Kukaan täysijärkinen ei tekisi tätä, mutta jos haluaa nauttia edes joistain haamukauhuelokuvista, taito asian hyväksymiseen on tarpeellinen. Olen mielestäni erittäin harjaantunut tämän taidon saralla, ja pystyn usein hyväksymään mitä hölmöimmät juonenkäänteet ja ennen kaikkea yllämainitut tutkimusretket sopimattomiin paikkoihin ilomielin, odottaen innolla niiden lopussa olevaa säikäytystä. Joskus kuitenkin eteeni tulee elokuva, jolloin tämä on yksinkertaisesti mahdotonta. Dark Skies on juuri sellainen elokuva.