Kategoria:

Vuoden 2013 parhaat elokuvat, osa 1

Ex-lakiopiskelija, teatteri ja televisioalan konkari Ken Loach (Mike Leigh’n lisäksi tunnetuimpia englatilaisia nykyohjaajia) muistetaan Suomessa ennen kaikkea hänen työväenluokkan ja sosiaaliverkostoissa rypivien elämää kuvaavista filmeistä. Niitä ovat esimerkiksi huostaanottokysymystä rajusti tarkasteleva Ladybird Ladybird, rakennustyömaaympäristöön osin sijoittuva Riff-Raff, työttömän ja terveystyöntekijän suhteesta kertova elokuva Nimeni on Joe, DDR:stä länteen tulleen taiteilijan pettymystä kuvaava Fatherland tai lemmikkihaukkaa pitävän pojan elämää luotsaava kaunis kuvaus Kes – poika ja haukka, joka oli muun muassa yksi Krzysztof Kieślowskin lempielokuvia. Koko uransa ajan Ken Loach on työskennellyt myös dokumenttielokuvan parissa.

Julkaistu: Kirjoittaja: Laajakuvan toimitus
Kategoria:

Los Olvidados (1950)

Salvador Dalin petoksen jälkeen löydämme Luis Buñuelin Meksikosta hänen jouduttua jättämään Hollywoodin luksuselämän ja peitenimellä työskentelyn piinaavan kommunistijahdin ja ajan hulluuden vuoksi. 17-vuoteen hän ei ole ohjannut ainuttakaan yksin omaa elokuvaa; nyt hän saa tilaisuuden ja Los Olvidados syntyy. Mikä voisi olla ainutlaatuisempi ja armottomampi aloitus Buñuelin Meksiko-kaudelle? Las Hurdesista on jäänyt Bunuelin tapa aloittaa filminsä tarkastelemalla kaupunkia kuin jossakin halpahintaisessa dokumentissa. Ei aikaakaan kun on täysin selvää, että halpahintaisuus on tästä elokuvasta valovuosien päässä. Bunuel ei ole menettänyt mainosfilmien ja Hollywoodissa kautensa aikana mitään otteestaan.

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen
Kategoria:

Espoo Ciné 2013, osa 5

Jan Forsströmin Silmäterä on erilainen uutuus suomalaisen elokuvan joukossa. Mestariteoksesta ei voida puhua, hädin tuskin hyvästäkään elokuvasta, mutta ainakin Silmäterä haastaa hieman katsojaansa, eikä kyseessä ole yksiulotteinen, kärsimysten kautta voittoon ja kasvamme ihmisinä –tarina.

Julkaistu: Kirjoittaja: Laajakuvan toimitus
Kategoria:

Espoo Ciné 2013, osa 3

The Deflowering of Eva Van End lainaa kehystarinan Pier Paolo Pasolinin Teoreemasta: muukalainen saapuu keskiluokkaiseen perheeseen, jonka jäsenet hänen kauttaan tulevat huomaamaan sisäiset ja kätkettyinä pysyneet minänsä. Muuten näiden elokuvien yhteydet jäävät sitten vain teoreettisiksi, visuaalisesti ja sisällöltään kun on kyse täysin eri maailmoista tulevista teoksista; sellaista mieltä repivää, päätä puhdistavaa ja sielua murskaavaa vaikutusta kuin Teoreemalla on The Deflowering of Eva Van End ei yritäkään tarjota, vaan suoltaa kestonsa ajan mustaa huumoria ja pysyttelee visuaalisesti yhtä kamera-ajoa, sekin kovin tavanomainen, lukuunottamatta harmittomana; siispä näiden kahden elokuvan itselleni mahdoton vertailu loppukoon nyt. Tämä teksti spoilaa kaiken.

Julkaistu: Kirjoittaja: Laajakuvan toimitus
Kategoria:

Pather Panchali (1955)

Legendan mukaan ensimmäisenä päivänä, kun Satyajit Ray käveli ensimmäisen elokuvansa, Pather Panchalin, kuvauspaikalle, hän ei ollut koskaan aikaisemmin ohjannut yhtäkään otosta elokuvaan. Siitä huolimatta hän oli päättänyt tehdä elokuvat Intiassa hyvin tunnetusta kirjasarjasta. Hänen lapsinäyttelijänsä eivät puolestaan olleet koskaan ennen näytelleet eikä edes kameramies ollut koskaan aikaisemmin kuvannut mitään filmikameralla, joskin oli toiminut aiemmin still-kuvaajana. Jopa elokuvaan palkattu musiikintekijä oli täysin noviisi. Joka tapauksessa ja tästä kaikesta huolimatta elokuvassa on todella suurenmoiset roolisuoritukset, jotka perustuvat siihen neorealistiseen oivallukseen, että elokuvassa ihmisten ei täydy esittää muuta kuin itseään, ja sen musiikki on lumoavaa ja kameratyöskentelystä näkyy johdonmukaisuus: kamera ei suinkaan liiku kovin paljon, mutta jokainen kulma, josta kamera kuvaa, näyttäisi olevan ainoa oikea. Samalla liike mukailee hienovaraisesti näyttelijöiden toimintaa.

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen
Kategoria:

Il Grido (1957)

Kun Irma (Alida Valli) saa kuulla, että hänen miehensä on kuollut Australiassa, hän palaa kertomaan asiasta Aldolle (Steve Cochran), jonka kanssa hänellä on 7-vuotias tytär Rosina (Mirna Girardi). Aldo kuvittelee, että he voivat nyt viimein elää yhdessä. Hän toivoo, että he menisivät naimisiin ja voisivat siten laillistaa tyttärensä. Seuraavana päivänä Irma kuitenkin torjuu Aldon kertoen, että hän rakastaa jotakuta toista. Aldon äiti, jonka kanssa hänellä ei ole kovin läheistä suhdetta, provosoi häntä ottamaan Irman itselleen. Aldo lähtee etsimään kaupungin sumuisilta kaduilta Irmaa ja löytää hänet viimein. Mutta kun Irma kieltäytyy jälleen, Aldon itsehillintä pettää ja hän hakkaa entisen rakkaansa kaikkien kaduilla maleksijoiden nähden. ”Now Aldo it´s really finished”, Irma vastaa, kun Aldo käskee häntä palaamaan kotiin. Aldo pakenee tyttärensä kanssa hevosvankkureilla kaupungista. Alkaa seikkailu Po-joen laakson rannoilla, kynnettyjen peltojen täyttämissä horisonteissa, joiden ylle talvi on laskeutumassa, armoa antamatta. Illuusioton tarina sodan jälkeisestä Italiasta, matkanteko vailla erityistä tarkoitusta tai päämäärää, vaellus syksyisen kylmissä maisemissa, kun ilmassa leijuu vielä sateen utua ja maantiet vuotavat hyytävää märkyyttä.

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen
Kategoria:

La Chienne (1931)

Jean Renoir syntyi Montmartrella syksyllä 1894 samana vuonna kuin Céline, Huxley ja Cummings. Hän varttui Essoyesin maaseudulla, sai vaikutteita isänsä ympärillä pyörineistä naismalleista ja ihastui hoitajaansa Gabrielle Renardiin. Samalla hän kasvoi sisälle impressionismiin, jonka vaikutuksilla täytettynä teki myöhemmin loistavan French can-canin (elokuva esitetään Helsingin Orionissa 8.8:tta ja 11.8:tta). Hän tapasi isänsä maalariystäviä Claude Monetista Edgar Degasiin. Ensimmäisessä maailmansodassa hän haavoittui jalkaansa niin, että tuo vamma saattoi vielä vuosien kuluttua vuotaa verta. Kuuluisan mestarimaalarin poikana Jean Renoir ei tahtonut kuitenkaan seurata isänsä ammattia. Hän ryhtyi keraamikoksi, mutta vaihtoi urasuunnitelmia. D.W Griffith, Charles Chaplin, luonnollisesti saksalainen ekspressionismi ja muiden muassa Erich von Stroheim, joka myöhemmin näytteli myös Suuressa illuusiossa (Goebbelsin mukaan ”Cinematographic Enemy Number One”) olivat saaneet hänet vakuuttuneeksi elokuvan mahdollisuuksista. Vuonna 1924 hän teki ensimmäisen elokuvansa, jossa hänen vaimonsa Catherine Hessling, Auguste Renoirin malli, näytteli. Jean Renoir tahtoi vilpittömästi tehdä vaimostaan tähden.

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen
Kategoria:

La Bête Humaine (1938)

La Bête Humaine, Ihmispeto on elokuva vauhdista. Avantgardistinen, intensiivisen rautatiemontaasin kiskoilla sauhuavassa ryminässä, kun kiidossa tuuli pyyhkii Lantierin päätä; elokuvan avaus toimii hypnoosiin esiasteena. Ääniraita on täytetty kiitävän junan metelillä. Kiskomiesten huudoilla. Sukelluksilla tunneleihin, joissa tyhjyys tiivistyy mustaksi. Sitten: J. Kosman musiikki. Hämäryyden viulut, narkolepsian repäisyurut.

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen