Haiti. 1804. Veri virtaa Jean-Jacques Dessalinesin johtaman vapautettujen orjien armeijan teurastaessa saarten muiden vallankumousten jälkeen eloon jääneitä valkoihoisia. Väkivallan merkki jää maan historiaan ikuisesti kulttuurin kautta. Maalauksiin ikuistetuissa hetkissä valkoiset anelevat armoa mustan sapelin valmistautuessa työntymään heidän kollektiivisiin kurkkuihinsa. Verenvuodatuksen tahra jää olennaiseksi osaksi Haitin voodoo-kulttuuriin, jossa se oli toki aina olemassa, mutta sen päädyttyä laittomaksi 1830-luvulla voodoon maine okkultistisena väkivallantekona haki lopullisen muotonsa, ja tämä on yhä sivistysvaltioiden pääasiallinen näkemys uskonnosta. [1] Voodoonuken ohella populaarikulttuuriin jäi eniten rituaali myyttisestä zombista – elävästä kuolleesta, joka herätettiin maan päälle toteuttamaan papin tahtoa. Tämä päätyy elokuviin 1930-luvulla Victor Halperinin White Zombien avustuksella, mutta olennot saavuttavat nykyään tunnetun muotonsa vasta 60-luvun lopulla George Romeron Night of the Living Deadin myötä.
Elävien kuolleiden yön innovaatiot tuntevat kaikki – zombit eivät olleet enää aivottomia orjia, vaan aivottomia saalistajia, hidastempoisia kannibaaleja vailla mitään muuta kuin alkukantaista halua löytää ruokaa. Ne olivat väkivaltaisia kuin Haitin vallankumoukseen osallistujat. Kyynikko voisi todeta näiden olentojen luomisen olleen läntisen maailman viimeinen keskisormi sortajiaan vastaan väkivalloin nousseita vähemmistöjä kohtaan – mutta elokuvan sisäinen konteksti jossa vähemmistöstä nousee teoksen pelastaja estää tämän tulkinnan. Olentojen syntyperää ei paljastettu. Zombielokuva syntyi. Aligenre kokisi vielä kaksi mullistusta elinaikanaan mitä tulee suosioon – Romeron oma jatko-osa Dawn of the Dead sekä Danny Boylen 28 Days Later. [2] Jälkimmäinen uudisti zombia hirviönä antamalla sille juoksukyvyn, mutta Romeron Kuolleiden aamunkoitto on merkittävä lähinnä siksi, että ilman sitä koko zombigenre olisi kuopattu ennen suosionsa huippua. Elokuva oli suurmenestys. Sen ahdistava, genressään aikanaan uniikki ja lohduton maailmankuva luhistuvasta yhteiskunnasta, joka elää enää väkivallan ja satunnaisten yhteistyösopimusten avulla, sisälsi ennennäkemätöntä vetovoimaa, ja etenkin Tom Savinin goretehosteet jäivät katsojien mieleen maailmanlaajuisesti. Tätä yleisö halusi; verellä ja irtosuolilla romantisoitua nihilismiä. Vain vuosi Romeron hitin jälkeen ilmestyi Lucio Fulcin Zombi 2.
Mikä se Zombi 1 sitten oli? Romeron merkkiteos tietysti. Dawn of the Deadia markkinoitiin Italiassa nimellä Zombi (eurooppalaisen version oli leikannut itse Dario Argento, ja musiikeista vastasi Argenton vakiosäveltäjiksi muodostuva yhtye Goblin), ja sen menestyksen jälkeen jatkoa himoittiin kovemmin kuin ohjaaja itse oli sellaista halukas tekemään. Onneksi italialainen laki 70-luvulla salli suoran jatko-osan tekemisen ilman kummempia vastaväitteitä, ja yllättäen Zombi 2 kelpasi muihinkin maihin (pääasiassa nimillä Zombie tai Zombie Flesh Eaters). Onko polla jo sekaisin näistä kaikista nimistä? Ette ole nähneet vielä mitään. Seuraavaa Zombi-elokuvaa saataisiin odottaa peräti yhdeksän vuotta, mutta se ei zombikuumeen ollessa kuumimmillaan kelvannut, joten Italiassa ja muissa maissa julkaistiin 80-luvulla peräti viisi elokuvaa Zombi 3 -nimellä joko teatterilevitykseen tai kotimediana; Burial Ground: The Nights of Terror, The Hanging Woman, Let Sleeping Corpses Lie, Nightmare City sekä lopulta itse Zombi 3. Näiden viiden elokuvan kautta voi nähdä paitsi zombielokuvan, myös kauhuelokuvan kehittymisen 15 vuoden ajalta Euroopassa.
Kronologisesti ensimmäisenä ilmestyi The Hanging Woman. Vuonna 1973 Italian ja Espanjan yhteistyönä syntynyt halpiskauhu tunnetaan myös alkuperäisnimellään La orgía de los muertos, sekä Zombi 3:n ohella varmaan kymmenellä eri videojulkaisunimellä, jotka jätän nyt listaamatta säästääkseni nimisietokykyänne. 70-luvun alussa zombielokuvaa ei varsinaisesti vielä ollut. Romeron -68 julkaistu klassikko nousi suurmenestykseksi Yhdysvalloissa, mutta Euroopassa se ei tekijänoikeudettomuudestaan huolimatta varsinaisesti noussut kansansuosikiksi. Kaavaa genrelle ei ollut, joten The Hanging Woman on lopputuloksena toisinaan mielenkiintoinen yhdistelmä Hammer-kauhua ja mitä italialaisesta kauhuelokuvasta tulisi muutaman vuoden kuluttua.
Nuorta Donald Sutherlandia muistuttava sankarimme Tšehov saapuu pieneen maalaiskylään 1800-luvun Skotlannissa lunastamaan kuolleen sukulaisensa perintöä, jonka ympärillä on niin monta sivujuonta, ettei elokuva itsekään pysy niistä kärryillä. Sukulaisen kartanossa asuu ainakin viisi muuta sukulaista, joista jokainen odottaa myös innolla perintöä. Tšehov on hirvittävä kusipää-sovinisti, joka kuluttaa aikaansa ampumalla talon palvelusväkeä ja arvostelemalla läsnäolevia naisia. Elokuvan karmeimmassa kohtauksessa mies pakottaa sukulaistyttönsä Doriksen riisuuntumaan edessään polttaen samalla sikaria arvioidessaan naisen muotoja. Lopulta mies toteaa: “Olet typerin nainen jonka olen ikinä nähnyt!” kameran zoomatessa Doriksen kyyneliin. Talon seinissä myös väijyy jostain syystä vampyyrin lailla käyttäytyvä kulttinäyttelijä Paul Naschy, jonka voi kutsua luokseen riisumalla vaatteensa ja pukeutumalla puhtaaseen valkeaan lakanaan. Tällöin mies saapuu imemään nännejäsi. En tiedä, miksi elokuva haluaa kovasti esittää tämän asian, mutta sille omistetaan enemmän ruutuaikaa kuin itse zombeille.
Niin, ne zombit. Tšehovin sukulainen oli tehnyt ennen kuolemaansa erinäisiä kokeita kalmoilla, ja selvittänyt siinä sivussa ikuisen elämän salat. The Hanging Womanin zombikuva on mielenkiintoinen, koska vaikka visuaalisesti olennot ovat kuin suoraan Romeron elokuvasta maneereineen kaikkineen, mitään varsinaista uutta käyttäytymismallia niille ei oltu vielä ehditty muodostaa. Niiden sijainti narratiivissa on selvästi enemmän voodoosta lähtöisin kuin eurokauhusta. Pahissukulainen käskee heitä murhaamaan kaikki muut saadakseen perinnön kokonaan itselleen, ja olennot ymmärtävät yksinkertaisia komentoja mädäntymisestään huolimatta ja osaavat heilutella puukkojakin. Nopeaa toimintaa heiltä on kuitenkin turha odottaa. Elokuvan miehet eivät tietenkään ole näistä hirvityksistä moksiskaan, vaan valmistelevat heti soihdut ja pistoolit valmiiksi naisten huutaessa keuhkojaan pihalle.
Vaikka kokonaisuus on periaatteessa täyttä roskaa ja tuo mieleen Hammer-elokuvien huonoimmat edustajat, sen tekovuoden ansiosta siihen on valunut jotain oikeasti hyvääkin. Etenkin Italiassa ja Saksassa halvemman kauhuelokuvan visuaalinen kieli oli muutoksen kourissa. Ensimmäisessä esimerkiksi Mario Bava, Sergio Martino, Aldo Lado ja Massimo Dallamano tehtailivat toinen toistaan villimpiä gialloja, ja jälkimmäisessä krimi-genre oli muuttunut 60-luvun aikana jatkuvasti surrealistisempaan suuntaan Harald Reinlin ja Alfred Vohrerin kaltaisten tekijöiden käsissä. Visuaalisesti tämä iloittelu tulee The Hanging Womanissa parhaiten esille seksikohtauksessa, jossa Tšehov pyörii sängyssä naisen kera kameran pyöriessä toiseen suuntaan, zoomaten sisään ja ulos aktista. Leikkaus jatkaa hullulla linjalla vaihdellen kiihkeästi useiden makuuhuoneiden tapahtumien välillä, vaikka niissä ei mitään tapahtuisikaan. Kokonaiskuva on tällöin kuin Hitchcockin myöhäistuotantoa hapolla maustettuna.
Modernimpaa, meille jo perinteisempää, zombielokuvaa edustaa ainakin Brasiliassa ja Kreikassa Zombi 3 -nimellä julkaistu Let Sleeping Corpses Lie (tunnetaan myös IMDB:n mukaan noin 20 muulla nimellä, joista tunnetuin lienee The Living Dead at Manchester Morgue). Se on myös ehdottomasti artikkelissa esitellyistä Zombi kolmosista paras ja suunnilleen ainoa, jota voisin oikeasti suositella muidenkin kuin huumoriarvojen takia. Jorge Graun über-masentava teos onnistuu saamaan kiinni Romeron Elävien kuolleiden yön ideologisesta ytimestä, ihmisen pahuudesta tuntemattoman uhan edessä, tekemättä sitä kuitenkaan kornisti tai pakottaen. Se tulee mieleen luonnollisena osana nihilististä tarinaa.
Missään mudassa ja paskassa ei kuitenkaan ryvetä, vaan matkaan lähdetään modernin Lontoon ulkopuolella. Nuori George (yhdellä kirjainvaihdolla maailman parhaan sukunimen omistava Ray Lovelock) päätyy nätin Ednan (Cristina Galbó) matkaan tapaamaan naisen sisarta. Maaseudulla törmätään omituiseen uuteen ultraäänilaitteeseen, jonka lähettämällä säteilyllä maajussit tappavat peltojensa tuholaishyönteisiä. Siskon mökilläkään ei kaikki mene nappiin aviomiehen kuollessa väkivaltaisessa päällekarkauksessa, jonka tekijä lähtee tappavan haavan puraistuaan pakoon paikalta. Kuvioon sekaantuu konservatiivinen etsivä, joka uskoo Georgen ja Ednan olevan syyllisiä jokaiseen rikokseen maan päällä, koska Georgella on parta ja pitkä letti.
Pian todellinen uhka paljastuu ruumiskasojen kasvaessa ja kadotessa haudoistaan, ja George saa tietää syyllisen zombinousemuksiin olevan hyönteisiä tappava ultraäänilaite. Etsivälle tämä kelpaa, koska kylmäävässä loppukohtauksessa käy selväksi miten mielellään herra syö makoisia omenoita, vaikka niiden saaminen vaatisikin muutaman nuoren kuoleman. Lopetus poislukien teknologiavastainen sanoma on elokuvan suurimpia kompastuskiviä, koska muuten jännittävän tarinan intensiivisimpiä hetkiä haittaa suuresti taustalla kuuluva ultraäänikoneen humina, eikä sankarimme hakkaamassa punaista metallipönttöä ole toimintakohtausten parhaasta päästä. Onneksi itse zombit – varsin pienissä määrin mädäntyneet tuoreet kalmot – ovat punaisena hehkuvine silmineen kuin aggressiivisempia, verenhimoisempia versioita Romeron ideoimista. Ne kykenevät jopa käyttämään työkaluja kuten kirveitä tai jättimäistä ristiä ovien murtamiseksi. Ihmiset kohtaavat nämä uhat rationaalisesti ja taantuvat alkukantaisiksi saalistajiksi muinaisten vaistojen kytkeytyessä päälle. Pelko on läsnä, mutta päällimmäiseksi nousee selviytymisen halu.
Näyte Let Sleeping Corpses Lien äänimaailmastaOnnistuneinta Let Sleeping Corpses Liessa on kuitenkin sen äänisuunnittelu. Eurooppalaisen zombielokuvan äänimaisema ei ollut vielä tekovuonna 1974 kokenut Dawn of the Deadin vastaavaa, joten taattua hittiä ei ollut olemassa, josta ottaa mallia. Äänimies Antonio Cárdenasin tallentamat huokailut ja tuulen tuiverrus puissa yhdistyy Giuliano Sorginin ambient-taustakohinaan, ja rytmikkäät, epätoivoiset vaikerrukset usein ruudulta poissaolevilta hirviöiltä luovat uskomattoman tiheän tunnelman, jossa zombin näkeminen tuntuu lähes helpotukselta verrattuna sitä edeltäneeseen äänimyllerrykseen. Ainakin niin kauan, kunnes Grau ei enää salli tällaisia taukoja intensiivisyydessä, vaan pakottaa katsojan pysähtymättömään terrorivuoristorataan sekunti toisensa perään. Hän onnistuu luomaan esteettisesti jotain lähes uniikkia. Harmillista sinänsä, että muut ajan zombielokuvat eivät ottaneet esimerkkiä tästä, vaan juuri Dawn of the Deadin Goblin-musiikeista sekä Fabio Frizzin Zombi 2 -musiikeista. Molemmat ovat hyviä omissa konteksteissaan, mutta etenkin Burial Groundin tapauksessa taustalla soivat Elsio Mancuson ja Berto Pisanon avaruuspiiperrykset ovat niin masentavan huonoja, että tapahtumien karmeuden sijaan huomio keskittyy niiden avuttomuuteen, vaikka visuaalinen toteutus ei olisikaan niin kaukana Graun teoksen vastaavasta.
Seuraavaa Zombi kolmosta jouduimme odottamaan peräti kuusi vuotta. Italian genre-elokuvan laatu/määräsuhteeltaan parempaan päähän kuuluva Umberto Lenzi oli 1970-luvulla tehnyt ihan kaikkea kannibaalielokuvista poliziottesco-jännäreihin, mutta hänen ensimmäinen zombielokuvansa ilmestyi vasta 1980. Nightmare City (alkuperäiseltä nimeltään Incubo sulla città contaminata) on ehdottomasti linjassa Lenzin kultakauden muiden elokuvien kanssa; se on hävytön, täynnä väkivaltaa ja tehty usein aivan perseelleen mitä herttaisimmilla tavoilla.
Tarina lähtee ryminällä käyntiin Hugo Stiglitzin (!) esittämän journalistin saapuessa eurooppalaiselle lentokentälle todistamaan kuuluisan ydinvoimatutkijan saapumista lentokoneella. Sotilaslentokoneen sisältä pursuaa tieteilijöiden sijaan loppumaton joukko verenhimoisia hulluja machetet ja konekiväärit käsissään. Pian lentokenttä on mennyttä ja aseistautuneet radioaktiiviset zombit jatkavat hirmutöitään läpi kaupungin, kuokkien muun muassa paikallisen aerobic-ohjelman kuvauksissa repimässä naisilta rinnat päältä. Stiglitz päätyy pakomatkalle rakkaansa kanssa yritettyään ensin suostutella uutistoimituksensa pomoa kertomaan zombiepidemiasta. Pomo kieltäytyy tästä, osittain armeijan kehotuksesta, mutta osittain myös siksi, että Hugo on journalismin etiikasta ja vastuusta puhuessaan yhtä miellyttävä kuin The Hanging Womanin päähenkilö.
Nightmare Cityssä kiteytyy monella tapaa se, mitä eksploitaatio voi parhaimmillaan (ja pahimmillaan) olla. Lenzin kameraa kiinnostaa yksinomaan zombien väkivaltateot kurkkujen auki repimisestä konekiväärillä sivullisten teurastamiseen. Zombit eivät varsinaisesti syö uhrejaan, vaan imevät heidän avoimeksi viilletyistä kaulavaltimoistaan veret. Tämä on ensimmäinen Zombi 3, joka oikeasti tehtiin Zombi 2:n jälkeen, ja Fulcin tiheätunnelmainen gore on selvästi toiminut esimerkkinä, joskin Lenzi vaikuttaa täysin avuttomalta mitä tulee sen toimivuuden ymmärtämiseen. Siinä missä Fulci rakentaa hienovaraisesti goretapahtumia pinseteillä, Umberto haluaa hukuttaa sinut vereen ja suolenpätkiin ennen ensimmäisen vartin loppua. Tunnelmaa tässä elokuvassa ei ole, mutta menoa ja meininkiä löytyy vaikka millä mitalla. Useissa kohtauksissa zombit eivät varsinaisesti tee mitään, mutta hitaan laahustamisen sijaan he juoksevat vaikka pellolla ympyrää, jos ei muuta. Erikoistehosteiden tehoa vain parantaa niiden surkea toteutus, joista hulppeimpana, jatkuvana esimerkkinä toimii zombien maskeeraus. Olentojen kasvot näyttävät siltä, että heidät olisi dipattu lantaan ja sen jälkeen laitettu pariksi minuutiksi mikroon. Meikkauksen tason laskeminen näin huomattavasti esimerkiksi The Hanging Womanin aidosti rappeutuvista mädistä kalmoista aiheuttaa varsin rajun reaktion katsojan mielessä. Nightmare City onnistuu tässä sanomaan jotain olennaista 80-luvun kauhutrendeistä zombielokuvien ulkopuolella; varsinaiset kävelevät ruumiit eivät ole in, mutta mielipuolikannibaalit kyllä ovat.
Todellisen huonon eksploitaation tapaan kolmen kirjoittajan panoksen vaatinut käsikirjoitus yrittää oikeuttaa tapahtumia höperöllä yhteiskuntakritiikillä. Zombit syntyivät ydinvoimakokeista, jotka ovat lähtöisin ihmisten mukavuudenhaluisuudesta. Loppupuolella Stiglitz ajelee mielitiettynsä kanssa maaseudulla palaten luontoon, ja ainoat paikat, joissa zombeja on, ovat läntisen sivilisaation rippeitä. Huvipuisto, bensa-asema. Banaalin kapitalismin merkit takaavat kuoleman niihin kaipaaville pettureille. Luonto on ainoa totuus! Viesti toimitetaan filmin sisällä yhtä hienovaraisesti kuin noilla lauseilla sen kuvailin. Käsikirjoituksella on onneksi hyvä huumorintaju; esimerkiksi elokuvan alussa näemme sairaalassa vuodepotilaiden puhuvan pahimmista peloistaan. Yksi pelkää jalkansa menettämistä, toinen kirveen osumaa. Eiväthän nämä pelot voisi koskaan toteutua! Kohtauksen hölmöys on osuva metafora koko teokselle.
Viimeinen ei-Zombi 3 Zombi 3 on ehdottomasti poppoon pahamaineisin jäsen, Andrea Bianchin Burial Ground: The Nights of Terror (Suomessa Hautaholvi helvettiin, alunperin Le notti del terrore). Siinä missä Nightmare City on täynnä pööpöä, suorastaan vekkulia koheltamista suolenpätkien seassa, Bianchin elokuva seuraa Fulcin nihilistisempää linjaa tekemällä kokonaisuudesta über-limaisen eksploitaatiopaukun. Vähemmän yllättäen yritykset saada aikaan jotain Lucion Gates of Hell -trilogiaa (City of the Living Dead, The Beyond & The House by the Cemetery) muistuttavaa toivottomuutta jäävät nimenomaan yrityksen tasolle. Tarina on simppeli; vanha professori menee sörkkimään kartanonsa vieressä olevaa katakombia, laukaisten kirouksen (tai jotain, elokuva ei varsinaisesti asiaa selvitä) joka aiheuttaa lähimaille haudatut kalmot nou
semaan haudoistaan ihmislihan toivossa. Professori jää heti jalkoihin, mutta onneksi kartanolle saapuu juuri suuri kollegaporukka vaimoineen ja lapsineen. Verilöylyn ainekset ovat kasassa.
Jos Lenzin elokuva on malliesimerkki toimivasta eksploitaatiosta; hauska ja huono, on Burial Ground malliesimerkki huonosta eksploitaatiosta; tylsä ja huono. Vaikka zombit kohdatessaan hahmot tuntuvat vajoavan syvään, elämää suurempaan lamaannuttavaan shokkiin, kohtausten sitä kautta saama realistinen, tavallaan karmiva tunnelma katoaa täysin, kun aiemmin mainitsemani pilipalimusiikit lähtevät käyntiin. Kaikki yritykset rakentaa elokuvaan jännitystä ovat naurettavia, josta esimerkkinä alla nähtävät räjähtelevät hehkulamput. Elävien kuolleiden kajotessa elävään lihaan kamera yleensä leikkaa sekunniksi muualle voidakseen palata nyt kuolleen buffetin pariin, koska ilmeisesti varsinaiset lihanrepimistehosteet olivat turhan vaikeita toteutettavia, vaikka niitä pari nähdäänkin esimerkiksi zombien leikatessa sisäköltä pään irti viikatteella.
Pahamaineiseksi elokuva on kohonnut osittain sen takia, että siinä ei kirjaimellisesti tapahdu mitään muuta kuin zombimurhia ja täten se on täydessä juonettomuudessaan helposti mieleen jäävä, myös sen seksuaalisen sisällön takia. Kulttihahmoksi elokuvan ansiosta kohonnut lyhytkasvuinen Peter Bark esittää 10-vuotiasta Michaelia (näyttelijä oli itse reilu 30-vuotias eikä tätä peitellä millään tavalla), joka on kateellinen isälleen koska hän pääsee suutelemaan äitiä, ja toimii parhaansa mukaan Beethoven’s 2ndin nimihurttaa pahempana cockblockina. Michael änkee äitinsä poveen aina mahdollisuuden koittaessa, ja tietysti lopulta hän itse muuttuu zombiksi. Vasta kuolleena hänen haaveensa voi toteutua, kun hän pääsee puraisemaan äitinsä rinnan irti. Bianchi ei suoranaisesti tuomitse mitään näistä tapahtumista, ja äiti vaikuttaa olevan välillä ihan messissä, kun Michael tunkee kieltään hänen kurkkuunsa. Selvästi shokkimielessä elokuvaan ängetty sivujuoni on Zombi kolmosien seksuaalisista sisällöistä ehdottomasti häiritsevämmästä päästä.
Nightmare Cityn lähinnä ihastellessa naiskauneutta voidakseen tuhota sen seuraavassa kohtauksessa ja Hanging Womanin pelleillessä lakanoilla ja nänneillä, Burial Groundin läpi elokuvan jatkuva sivujuoni erottuu. Se on kuin luotu asuttamaan hämyisten yhdysvaltalaisten vuokraamoiden syrjäisimpiä nurkkia vuosikymmenet paikallisena legendana, jonka kantta paikalliset pikkulapset kauhistelevat joka visiitillään. Italian 1980-luvun elokuvakulttuuriin se ei istu, koska paikallinen yleisö oli halunnut 60-luvun lopusta lähtien lähinnä väkivaltaa ja tissejä minkään kielletyllä tavalla stimuloivan materiaalin sijaan – olivathan elokuvissa käyvät ihmiset lähinnä työväenluokkaa, perheellisiä miehiä ja naisia, jotka tulivat istumaan iltaa elokuvateatteriin viinan ja tupakan parissa. Kankaalle käännyttiin vain veren valuessa tai nännien vilahtaessa, ei jotta nähtäisiin lapsi haukkaamassa kiellettyä hedelmää.
Nämä neljä elokuvaa julkaistiin Zombi 3 -nimellä Zombi 2:n ilmestymisen ja vuoden 1988 välissä. Miksi trendi loppui vuonna -88? Koska Lucio Fulcin ohjaama Zombi 3 ilmestyi vihdoin. Silläkään ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä Zombi 2:n kanssa. Tekijäporukassakin ainoa yhtenäisyys on Fulci ohjaajan pallilla, ja mitään varsinaisia oikeuksia Zombi 2:een sen tekijöillä ei ollut – mutta kuten tämä artikkeli on varmasti jo tehnyt selväksi, eivät he sellaisia tarvinneet. Valitettavasti Lucionkin läsnäolo elokuvan tekemisessä on kyseenalaistettava, mies kun lähti kuvauksista pois muutaman viikon sisällä. Tapahtumien sijoittaminen Filippiineille oli ollut virhe, koska paikallinen astetta ankarampi flunssa oli juuri lähtenyt leviämään ja sairastutti yhdessä tai toisessa vaiheessa suunnilleen jokaisen kuvausryhmän jäsenen. Fulcin itsensä mukaan hän lähti, koska tuottaja Franco Gaudenzi halusi tehdä liikaa muutoksia Claudio Fragasson käsikirjoitukseen. Ohjaajina ohjaajan paikalla toimivat lopputuotannon ajan Fragasso sekä toinen Italian B-elokuvan murheenkryyni, Bruno Mattei.
Sananen Bruno Matteista: jos kuvittelette tämän artikkelin elokuvien olevan rip-offeja tai hävyttömiä yrityksiä ratsastaa aiemman teoksen menestyksellä, ette ole nähneet mitään. Mattei on tehnyt jo 40-vuotiaan uransa aikana toinen toistaan merkittävämpiä teoksia kuten Terminator II (v. 1989, tunnetaan myös nimellä Aliens 2), Robowar (Predator-kopio jonka julisteessa on Predator-fontti ja kuva viidakossa Arska-tamineissa rymyävästä Reb Brownista), Caligula’s Perversions (arvaatte kyllä minkä kopio se on) ja Strike Commando (Rambo: First Blood Part II jälleen Reb Brownilla varustettuna). Mattei pystyy tekemään millä tahansa budjetilla elokuvan, josta ei yleensä ota mitään selvää. Hän oli tässä vaiheessa ohjannut jo useamman zombielokuvan (esimerkiksi genren hilpeimpiin kaikessa järjettömyydessään kuuluvan Hell of the Living Deadin), ja mainetta hän oli niittänyt lähinnä sillä saralla, että hoitaa homman kuin homman. Bruno Mattei oli siis 80-luvun Italialle sitä mitä Brett Ratner on Hollywoodille. Toisin kuin Ratnerilla, Matteilla voisi sanoa olevan oma tyylinsä. Usein staattisiin kamerakulmiin, äkkizoomauksiin ja hitaisiin liikkeisiin perustuva eurooppalainen kauhuelokuva on visuaalisesti aika pässinlihaa pidemmän päälle. Mattei yrittää rikkoa tätä muottia sisällyttämällä elokuviinsa usein epäonnistuvia dynaamisuuteen pyrkiviä liikkuvia kameroita. Välillä jälki on kuin huonossa 2000-luvun toimintaelokuvassa, välillä se tekee elokuvasta oikeasti liikkuvamman kokonaisuuden.
Brunon omien sanojen mukaan valmiista Zombi 3:sta noin 60% on Fulcin kuvaamaa materiaalia, jonka hän leikkaaja Alberto Morianin kanssa sekoitti omaan materiaaliinsa. Eron ohjaajien tekemien kohtausten välillä näkee elokuvan aikana yllättävän hyvin. Fulci oli vanhaa koulukuntaa ja tyyliltään lähes perverssillä tapaa kliininen ja koruton. Kamera harvemmin liikkui tapahtumien mukana. Leikkaukset olivat pääasiallinen transitio asiasta toiseen. Välillä Zombi 3 näyttää tältä, ja välillä kuva liikkuu selvästi käsivaralla. Toisinaan kohtaukset ovat lähes näkymättömissä kuvauspaikalla pumppaavien savukoneiden työn ansiosta, ja toisinaan tästä savusta ei ole jälkeäkään. Hell of the Living Deadin kokeneet tietävät, miten tärkeänä Mattei pitää savukoneita tunnelmanluojina. Näiden kahden tyylin jatkuva törmääminen on mielenkiintoista seurattavaa, ja se pelastaa koko elokuvan. Tällä budjetilla ja tarinalla ei olisi tullut uutta Zombi 2:sta vaikka Fulci olisi jatkanut ohjaajana läpi projektin, mutta nyt laidasta laitaan heittelehtivä visuaalisuus luo Zombi 3:lle suorastaan kokeellisen ilmapiirin. Tuntuu siltä, kuin mitä tahansa voisi tapahtua seuraavaksi, ja se on jonkinlainen saavutus kun samanlaisia elokuvia on ilmestynyt edelliset kymmenen vuotta liukuhihnalta.
Ja voi että, kyllähän Fragasson käsikirjoitus pulppuaakin asioita. Juoni lähtee liikkeelle (aiemmat osat tietysti sivuun työntäen) zombiviruksen lähteestä, Filippiineiltä, kun DEATH ONE -niminen tauti lähtee leviämään paikallisesta tutkimuslaitoksesta. Paikalle saapuu jonkin ajan päästä sotilasjoukon lisäksi kourallinen paikallisia ja vähemmän paikallisia teinejä zombinruoaksi. Tiivistunnelmaisen selviytymiskauhun sekaan leikataan genrelle uskollisesti kohtauksia, joissa viisaat miehet hallituksessa miettivät mitä tehdä epidemialle. Eräässä kokouksessa yksi maan huipputieteilijöistä toteaa: “Something has gone wrong!” Tapahtumia rytmittää myös paikallisen mustan tiskijukan radiolähetys, joka myös lopettaa elokuvan tavalla, joka täydellisesti risteyttää Mattein ja Fulcin ideologiat yhteen otokseen; zombiksi muuttunut DJ kertoo lähetyskopissaan kuulijoilleen, että maailma on nyt meidän, elävien kuolleiden, ja samalla kääntyy kameraan aivan luokattoman huono maskeeraus päässään.
Näky on siitä omituinen, että muuten Zombi 3:n maskeeraus ei ole erityisen ylilyövää. Raadot ovat usein (todennäköisesti budjettisyistä) Dawn of the Dead -henkisesti hieman sinertäviä, mutta siinä se. Kuten loppukohtauksesta voi päätellä, he osaavat myös tarpeen vaatiessa puhua. Erinomaisesta The Return of the Living Deadista napatussa hetkessä yksi zombeista toteaa ihmiselle “I am thirsty… for your blood!” joka herättää enemmän flashbackeja Nightmare Cityn kaulaimuihin kuin itse elokuvan aivomaistajaisiin. Suurimman pesäeron Zombi 3 tekee muihin artikkelin teoksiin esittämällä esimerkiksi lentävän zombipään sekä zombilinnun. [3] Goreilut menevät mauttomuuksiin vasta lopussa raskaana olevan naisen vatsasta puhkeavan zombivauvan myötä, mutta eipä siinä, tappajaviruksen nimen ollessa DEATH ONE tällaisia kohtauksia on vaikea ottaa kovin itseensä. Filippiinit on miljöönä myös yllättävän mystinen kiitos Mattein jatkuvan savustamisen, ja tapahtumapaikoissa – hylätyt kaupallistettua itämaisuutta huokuvat lomakeitaat – on omanlaistaan melankoliaa, joka varmasti näkyi Fulcille kuvauspaikkoja valitessa. Bruno ei niistä osaa ottaa paljoa irti, mutta tunnelma on vahva yökohtauksissakin.
Musiikki on olennainen osa tätä tunnelmaa. Matteille lähes hovisäveltäjänä toiminut Stefano Mainetti pisti Zombi 3:een parastaan, ja se kuuluu. Syntikkapimputuksessa on kauttaaltaan hyvä meno, ja elokuva tuntuu välillä musikaalin tyyliin leikatulta hahmojen taistellessa eläviä kuolleita vastaan rytmissä taustalla kilisevien koskettimien kanssa. Tämä voi tosin olla vahingossakin saavutettu hyve, sillä Mainetti pistämässä parastaan tarkoittaa käytännössä sitä, että hän ripuloi koko musiikkiosaamisensa yhteen elokuvaan. Tempo on sen mukainen, joten jokaista ruudulla näkyvää lyöntiä ja siihen sopivaa biittiä kohden näiden tapahtumien väleissä on joku parikymmentä vastaavaa, jotka eivät natsaa ruudun tapahtumiin. Kokonaisuus on silti kauttaaltaan niin paljon parempi kuin näin vaikean tuotannon läpikäyneeltä elokuvalta olisi sopiva odottaa, että tällaiset sattumat ottaa ilomielin vastaan.
Valitettavasti 1980-luvun lopussa eurooppalainen kauhuelokuva oli buumina astumassa taka-alalle. Slasher-elokuva oli vuosikymmenen aikana noussut Yhdysvalloissa suureen suosioon, ja halvalla tuotettujen puukkohippojen takia ulkomailta tuotavien kauhuelokuvien teatterilevitys ei enää ollut yhtä menestyksellistä kuin ennen. Euroopassa yritettiin vastata uusiin toiveisiin, mutta harva elokuva nousi tästä aikakaudesta voittajana. Demons-sarjan ensimmäiset kaksi osaa pääsivät lähimmäksi kiitos omalaatuisen konseptinsa, joka ei varsinaisesti asettunut zombielokuviin tai slasher-elokuviin. Giallo-ohjaajat pistivät hynttyynsä yhteen ja yrittivät yhdistää sen slasher-genreen, mutta lopputulokset eivät ottaneet tulta alleen. [4] Zombielokuva aligenrenä huusi Zombi 3:n aikoihin viimeiset kuolinkorinansa ja vaipui pitkäksi aikaa talviunille, palaten voimalla vasta 2000-luvun alussa. Euroopassa tuotetut 1980-luvun teokset ovat kuitenkin jääneet elämään genren fanien keskuudessa kiitos tehosteiden, omalaatuisten musiikkien, kieroutuneiden juonien ja ennen kaikkea omalla tavallaan karmivien zombi-ihmis-interaktioiden kuvausten ansiosta.
[1] Mielenkiintoista, että tämä teurastus maalasi pysyvästi esimerkiksi Yhdysvalloille kuvan Haitista väkivaltaisena maana, kun taas muiden maiden silmissä Yhdysvaltojen nykyisten kansojen tapa teurastaa maansa alkuperäisasukkaita ei jättänyt heidän maineeseensa tahraa.
[2] Lukemattomat ihmiset voivat väitellä Boylen elokuvan sopimisesta koko genreen vaikka maailman tappiin saakka, mutta se on turhaa semantiikkaa. Ilman 28 Days Lateria ei olisi Dawn of the Deadin uusintaversiota, ja ilman sitä zombit eivät välttämättä olisi koskaan “kehittyneet” juokseviksi, jolloin koko zombialigenre olisi yhä kuollut ja kuopattu kuin 1990-luvulla.
[3] Zombilinnun läsnäolo on enne itsessään, koska Zombi 5: Killing Birds on lintukauhuelokuva.
[4] Näistä elokuvista paras (ja ainoa huomion arvoinen) on Michele Soavin StageFright.
7.10.2015 klo 18:30: Artikkelia muokattu. Zombi-sarjan lintukauhuelokuva on tietysti Zombi 5: Killing Birds, ei Zombi 4: After Death.