Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Annamari Sipilä kertoi lehden sunnuntaikolumnissaan kuinka eurooppalainen (taide)elokuva on juroa tuijottelua ja silkkaa kärsimystä. Ilmeisesti myös suomalainen elokuva kuuluu tähän kavahdettavaan joukkoon. Useammaltakin (myös suomalaista) elokuvakulttuuria rakastavalta lukijalta saattoivat lentää aamukahvit tietokoneen näytölle.
Suomen kuvalehden Kalle Kinnunen jo ansiokkaasti listasi mikä Sipilän puheenvuorossa on pielessä esimerkiksi katsojalukujen suhteen, mutta sanoi, ettei jaksa puuttua jokaiseen faktavirheeseen tai epäkohtaan Sipilän tekstissä muuten. Täysin ymmärrettävää. Meillä täällä kärsimystaide-elokuvien kehdossa sen sijaan vaivauduttiin muita epäkohtia listaamaan sen minkä tuskassa pyörimiseltä ehdimme. Seuraava teksti käsittelee niitä.
Vaikka Sipilä kirjoitti sytykkeenä toimineen tekstin, syy pääkirjoitukseemme ei ole vain se, vaan myös se kuinka tyypillisen ennakkoluuloista asennetta arthouse- ja kulttielokuvayleisöä kohtaan se edustaa. Se on ikään kuin isomman oireen pienempi ilmenemismuoto.
Moni on jo ehtinyt todeta Sipilän kirjoituksen olevan selkeää trollaamista. Tätä puolustelisi mukana oleva kirjoittajan esittely, näppärä takaportti: ”Kirjoittaja uskoo kaikesta pahinta, mutta ei ota tilannetta henkilökohtaisesti.” Sen valitettavasti huomaa. Henkilökohtaisuus ja ennen kaikkea henkilökohtainen vastuu voisi tehdä useammallekin toimittajalle hyvää, erityisesti kun kirjoittaa selvästi subjektiivisia mielipiteitä.
Samalla kirjoittajaesittely antaa Sipilälle mahdollisuuden luistaa myös mielipiteidensä henkilökohtaisesta vastuusta – tämähän on myös suomalaisesta politiikasta tuttu veto. On surullista, että toimittajan pitää tällaista käyttää. Sipilä sivaltaa kohti elokuvakulttuuria ja taide-elokuvia, jotka tunnetusti ovat ”kärsimystä” ja, kirjoituksen sävystä päätellen, niistä pitävät ihmiset pelkkiä teeskentelijöitä.
Eihän tämä mielipiteenä mitään epätavallista ole. Samanlaisia syytteitä saa kuulla vuodesta toiseen, erityisesti ihmisiltä, jotka eivät elokuvia enemmän harrastavaa kansanosaa tunne. Yleensä heidän mielipiteensä muuttuvat vasta, kun he huomaavat, että ihan samalla tavalla se elokuvaharrastajakin katsoo elokuvia, joista pitää. Silmillään ja sielullaan. Ja ettei siinä mitään outoa ole, että joku voi pitää jopa hitaista elokuvista.
Sitä sattuu kuitenkin harvoin. Hyvin usein vaihtoehtoisempaa elokuvaa rakastava joutuukin vain hammasta purren kestämään tovereidensa epäilyt. Morkkaavaa lätinää kuunnellessa tavallaan tottuu ja turtuu. Nuoresta elokuvaharrastajasta sen sijaan voi tuntua aika pahalta, kun hänen motiivinsa ja kiinnostuksensa leimataan vain nuoruudesta johtuvaksi haihatteluksi, erityisesti jos se tehdään ison lehden sivuilla.
Voi tulla yllätyksenä, mutta en ole kaikkien elokuvaharrastusvuosieni, kierrettyjen festivaalien, erilaisten harrastajatapaamisten ja elokuvateatterireissujen aikana törmännyt kertaakaan elokuvaharrastajiin, jotka olisivat esittäneet pitävänsä jostain vain jonkin diggailusta saadun kuvitteellisen statuksen takia. Elokuvien harrastaminen on sen verran marginaalista touhua, että siinä saatu kuvitteellinen rispekti on verrattavissa lähinnä voittoon kisassa, jossa pitää juoda nopeimmin pieni tuoppi väljähtänyttä kolmosolutta.
Suomalaiseen luonteeseen kuuluu nähdäkseni myös rehellisesti oman mielipiteensä sanominen ja kyllä paskana pidettyä elokuvaa myös paskaksi sanotaan, aivan kuten hyvä todetaan hyväksi eikä kierrellä ja esitetä. Ei tarvitse kuin salakuunnella ihmisten mielipiteitä heti elokuvan esityksen jälkeen, teatterin aulassa tai jopa, huh, keskustella ihmisten kanssa. Väitänkin, että tällainen teeskentelijöiden joukko on joko myytti tai ainakin niin marginaalista jengiä, ettei heistä marmattaminen muuta elokuvakulttuuria suuntaan tai toiseen.
Vastakohdaksi ankealle eurooppalaiselle taidepelleilylle Sipilä ottaa yhdysvaltalaisen elokuvataiteen helmet, nimeämättä toki yhtä ainoaa nimeltä. Sipilä ei myöskään mainitse yhtään huonoa eurooppalaista taide-elokuvaa nimeltä mikä sopiikin oikein mainiosti taasen politiikasta tuttuun yleistämisen retoriikkaan.
On mielenkiintoista kuinka Sipilän tekstissä syy-seuraussuhteet seuraavat väistämättä tyylilajien erilaisuudesta. Siis että Yhdysvaltain elokuva olisi populaaria, koska se olisi jotenkin kansainvälisempää ja viihtyisämpää.
Yhdysvaltain elokuvateollisuuden kansainvälinen menestys johtuu monestakin syystä, joita Sipilä ja monet hänen tavallaan ajattelevat yliyksinkertaistavat lähes tuskaisuuden tasolle. Syy johtuu myös siitä, että toisen maailmansodan jälkeen Hollywoodin elokuvateollisuus alkoi dominoida markkinoita monessa länsimaassa, mukaan lukien Japani. Osin kyse oli rahasta, osin tarpeesta taistella itäblokin elokuvateollisuuden tarjonnan kanssa.
On myös vähintäänkin… erikoista väittää, että yhdysvaltalainen elokuva (oletan, että yhdysvaltalaista elokuvaa Sipilä tarkoittaa amerikkalaisella elokuvalla, vaikka Amerikoissa on aika monta muutakin elokuvamaata) edustaisi viihdettä ihan jokaiselle. Olemme niin tottuneita “amerikkalaisen” maailmankuvan pommittamiseen viihteessä, että ajattelemme sen olevan universaalia, vaikka aiheena olisi milloin pelonlietsontafantasiat valkoisen talon valloituksesta tai terrorismin vastainen sota – jotka ovat kumpikin hyvin pitkälti yhdysvaltalaiseen yhteiskuntaan sidottuja aiheita, eivät esimerkiksi suomalaiseen. Eikä tarvitse mennä kuin Aasiaan ja huomata siellä aivan toisenlaiset kansainväliset markkinat. Etelä-Korea, Intia, Japani ja Kiina pelaavat aivan toisenlaista peliä oman viihteensä kanssa, vaikka Yhdysvallat kovasti näillekin markkinoille tunkee.
Kuten Kalle Kinnunen blogauksensa kommentissa mainitsee, monet ranskalaiset, tanskalaiset ja britannialaiset elokuvat pärjäävät myös ulkomailla. Ajoittain tulee suuria hittejä muistakin maista. Osasyy eurooppalaisen elokuvan korostuneelle menestykselle kotimaissaan voi olla myös se, että Euroopassa tehdään selvemmin omalle katsojakunnalle elokuvia. Megasuosittu 21 tapaa pilata avioliitto on populaariudestaan ja kepeydestään huolimatta kuitenkin hyvin suomalainen komediaelokuva. Myös huippusuositut Kummelit edustavat juuri suomalaista huumoria. Silti en menisi kutsumaan kumpaakaan hitaiksi ja raskaiksi elokuviksi. Jos negatiivisia puolia niissä on, ne löytynevät jostain muualta.
Mielikuvia voi dominoida milloin mikäkin elokuvallinen anti, mikä tekee kysymyksenasettelut ”eurooppalaisesta” ja ”yhdysvaltalaisesta” elokuvasta erikoisiksi. Jos sinulta kysytään mikä eurooppalaisessa elokuvassa tai edes suomalaisessa elokuvassa (joka myös eurooppalaiseen elokuvaan kuuluu) on vialla tai mikä siinä on hyvää, mietitkö ensin 21 tapaa pilata avioliitto -elokuvaa, Risto Räppääjää, Aki Kaurismäen elokuvia, suomalaista dokumenttielokuvaa kuten Kovasikajuttu, Aku Louhimiehen inhorealismia vai Eija-Liisa Ahtilan kokeellisia installaatioita? Miten tuollaiseen kysymykseen voi vastata kokoavasti?
Miten suomalaista elokuvaa voi pitää jotenkin hitaana ja vaikeasti sulavana, kun elokuvasäätiön tuetkin rohkaisevat tekemään ennen kaikkea kaupallisia menestyksiä, kaupallisia menestyksiä Suomessa? Siis elokuvia suomalaisille. Onko se huono asia? Vai pelkääkö Sipilä, että Paavo Arhinmäen saatanalliset suunnitelmat tulevat muuttamaan suomalaisen elokuvan kentän ikuisiksi ajoiksi pelkäksi Tarkovski-pastissien kavalkadiksi?
Ennen kaikkea huolestuttavinta ja aina jollain tapaa surullisinta on ihan vain ylimielisyys. Tarkoitan tällä siis tiettyjen taidepopulistien lausuntoja siitä kuinka hitaus ja ajoittainen raskaus ovat poikkeuksetta katsojalleen varmasti kärsimystä, ja arthouse-elokuvista pitäminen on poikkeuksetta teeskentelyä. Mikä oikeus kellään on määrittää se mitä joku toinen voi saada irti taiteesta? Kuka tämän oikeuden luovutti Annamari Sipilälle tai kellekään muulle, joka kokee ilmeiseksi velvollisuudekseen ilmituoda mistä toisten ihmisten kuuluu Oikeasti Pitää? Miten kellään voi olla pokkaa edes ehdottaa, että joku on varmasti valheellinen oman makunsa suhteen?
En minä ainakaan epäile hyperpopulaarin Putouksen katsojien nauttivan näkemästään tai etteikö sarja olisi loistava formaatti ulkomaille vietäväksi. En epäile etteivätkö Cheekin tai Jukka Pojan fanit nauttisi miesten musiikista täysin aidosti. Heillä on siihen oikeus. He viihtyvät. Se lienee valtavirran tarjoamassa viihdykkeessä olennaisinta? Toki markkinointi ja alituinen ärsykkeiden pommittaminen voivat edesauttaa jostain pitämistä, mutta se lienee luonnollista – aivan kuten ”hitaaseen ja raskaaseen” taide-elokuvaan voi olla vaikeampaa päästä katsojan sisään, koska tottumusta sellaisen katseluun ei ole. Ja onko ihme, että hitaus voi tuntua monista vieraannuttavalta, kun koko kulttuuri sylkee nopeaa informaatiota Internetistä, kertakäyttömusiikista, televisiosta ja valtavirtaelokuvista lähtien?
Siksi tuntuu erikoiselta, että Sipilä vihjaa katsoneensa ”satoja tunteja” puuduttavaa arthouse-elokuvaa ja sitten ikään kuin myöntää kaiken sen katselun olleen valheellista. Omia ongelmiaan ei ehkä kannata yleistää. Vai onko tämä nyt niitä asioita, joista Sipilä sanoo, ettei ota niitä henkilökohtaisesti?
Näin äkkiseltään tulee mieleen pari asiaa: Jos katsoo satoja tunteja jotain silkan teeskentelyn vuoksi, on mahdollista, että katsojalla on kahdenlaisia ongelmia. 1.) Oma heikko itsetunto, mistä lienee turhaa syyttää teoksia. 2.) Kyvyttömyys totuttautua erilaiseen ilmaisuun, mikä vuorostaan herättää kysymyksen, miksi sitten on ihan oikeasti käyttänyt johonkin mistä ei pidä ”satoja puuduttavia arthouse-tunteja”? Ennen kaikkea hyvin surulliselta tuntuu Sipilän (ja hänen kohtalontovereidensa) puolesta, jos hän on tullut katsoneeksi niin vähän mielestään hyviä elokuvia ja tuhlanneeksi jostain syystä aikaa sellaiseen, josta ei selvästi pidä. Tuntuu hämmästyttävän epäonniselta saavutukselta, että hän on kuin onkin onnistunut kompastumaan joka välissä tylsään eurooppalaiseen arthouseen yhdysvaltalaisen elokuvan helmien sijasta.
Tuntuu myös epäilyttävältä, että Sipilä puhuu keski-ikäisten puolesta sanoessaan helppouden olevan heille suunnattua. Olen törmännyt juuri päinvastaiseen: Monet vanhemmat elokuvaharrastajat, joiden kanssa olen vaihtanut ajatuksia, ovat tuntuneet nauttivan juuri hitaudesta – siitä ettei tarvitse olla koko ajan niin kauhea kiire; voi pysähtyä katsomaan asioita ja ottaa rennosti. On myös tutkittu, että keski-iän ohittaneet naiset ovat kaikkein avarakatseisimpia ja kykenevimpiä nauttimaan monenlaisesta kulttuurista. Oletan hitaiden elokuvienkin kuuluvan tähän avarakatseisuuteen.
On myös huomioitava, että Sipilän valittama hitaus on loppujen lopuksi elokuvamaailmassa harvinaista tai ainakin marginaalista herkkua – ja kovin suhteellinen juttu. Jos kaikkea ei leikata musiikkivideotahdilla, onko se silloin väistämättä hidasta? Onko kyse vain editointitahdista? Vai käsikirjoituksesta? Onko esimerkiksi Upstream Color (yhdysvaltalainen elokuva) hidas vai nopea elokuva?
Huomioikaa myös, että ”sadat puuduttavat arthouse-tunnit” saavat nyt ainakin minun olettamaan Sipilän puhuvan juuri elokuvaharrastajan näkökulmasta. Jos hänen kirjoituksensa heijastaa ns. taviskatsojan mielipidettä, en näe edes varsinaisesti syytä sille, että se on kirjoitettu. Totta kai valtavirta- ja taide-elokuvalla on eri kohdeyleisöt. Totta kai tottuminen hitaaseen ilmaisuun auttaa myös nauttimaan siitä.
Valitettavasti taas kerran pitää myös toistaa näitä samoja kliseitä, koska edes valtakunnan ykkössanomalehden sivuilla ei ole vieläkään asiaa ymmärretty: Kaiken niin sanotun arthouse-elokuvan niputtaminen saman kategorian alle on yliyksinkertaistamista maksimiin asti. Amélie on aivan yhtä perustellusti taide-elokuva siinä missä Torinon hevonen, Antikristus tai vaikka Juokse Lola!, mutta kauemmas toisistaan sijoittuvia elokuvia esteettisesti, editoinnin kuin käsikirjoituksen osalta, ei silti mieleeni voisi tulla.
Mitä siis Sipilän kirjoituksesta jää käteen? Ainakaan motiivi ei selviä. Ilmeisesti harmittaa, että monenlaiset eri ihmiset pitävät monenlaisesta eri taiteesta. Tai sitten agendana on, että vähemmistön joukkoon kuuluvien ihmisten ei ole oikeutta saada taiteelleen tukea. En ymmärrä ketä se palvelee, että jo entisestään suhteellisen syvältä tuntuva juopa valtavirtaelokuvan katsojien ja elokuvaharrastajien välillä syvenee. En ymmärrä mitä siistiä on poteroitumisessa ja yksiviivaisessa kulttuuritarjonnassa. Enkä ymmärrä miksi asiasta pitää kirjoittaa ylpeillen Helsingin Sanomissa. Lähinnä koko touhu haiskahtaa perinteisen halvalta klikkausjournalismilta.
Yksi hyvä puoli Sipilän kirjoituksessa kuitenkin on: se on ilmeisesti ainakin yrittänyt herättää elokuvataiteeseen liittyvää keskustelua, toisin kuin mikään muu Hesarissa julkaistu elokuvateksti pitkään aikaan.