Tunnetaan myös nimellä: Batalla en el cielo
Maa: Meksiko, Belgia, Alankomaat, Ranska, Saksa
Genre: Melodraama
Ohjaus: Carlos Reygadas
Käsikirjoitus: Carlos Reygadas
Kuvaus: Diego Martínez Vignatti
Leikkaus: Carlos Reygadas, Adoración G. Elipe, Benjamin Mirguet, Nicholas Schmerkin
Sävellys: John Tavener
Näyttelijät: Marcos Hernández, Anapola Mushkadiz, Bertha Ruiz
Carlos Reygadas on todennut Battle in Heavenin olevan hänen rakas ongelmalapsensa eikä ihme. Se on lähempänä hengeltään ristiriitaisen vastaanoton saanutta Post Tenebras Luxia kuin yleisesti arvostettuja Japónia ja Silent Lightia. Samoin Battle in Heaven on vaarallisen lähellä lipsua sinne epämääräiselle alueelle, jossa voidaan puhua kansainvälisen art house -elokuvan kliseistä: mukana on estotonta seksuaalisuutta, yllättävää ja hyökkäävää väkivaltaa ja stoalaisesti ympäröiviin tapahtumiin reagoivia henkilöitä. Se myös todennäköisesti suututtaa ja etäännyttää katsojansa käsittelemällä niinkin epäseksikkäitä aiheita kuin luokkaeroja, uskonnollisuutta ja kokonaisen kulttuurin sairautta.
Se kuitenkin onnistuu välttämään ankeimmat karikot juuri ja juuri olemalla niin ilmiselvästi sympatiaa tunteva kuvaamiaan kohteitaan kohtaan eikä tyylittele shokeerauksiaan. Se on myös vahvasti paikallissävytteinen elokuva eikä avaudu tuntematta kulttuurista taustaa. Filmi on kauttaaltaan ulkoisesti karu, puhutaan sitten tapahtumista, näyttelijätyöstä kuin kuvauksesta, mikä toimii sen eduksi myös sen tapahtumia tulkittaessa. Sen takia se ei vain onnistu pysyttelemään juuri ja juuri pinnalla, vaan myös olemaan Reygadasin rohkein ja hyökkäävin elokuva.
Kuten Theodoros Angelopouloksen elokuvissa, Battle in Heavenissa on hahmoja, mutta todellisuudessa ne kaikki edustavat yhtä suurempaa hahmoa, joka on Angelopouloksen tapauksessa Kreikka ja Reygadasin filmin tapauksessa tietysti Meksiko. Jokainen elokuvan elementti heijastelee jotain meksikolaisen yhteiskunnan elementtiä ja kuten nimestä voi päätellä, yksi olennaisista teemoista on uskonto. Ennen kaikkea Battle in Heaven nostaa asiakseen syyllisyydentunteen: mistä tavallisen meksikolaisen vinoutunut moraalikäsitys syntyy? Miksi syyllisyys puskee päälle, vaikka katolisen uskon mukaisesti kaikki on anteeksiannettavissa?
Tästä anteeksiannosta syntyykin elokuvan dilemma. Filmin alussa Marcos (Marcos Hernández) ja hänen vaimonsa Berta (Berta Ruiz) ovat kaapanneet tuttavapariskunnan vauvan. Lapsi on kuitenkin vahingossa kuollut. Kalvava syyllisyys painaa Marcosia, joka on ihastunut pomonsa seksikkääseen tyttäreen Anaan (Anapola Mushkadiz). Ana harjoittaa tylsyyden torjumiseksi prostituutiota ja neuvoo Marcosia tunnustamaan tekosensa poliisille. Tunnustamisen sijasta Marcos etsii vastausta fyysisestä läheisyydestä, niin vaimostaan kuin Anasta ja fysiikan pettäessä päättää tehdä rikoksista kauheimman saadakseen peittääkseen toisen rikoksen jäljet ja saadakseen anteeksi edes Jumalalta.
Yhteiskuntaluokkien väliset erot havainnollistuvat monessakin mielessä. Tavalliset kansalaiset kohtelevat toisiaan tylysti ja vieraina olentoina. Metrossa matkustaminen on ahdistavaa ja raakaa touhua. Uskovaisten marssivat jonot rukoilevat pelastusta kerääntyessään suureen messuun. Ana kehottaa Marcosia ottamaan vastuun omista teoistaan ja tunnustamaan omat tekonsa, mutta ei harkitsekaan oman kapinallisuutensa ja tylsyytensä vuoksi harrastamansa prostituution lopettamista. Marcos näkee Anan naapurissa asuvien humalaisten, matkalta palaavien nuorten miesten kusevan omien matkalaukkujensa päälle, koska tietävät ettei heidän niitä tarvitse puhdistaa: vanhat palvelijat tekevät sen heidän puolestaan.
Reygadas ei kuitenkaan ota helpointa ja älyllisesti heikointa tietä ja väitä Marcosin ja muiden vastaavassa tilanteissa olevien ihmisten olevan jotenkin syyntakeettomia, tahdottomia paloja muovailuvahaa. Sen sijaan hän päinvastoin korostaa juuri henkilökohtaisen valinnan merkitystä sellaisessa ympäristössä, joka yrittää kaksinaismoralistisilla säännöillään mahdollisimman paljon vaikuttaa toisiin ihmisiin. Valinnatkin ovat tällöin juuri ympäristön sanelemia ja on lähes mahdotonta tehdä itsenäistä valintaa, jota ei voitaisi jotenkin johtaa edes vastareaktioksi johonkin kulttuurin piirteeseen. Täydellistä pakotietä köyhällä ei ole, toisin kuin Analla jonka kapinan juuret ovat perua monista ulkomailla vietetyistä vuosista.
Se mihin Marcos elokuvassa päätyy päästäkseen ympäristön hänelle sanattomasti langettamasta syyllisyydestä (syyllisyys niin teoista kuin silkasta olemassaolosta, kuten nähdään metrokohtauksessa, jossa tuntemattomat ihmiset tylysti rikkovat Marcosin lasit ja syyttävät häntä sitten perverssiksi hänen etsiessään niitä lattialta) voi vaikuttaa irrationaaliselta ja jopa hirviömäiseltä, mutta se on hänen mielikuvituksessaan ainoa keino rikkoa kaava ja yrittää pelastaa edes ne ihmiset, joilla on hänelle oikeasti väliä; siis ne, joita kohtaan hän tuntee aitoa solidaarisuutta. Reygadas kuvaa Marcosin kiirastulen vakaan realistisesti ja ironisesti, mutta samalla aidosti sen mystiikkaan ja jonkinlaiseen vapautuksen mahdollisuuteen uskoen.
Muitakin maan kulttuurin piirteitä käsitellään. Macho-kulttuuri ja siihen kannustaminen saavat erityisesti huutia. Marcos runkkaa katsoessaan jalkapallo-ottelua ja sen juhlintaa huvittavassa kohtauksessa. Hän myös pettää vaimoaan, koska ”se kuuluu asiaan” miettimättä lainkaan millaisia moraalisia seuraamuksia sillä voi olla. Tästä machoilusta huolimatta vaimo on ainoa ymmärtäjä ja tukija kovassa maailmassa. Vaimo jopa tylyttää Marcosia hänen heikkoudestaan. Vain pahin mahdollinen rikos voi herättää tuntemuksia muuten osaansa tyytyneessä ja kuolleen vauvan myötä paremmasta elämästä ikuisesti loitontuneessa Marcosissa.
Elokuva alkaa ja loppuu aivan naurettavan ylilyövällä tavalla isokokoisen Meksikon lipun nostamisella ja laskemisella Rogelio Conesan tunnelmallisen marssimusiikin soidessa sekä fantasiakuvauksilla suuseksisessioista Marcosin ja Anan välillä. Ironia lipun kohdalla on huikea, sillä sen vaakunassa kuvattu kotka symboloi tavallisen kansan taistelutahtoa ulkopuolelta tulevaa uhkaa vastaan – liput värit taas kuvaavat Meksikon vapautusarmeijan värejä. Taistelutahto on kuitenkin henkilöiltä kadonnut täysin ja se on ottanut epäempaattisen, valheellisen ja apaattisella tavalla epätoivoisen muodon. Näennäisesti solidaarisen tavallisen kansan suurin vihollinen tulee sisältäpäin, heistä itsestään.
Marcosin kalua imevä ja siksi työväenluokkaiseen mieheen alisteisessa asemassa oleva Ana taas vannoo hänelle elokuvan lopun fantasiajaksossa ikuista rakkautta. Kohtaus on kontrastissa elokuvan puolivälissä nähtävään realistisempaan seksikohtaukseen, jossa Ana on päällä ja hallitsee Marcosia kaikin tavoin. Elokuvan loppupuolen versiossa tästä kohtauksesta näkyy vielä selvästi miehen kalun olevan feikki aidon asian sijasta – mikä entisestään korostaa haaveiden tavoittamattomuutta ja keinotekoisuutta. Diego Martínez Vignatti on kuvannut suuseksikohtaukset elokuvasta selvästi erottuvina, ironisen kauniina. Lopullisesti ei tehdä selväksi ovatko ne Marcosin, Anan vai elokuvantekijän absurdi unelma vai ovatko ne saman asian kaksi eri puolta. Onko taistelu taivaassa niissä jo käyty vai onko se vasta alkamassa?
