Raporttimme kolmas osa keskittyy ranskalaisiin ja brittiläisiin tuotantoihin.
Aiemmin Laajakuvaan on kirjoitettu seuraavista festivaalin elokuvista: Paulina, Victoria, He ovat paenneet, The Duke of Burgundy, Kätilö, P’tit Quinquin, Lovemilla, Ollaan vapaita, Taxi Teheran, Sosialismi, Violet sekä Electric Boogaloo: The Wild, Untold Story of Cannon Films. Ennakkojutussamme käsiteltiin Sicario, Tale of Tales, Dear White People ja Going Clear: Scientology and the Prison of Belief.
Muut raportin osat löytyvät tämän linkin takaa.
The Magic Mountain (2015)
Useita eri piirrostekniikoita yhdistelevässä animaatioelokuva The Magic Mountainissa katsojalle kerrotaan puolalaistaiteilija Adam Jacek Winklerin elämäntarina. Elokuva esittää olevansa taiteilijan itsensä ja hänen tyttärensä välinen vuoropuhelu, mutta todellisuudessa useampi eri näyttelijä lukee vuonna 2002 kuolleen Winklerin kirjoittamia kirjeitä muodostaen niistä romantisoidun kuvan taiteilijan elämänvaiheista: Ranskaan muuttamisesta, vuorikiipeilyharrastuksesta ja Afganistanissa paikallisten puolella kommunisteja vastaan taistelemisesta.
Ensimmäisenä elokuvassa pistää silmään alati vaihtuva animaatiojälki. Erilaiset piirrostyylit tekevät elokuvan visuaalisesta ilmeestä mieleen jäävän. Piirrosjälki vaihtelee sekaisen hutiloidun näköisestä viimeistellyn oloiseen ja ääriviivat suttuisista siveltimenpyyhkäisyistä viivoitinsuoriin kynänvetoihin. Vaihtuva jälki voi myös vieraannuttaa katsojaansa, koska tyylinvaihdos on todella suurta ja useimmiten vauhdikkaan lennokkaasta sivellintyöskentelystä nauttiva katsoja ei ole niin innoissaan flash-animaation näköisestä jäljestä ja toisinpäin. Siitä huolimatta useampi erilainen animaatiotyyli on elokuvan suurin vahvuus, koska siitä muodostuu mielikuva taiteilijan monipuolisuudesta yhteen asiaan jämähtämisen sijaan.
Winklerin elämäntarina onkin sitten valitettavasti todella puuduttavaa seurattavaa. Avoimesti kommunistivihamielinen taiteilija pönkittää kirjeissään omaa egoaan niin vastenmielisillä tavoilla, että The Magic Mountain muuttuu hyvin nopeasti haudan takaa tehdyksi omiin muniin puhalteluksi. Toisena käsikirjoittajana toiminut Anna-tytär ei tunnu lisäävän isänsä teksteihin mitään kriittisyyttä, joten hänen panoksensa elokuvan kannalta on lähinnä ”Minun isäni on parempi kuin teidän isänne” -huutelu. Afganistanissa vietetyt sissisotavuodet kuvataan jaloimpana toimintana, mitä kukaan voi tehdä, ja elokuvan käsitys sotimisen arvokkuudesta ajaa sen kuvottavaksi militanttipullisteluksi ilman minkäänlaista itseironiaa. Lopussa ilmaistaan pettymys maailmaan, jossa nykysodankäynnissä ei vain ole sellaista samanlaista tarunhohtoista arvokkuutta ja mystisyyttä kuin 80-lukulaisessa kommunistinlahtaamisessa. (JM)
Hyena (2014)
Kun tarinan sankarina toimiva kovanaamakyttä ottaa yhteen rikollisten maahanmuuttajien kanssa, ei hänelläkään ole puhtaat jauhot pussissa. Ratsioiden jälkeen otetaan lasti talteen, mennään paikalliseen pubiin ja vedetään viivat. Aamuyöstä siirrytään autoon nukkumaan ja myöhemmin kovassa kankkusessa duuniin.
Ettei Hyena olisi pelkästään rikollisuutta kuvaava elokuva, tuo se narratiiviinsa syvyyttä, joka keskittyy pääosapoliisin sielunpuhdistukseen. Erään ”kuulustelun” jälkeen, hän haluaa auttaa naista, joka on jäänyt järjestäytyneen rikollisuuden orjaksi.
Juoni vaikuttaa kiinnostavalta, muttei ole sitä. Hyenan tapaisia kyttäjuttuja on viime vuosina tullut enemmän kuin liikaa. Ne toistavat usein tuttuja kaavoja, joissa korruptoitunut henkilö etsii synninpäästöä. Ensimmäisenä mieleen juolahtaa Abel Ferraran Paha Poliisi. Öiset kuvat taasen tuovat mieleen Michael Mannin varhaiset rikosjännärit. Pelkästään elokuvan alussa nähtävä ”Hyena” -fontti on täysi kopio Mannin Thief-elokuvan vastaavasta. Tästäkään huolimatta elokuva ei ole erityisen hyvä. Sekavasta kerronnasta kärsivä tarina on liian pitkä. Hahmoja on liiaksi, mikä omalta osaltaan syö tehokkuutta.
Jos jotain positiivista täytynee mainita, niin ainakaan näyttely ei ole erityisen heikkoa. Ajoittain hahmot tuntuvat uskottavilta. Joka tapauksessa Hyena on keskinkertaiseksi vajoava rikoselokuva, jonka näkeminen ei erityisesti tunnu turhalta, muttei palkitsevaltakaan. Salista poistumisen jälkeen tunne on tyhjä. (TP)
Fidelio – Alice’s Journey (2014)
Ariane Labedin esittämä laivainsinööri Alice päätyy töihin rahtialukselle erään miehistönjäsenen hämärän kuoleman jälkeen. Pian laivalle saavuttuaan Alice huomaa, että alus on sama, jolla hän on työskennellyt kymmenisen vuotta aikaisemmin – vain nimi on vaihtunut siinä välissä. Kapteeninakin toimii Melvil Poupaudin esittämä menneisyyden rakkaus Gaël, jonka kanssa kipinä syttyy uudestaan nopeasti. Rakkaus kotona odottavaan poikaystävään ei kuitenkaan katoa missään välissä, vaan ohjaaja Lucie Borleteaun elokuvan yksi keskeisimmistä teemoista on kahden ihmisen samanaikainen rakastaminen.
Päivät rahtialuksella kuluvat ranskalaiselle arthouse-elokuvalle tyypillisesti ruokapöydässä viinilasillisen äärellä keskustellen ja elämää pohtien. Tällaisten kohtausten parissa Fidelio – Alice’s Journey on hyvin paljon Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin näköinen elokuva niin hyvässä kuin pahassa. Onneksi rahtilaivan miehistön keskustelut eivät kaikki liity tyypillisiin ranskalaisdraaman puheenaiheisiin, kuten filosofiaan ja taiteeseen, vaan miesvaltainen miehistö heittelee myös rasistisia kommentteja työpaikat varastavista maahanmuuttajista ja kehuskelee sillä, miten edellisiltana maissa tulikaan höylättyä paikallista naistarjontaa. Keskustelunaiheet eivät tee elokuvasta rasistista tai naisvihamielistä vaan aidonoloisen. Itse asiassa Alicen hahmon tuominen näin miesvaltaiseen toimintaympäristöön tarjoilee erinomaiset puitteet käsitellä hänen omaa seksuaalisuuttaan. Miesympäristössä vaikuttava konsensus on se, että mitä enemmän seksiä harrastaa eri ihmisten kanssa, sitä kovempi jätkä on, kun taas helposti useampaa miestä pyörittävä nainen mielletään kevytkenkäiseksi jakorasiaksi. Nyt ympäristö ei tuomitse Alicea, joten katsojakaan ei tee sitä niin helposti. Sukupuoliroolien rajoja hälventämällä elokuva saa katsojan suhtautumaan kaikkien hahmojensa seksuaalisuuteen samalta lähtöviivalta.
Fidelion kolmiodraaman käsittely on yllättävän hillittyä. Vaikeudenvalinta kahden yhtä ihanan rakastetun välillä tehdään selväksi, mutta Alice ei jää vellomaan omassa rakkaudentuskassaan, vaan pystyy myös muuhun elämään. Kaikenlainen melodramaattisuus jätetään pois eivätkä ihmiset tee itsestään idiootteja tilanteen keskellä, vaan yrittävät jopa keskustella lopputuloksesta riippumatta. Aluksen ilmapiiriin vaikuttava mysteerikuolema toimii Alicen tunnetiloja ohjaavana tekijänä ja on tarpeellinen elokuvan kannalta, mutta itse kuolinsyyn selvittäminen on täysin turhaa. Lopussa onnettomuuden kautta tuleva pahan laivayhtiön voitontahtoisuuden haukkuminen tuntuu tarpeettomalta keinolta lisätä elokuvaan hieman sanomaa, mutta aiheen käsittely jätetään toteamuksen tasolle. Elokuva ei pääty Alicen matkan loppuun, vaan uuden merimatkan alkuun. Siksi onkin hienoa, että kolmiodraama jätetään elokuvassa täysin auki. Näin Fidelio – Alice’s Journey on kuvaus nimenomaan naisen matkasta, ei sen lopullisesta määränpäästä. (JM)
808 (2015)
Rapmusiikki ei olisi mitään ilman 808-rumpukonetta. Tämä väittämä kuullaan useaan otteeseen Alex Dunnin dokumentissa 808. Asia on osittain totta, muttei koko totuus. Siksi onkin sääli, ettei dokumentti pureudu aiheeseen huolellisemmin, koska kyseisellä rumpukoneella on ollut suuri vaikutus useampaan eri genreen. Sen soundin tunnistavat kaikki, vaikka eivät itse tätä tiedostaisikaan. En silti usko, että rap olisi jäänyt kokonaan syntymättä ilman 808:aa.
Lapsen innokkuudella kerrottu dokumentti yrittää kertoa laitteen historiasta alle kahdessa tunnissa, mikä tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä. Tämän vuoksi suurin osa siitä käsittelee 80-luvun alkuaikoja. Tämä muuttaa kerronnan puuduttavaksi. Haastateltavina kuullaan nykyisiä sekä menneitä eturivin artisteja, joista kenelläkään ei ole laitteesta mitään pahaa sanottavaa. Myös kertojaääni toistelee alvariinsa, kuinka merkittävä 808 on ollut nykymusiikin kannalta. Mainitsemisen arvoisena pidän nuorison suosikin, David Guettan, juttuja. Niissä ei ole mitään järkeä. Tämä DJ:ksi itseään kutsuva vitsi selittää jotain sähköenergiasta samalla, kun pääni on räjähtää tuhanneksi elektronihiukkaseksi. Sentään lopussa nähtävä rumpukoneen keksijän haastattelu on kaikessa yksinkertaisuudessaan sympaattista kuunneltavaa.
Dokumentti ottaa yliromanttisen asenteen nimikkolaitettaan kohtaan. Hypetyksen vuoksi elokuva vaikuttaa enemmän tarkasti harkitulta markkinoinnilta (vaikkei laitetta enää valmisteta), kun ruudulla nähdään lähes taukoamattomana syöttönä bändejä sekä levyjä, jotka käyttävät 808:aa. Lisäksi haastattelut ovat nopeatempoisia ja niitä on liiankin paljon, jonka takia osa jutuista painuu helposti unholaan. Kuitenkin parhaimmillaan kilpaa laitetta hehkuttavat muusikot saavat minun kaltaiseni elektronisesta musiikista kiksinsä saavan henkilön kiinnostumaan siitä. Pääsisinpä itse vääntelemään niitä vipuja, ties mitä ääniä saisin aikaiseksi. Voisin olla oman elämäni Phil Collins. (TP)