Maa: Yhdysvallat, Iso-Britannia
Genre: Musikaali, eepos, melodraama
Ohjaus: Tom Hooper
Käsikirjoitus: William Nicholson, Alain Boublil, Claude-Michel Schönberg, Herbert Kretzmer
Kuvaus: Danny Cohen
Leikkaus: Chris Dickens, Melanie Oliver
Sävellys: Claude-Michel Schönberg, Trevor Nunn, John Caird
Näyttelijät: Hugh Jackman, Russell Crowe, Anne Hathaway, Amanda Seyfried, Sacha Baron Cohen, Helena Bonham Carter, Eddie Redmayne, Aaron Tveit, Samantha Barks
Ennen Tom Hooperin uusimman elokuvan, Les Misérablesin, syvällisempää käsittelyä on hyvä käydä läpi teoksen historia. Elokuva perustuu 80-luvulla tehtyyn musikaaliin, joka perustuu puolestaan Victor Hugon vuonna 1862 julkaistuun samannimiseen kirjaan. Elokuva ei liiemmin muuta musikaalia, mitä nyt elokuvaan sovitettaessa on jouduttu säveltämään hieman täytemusiikkia suvantohetkiksi. Juoni on sama, narratiivin rakenne on identtinen ja yhtä lukuun ottamatta laulutkin ovat suoraan musikaalista. Elokuvassa ei täten ole lähes yhtään ns. perinteistä dialogia, vaan kaikki vuorosanat lauletaan vaikka ne olisivat pelkkiä sivukommentteja. Päältä katsottuna näyttää kuitenkin hyvin vahvasti siltä, että Hooperin elokuvasta paistaisi läpi nykyiselle studiojärjestelmälle joissain tapauksissa kliseeksi muodostunut laiskuus. Mutta onko tässä elokuvassa tarpeeksi omia ansioita oikeuttaakseen olemassaolonsa lukemattomien muiden adaptaatioiden joukossa?
Peruutetaanpa hieman. Alkuperäisestä työstä ei kuitenkaan ehkä enää voida puhua tässä yhteydessä, kun elokuvan ja kirjan välissä on Broadwayllakin vuosikaudet pyörinyt, oman lajinsa klassikoksi muodostunut musikaali. Musikaalissa, ja täten myös elokuvassa, on otettu onnistuneesti juonen perustaksi Hugon kirjan päähenkilö Jean Valjeanin (Hugh Jackman) näkökulma kirjan tapahtumiin. Valjean vapautuu vankilasta 1800-luvun alun Ranskassa, ja päätyy pian ryöstämään ex-vangille harvinaista suopeutta suoneelta kirkkoherralta pöytähopeita. Kiinni jäädessään papiston mies antaakin hänelle omaksi pöytähopeat, joka laukaisee Valjeanissa yllättävän reaktion: syvän katumuksen. Laulettuaan epäuskoisuudestaan tapahtumia kohtaan hän päättää parantaa tapansa, ja kappas vain, useita vuosia myöhemmin hän omistaakin jo vaatetehtaan ja toimii pikkukaupungin pormestarina.
Valitettavasti hän pääsi tähän asemaan vain pakenemalla lakia, jonka edustaja Javert (Russell Crowe) on muiden töidensä lomassa jahdannut Valjeania vuosikaudet. Lopulta miehet kohtaavat kaupungissa, ja ei kauaakaan kunnes Valjean on taas pakosalla. Tällä kertaa hänellä on kuitenkin tehtävä – Hänen tehtaansa esimies antoi potkut ompelija Fantinelle (Anne Hathaway), joka päätyi kadulle. Elokuvan rankimmassa segmentissä Fantine päätyy hetkessä hiuksiaan rahasta myyvästä neidistä kunnon ilotytöksi, joka laulaa epätoivostaan suoraan kameralla neljä minuuttia. Fantine kuolee lopulta Valjeanin käsivarsille, tämän luvattua ensin huolehtia naisen tyttärestä, Cosettesta (nuorena Natalya Wallace, vanhempana elävä anime-hahmo Amanda Seyfried), loppuun asti. Tytär on toisessa kaupungissa majatalossa piikana, mutta Valjean on sanansa mittainen mies ja lähtee pelastusretkelle.
Loppuelokuva onkin Jackmanin ja Cosetten pakoilua Javert’n kynsistä, ja useamman vuoden kuluttua Ranskassa taas vaihteeksi kyllästytään porvariston ylivaltaan ja käydään kapinaan vallanpitäjiä vastaan. Tässä vaiheessa kehiin tuodaan oikeastaan kokonaan uusi hahmokatras, joka ei ole dramaattisena ratkaisuna edes näin pitkässä elokuvassa erityisen toimiva sellainen. Kaikki vastarintaan käyvät koulupojat käyvät vähän tyngiksi toimittaja Hattuniemeltä näyttävästä Enjolraksesta (Aaron Tveit) lähes koomisesti hoilottavaan Cosetten rakkaudeksi nousevaan Mariukseen, jota esittää tällaisissa ns. Oscar bait -elokuvissa viihtyvä Eddie Redmayne.
Uudet hahmot valitettavasti tarkoittavat sitä, että elokuvassa tulee pitkiä pätkiä, jolloin ensimmäisen tunnin ajan kantavana voimana ollut Jackman jää täysin pimentoon. Ehdoton pohjanoteeraus näiden uusien tuttavuuksien keskellä on Sacha Baron Cohenin ja Helena Bonham Carterin esittämä erinäisiä laittomuuksia suorittava pariskunta. Kaksikon omissa musikaalinumeroissa on jo itsessään hieman vikaa, ensimmäisen niistä vyöryessä ruudulle heti elokuvan ensimmäisen 45 minuutin jälkeen, joka on ehdottomasti filmin toimivin osio lähes absurdeine paskassa ryöpimisineen. Tässä vaiheessa humoristisen sivuhahmojen marssittaminen ruudulle varastamaan liikaa kanankoipia nauttineilta aristokraateilta kukkaroita on varsin huono ratkaisu.
Mutta voi luoja, että Cohenin ja Carterin performanssit vetävät nämä kohtaukset lähemmäs katsomiskelvottomuutta. Boratina loistanut ja sittemmin toinen toistaan hirvittävimpiä rooleja tehnyt Cohen yrittää esittää välinpitämätöntä pikkunilkkiä, mutta ainoa ruudun tälle puolen välittyvä välinpitämättömyys tuntuu syntyvän siitä, miten vähän mies jaksaa yrittää näyttelytaitojensa esittelyä. Carteria vaivaa sama ongelma, mutta myös se, että nainen vetää yhä samaa likaisen ja hieman räjähtäneen Homssun roolia kuin kaikissa muissa elokuvissaan. Nämä kaksi huutamassa katsojalle hassunhauskoja lurituksia on ihan käsittämätöntä kidutusta, ja heidät on vielä asetettu hahmoina elokuvaan niin pitkin väliajoin, että heidän olemassaolonsa ehtii joka välissä unohtamaan vain saadakseen kokea taas yhden ratkiriemukkaan komediakappaleen lisää kun sitä vähiten odottaa.
Onneksi tätä turmion kaksikkoa lukuun ottamatta näyttelijät tekevät kautta linjan vaikuttavaa työtä. Edes laulava pikkulapsi ei ärsytä tässä elokuvassa, mikä on monellakin tasolla hämmentävää. Hugh Jackman suorittaa Valjeanin roolin vaadittavalla vakavuudella, tuoden epätäydellisyydessään täydelliseen hahmoon tarttumapintaa jokaiselle katsojalle. Miehen elämään jatkuvasti ilmaantuvat moraalipulmat esitetään katsojalle useimmiten yksittäisissä kohtauksissa, joissa pulman ilmaannuttua se ratkaistaan välittömästi Valjeanin alun jälkeen uppiniskaisen oikeamielisyyden tavoittelun kautta. Hän on valmis uhraamaan vaikka koko elämänsä suodakseen tuntemattomalle vapauden, mutta tuntee silti jatkuvaa katumusta menneisyydestään ja myöhemmillä vaiheillaan siitä, että hän on suonut Cosettelle paitsi elämän rakastavan isän kanssa, myös jatkuvan virkavallan välttelyn kirouksen. Valjeanista nousee täten sympaattinen hahmo, jonka tuskailua seuratessa sitä haluaisi vain päästää hänet tuskistaan jonkin asteisella synninpäästöllä. Valitettavasti Jackman itse höllää otettaan loppua kohden, ja miehen viimeiset kohtaukset nousevat melodramaattisuudellaan sille tasolle, että voisi luulla hänen parodioivan omaa vakavaa suoritustaan kiljuessaan korkeilla äänillä kuolinhuutojaan.
Russell Crowe suorittaa pahisroolinsa tasaisemmalla laadulla ja ansaitseekin erityismaininnan Javert’n roolista. Vaikken ole ikinä suoraan vihannut kyseistä miestä, näkemieni roolien perusteella hänestä erittyy ylenmalkaisen ammattimaisuuden ikävä lemu. Ikään kuin Meryl Streep, joka tuntuu suunnitelleen jokaisen hahmonsa liikkeen vuosia etukäteen, Crowen tuijotus Robin Hoodissa tuntuu olevan juuri sitä, mitä hänen agenttinsa, ohjaajansa ja vaimonsa häneltä kaipasi. Duunarin mainetta on vaikea paeta, mutta Javert’na hän onnistuu. Käsikirjoituksessa varmasti varsin yksiulotteiseksi hahmoksi jäänyt superetsivä paljastuukin maailman kierosta puolesta kiinnostuneeksi katkeraksi vanhukseksi, ja tämä puoli hänestä tunnutaan esittävän lähes yksinomaan Crowen roolisuorituksen kautta. Hänen tapansa taiteilla katonharjanteilla likaisten katujen avautuessa hänen kenkiensä kärkien alta kertoo Javert’n taipumuksista nihilistiseen rikollisten jahtaamiseen enemmän kuin miehen koko laulukatras.
Vaikuttavat näyttelysuoritukset jäisivät kuitenkin hyödyttömiksi, jos musiikki itse ei olisi erinomaista. Voin onneksi todeta, että lukuisia Tony-pystejäkin rohmunnut musikaali ei jää maineestaan vajaaksi, vaan seisoo ylpeänä omilla jaloillaan. Vaikka kappaleita voi lähes poikkeuksetta syyttää loppua kohden jonkinlaiseksi fanfaaripornoksi päätymistä, näihin trumpettipieruihin johtavat lyriikoissaan mainiot lauluosuudet joita rytmittävät sopivasti tunnetta sisältävät taustamusiikit.
Melodramaattisuus on jatkuvasti läsnä Les Miserablesin tunnelmassa ja musiikissa, ja etenkin Fantinen rankka putoaminen alas yhteiskuntaluokkien arvoluokituksia on kokonaisuutena hämmästyttävän tehokas kaikessa ylitselyövyydessään. Musiikkia tukee myös elokuvan markkinoinnissa vahvasti mukana ollut tosiasia, että näyttelijät lauloivat kaiken elokuvassa kuultavan laulun kuvauksissa pelkän huulisynkkatangon sijasta. Crowen ja Hathawayn suorituksissa tämä tulee parhaiten esille musikaaleille totuttujen täydellisten sävellajien murtuessa tunteiden kuohussa.
Musiikin ja näyttelijöiden yhteistyötä vahvistaa vielä entisestään Hooperin ja kuvaaja Danny Cohenin alati lähikuviin pyrkivä kamera, joka tuo mieleen Lars von Trierin Dancer in the Darkin arkirealismiin pyrkivän kuvaustavan. Lähikuvat ja yleisesti klaustrofobiset otokset luovat komean kontrastin hulppeissa periodilavasteissa, ja kuvaus onnistuukin mainiosti tuomaan esille entisestään näyttelijöiden esittämää ja tuntemaa henkistä ja fyysistä ahdinkoa. Kameran lopulta avautuessa elokuvan epilogissa näyttämään tapahtumat koko komeudessaan olo on vapautunut.
Onko Les Misérables siis jotenkin laiska elokuva? Vaikka riski on alati läsnä elokuvan avautuessa katsojan silmille, vastaus on vahva ei. Kuten elokuvan viimeinen varsinainen repliikki toteaa, “To love another person is to see the face of God,” onnistuu Hooperin musikaali luomaan jonkinlaisen naiivin kuplan katsojan ajattelumaailmaan, jossa lopulta tuntuu siltä, että kaikki on hyvin. Huolimatta elokuvan aikana nähdyistä useista kuolemista, se onnistuu loppumaan mieltä ylentävästi. Hyvän mielen saaminen näinkin synkille urille menevästä teoksesta on merkittävää, eikä laiskan elokuvan merkki. Sacha Baron Cohen on oikeastaan laiskin asia koko elokuvassa, ja tämä tuntuu lähinnä johtuvan miehen kyvyttömyydestä näyttelijänä eikä niinkään toisella kädellä tehdystä toteutuksesta. Hooperin versio Les Misérablesista voi onnistuneesti liittyä Jean-Paul Le Chanoisin vuoden 1958 adaptaation seuraan onnistuneena filmatisointina, sillä se onnistuu luomaan omanlaisensa teoksen oivaltavan kameratyöskentelyn, vahvojen performanssien ja suurien tunteiden kautta.
