Maa: Yhdysvallat
Genre: Dokumentti
Ohjaus: Kieran Turner
Käsikirjoitus: Kieran Turner
Kuvaus: Michael Canzoniero, P.J. Gaynard
Leikkaus: Danny Bresnik
Sävellys: Ian Moore, Jason Staczek
Näyttelijät: Jerry Brandt, Marc Almond, Dennis Christopher, Gloria Jones, Ann Magnuson, Jayne County, Kristian Hoffman, Jake Shears, Miss Mercy, Will Sheff, Henry Rollins


Jobriath A.D. muistuttaa pintapuolisesti tuoreinta doku-Oscarin voittajaa Searching for Sugar Mania. Kummankin dokumentin kohteena on 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa vaikuttanut yhdysvaltalainen muusikko – unohdettu potentiaalinen suuri lupaus, joka dokkareissa huikeaksi suitsutetusta musiikistaan huolimatta ei noussut yleiseen suosioon. Molemmista elokuvista on myös mahdotonta olla pitämättä ainakin jossain määrin, sillä ne kertovat todennäköisyyksiä uhmaavan kiehtovan tarinan musiikista, maineesta ja myyttisyydestä.

Toisin kuin aikanaan Yhdysvalloissa tyystin vaille huomiota jäänyt Sixto Rodriguez, jonka perintöä Searching for Sugar Manin tutkailee, Jobriath A.D.:n kuvaama Jobriath Salisbury (syntymänimeltään Bruce Wayne Campbell) sai jo omana aikanaan huomattavasti julkisuutta osakseen. Sitä tarjosi hänen managerinsa Jerry Brandt, joka bongasi Jobriathin lahjakkuuden tämän hiottuaan taitojaan Hairin alkuperäistuotannossa ja tehtyään yhden levytyksen yhtyeessä nimeltä Pidgeon. Brandtista muodostuu nopeasti dokumentin antagonisti ja glam rockin seuraavaksi suureksi tähdeksi povatun Jobriathin tuho: yltiöpäistä markkinointia musiikin sijaan korostava holtiton rahankäyttäjä, joka toi artistin tyhjästä yleiseen tietoisuuteen valtavien odotusten eteen ennen kuin tämän ensimmäistäkään sooloalbumia oli julkaistu tai keikkaa pidetty. Brandtin luomat epärealistisen korkeat ennakko-odotukset ja artistin esiintymispersoonaan kuuluvat scifimäiset esiintymisasut nostetaan syyksi Jobriathin uran äkkipysähdykseen, samoin kuin hänen avoin homoseksuaalisuutensa, joka sai aikanaan osakseen hylkivän vastaanoton. Artisti kuolikin vain 36-vuotiaana saavuttamatta mainetta, jota kohti hän oli vuosikymmen aiemmin suuntaamassa.

Lähes kymmenellä eri aliaksella dokumentin aikana tunnettavan Jobriathin tarina on pelkän harvinaislaatuisuutensa vuoksi kiinnostava. Kyseessä on monilahjakkuus, joka hallitsi suvereenisti musiikki- ja kuvataiteen eri tyylilajeja. Äkkikuuluisuuden ja vielä nopeammin epäonnistumisen kertomuksesta muodostuu uskomaton tarina, josta on hankala olla kiinnostumatta.

Ikävä kyllä elokuva ei koskaan osaa siirtyä Jobriathista eteenpäin. Dokumentissa kyllä etsitään haastateltavaksi muusikon perhe ja hänen muita läheisiään tukuttain, jolloin hänen musiikkituotantonsa lisäksi yritetään päästä lähelle myös hänelle mielenmaisemaansa, mutta lopulta Jobriath A.D.:ssä on kyse ennen kaikkea ”vain” siitä, kuinka mahtava Jobriath Salisbury oli – kaikki haastattelut pääsevät todistelemaan sitä, että Jobriath oli nero ja voivottelemaan sitä, ettei hänestä tullut suurta staraa. Esimerkiksi Searching for Sugar Manissa kyse ei ollut vain Rodriguezista ja hänen tekemästään musiikista, vaan kahdesta häntä fanittavasta eteläafrikkalaisesta miehestä ja heidän sinnikkäästä pyrkimyksestään selvittää Rodriguezin kohtalo, minkä kautta avautui hänen musiikkinsa merkitys kokonaiselle sukupolvelle Etelä-Afrikassa. Kyse oli paitsi musiikista, myös sen merkityksestä: artistin maineesta tulee hänen musiikkinsa jatke ja jotain sitä suurempaa. Myös Jobriathin tapauksessa maineesta tulee jotain muusikkoa suurempaa, mutta lopulta maineen rooli on jäädä halpistarinasta karanneeksi möröksi, joka tuhoaa neron.

Keskivaiheilla Jobriathin maineesta tulee elokuvalle vielä suurempi pakkomielle kuin Brandtille. Dokkari lipeää pois kohdehenkilönsä musiikin parista pohtimaan sitä, miksei artisti onnistunut aikanaan saavuttamaan suursuosiota. Syytä jäljitetään yhteen mieheen, Brandtiin, niin peräänantamattomasti, että se alkaa tuntua lähes koomiselta. Managerin esimerkiksi väitetään vieneen Jobriathin tuottamat rahat muiden hankkeidensa pyörittämiseksi, vaikka samaan aikaan korostetaan artistin levymyynnin olleen heikkoa ja keikkamenestyksen olematonta. Uran epäonnistumiseen ei tietenkään löydy syitä itse artistista, joka kuvataan ympäristönsä rajoitteista kärsineenä lähes virheettömänä monilahjakkuutena. Jobriathin musiikkia kuvaillaan ainutlaatuiseksi, rohkean kokeilevaksi ja aikaansa edellä olevaksi. Tätä pääsevät julistamaan kymmenien hänen elämäänsä kytkeytyvien henkilöiden puhuvat päät, joista monet vilahtavat liian monen haastateltavan parissa rönsyilevässä elokuvassa vain kerran. Artistin musiikillisista taidoista tulee itsestäänselvyys: Pidgeonin ainut albumi kuitataan käytännössä kokonaan Jobriathin käsialaksi, ja hänen elämänsä kolmannesta ja viimeisestä albumista ei elokuvassa esitellä enää ainuttakaan kappaletta.

Sitä vastoin artistin mahdolliset erimielisyydet soolouraa edeltäneen Pidgeonin muiden jäsenten kanssa ja hänen kokemansa mielenterveydelliset ongelmat jäävät maininnan tasolle. Häpeämättömän energinen, mutta keinotekoinen julkinen glam-persoona, jota verrataan muun muassa David Bowieen, Freddie Mercuryyn ja Liberaceen, kuvaillaan Brandtin ideaksi ja lopulta niin Jobriathin henkisen hyvinvoinnin kuin hänen uransa tuhoksi. Toisaalta persoonaan kiinteästi kuuluvia avaruusajan asuja esitellään haltioituneena, koska ne olivat Jobriathin omaa käsialaa. Samanlaisen itsensä kanssa ristiriidassa olevan käsittelyn saa Brandtin suunnitelma järjestää hillittömän suureellinen rock-näytelmä Pariisin oopperatalolla: idea kuvataan aikaa vieväksi ja raskaaksi, mutta Jobriathin vimma työskennellä sen parissa kadehdittavaksi.

Kaiken huomion uppoutuessa pitkäksi aikaa soolouran epäonnistumiseen alkaa tuntua siltä, ettei Jobriathin elämässä ole muuta kerrottavaa, mutta tämä osoittautuu onneksi harhaluuloksi. Artistin elämäntarina saa yhä vivahteikkaimpia käänteitä, joiden parissa elokuva saa uutta ilmaa alleen. Mielenkiintoinen piirre toisensa perään nousee esille, mutta myöhään tapahtuvien esittelyjen vuoksi ne jäävät vaille Brandtin ja sooloura-hypen saamaa mittavaa huomiota, mikä on sääli. Artisti muuttaa asumaan hotellin kattohuoneistoon New Yorkissa, soittaa klubeilla pianoa Cole Berlinin ja Bryce Campbellin kaltaisilla uusilla taiteilijanimillä ja kirjoittaa jopa ilmeisesti omaelämäkerrallisuutta sisältävän musikaalin. Käsikirjoittaja-ohjaaja Kieran Turnerin itsehillinnän puute tosin säilyy aina elokuvan viime metreille, jolloin Jobriathia kuvataan AIDSiin kuolevana, mutta viimeiseen astii tuotteliaana unohdettuna nerona. Kaiken itsehillintänsä kohdehenkilöään kohtaan Jobriath A.D. menettää viimeistään lopputekstien aikana pyörivässä animaatiossa, joka rekonstruoi Pariisin oopperatalolle suunnittelun rock-näytelmän – esitykseen kuvattu yleisö luonnollisesti seuraa rajattoman absurdia kuvaelmaa haltioissaan.

Sisällön lisäksi Turnerin yksioikoinen julistus on läsnä myös dokkarin ulosannissa. Searching for Sugar Man sai viestinsä kerrottua keskittymällä rauhallisessa tahdissa muutamaan avainhaastateltavaan ja Rodriguezin musiikkiin. Jobriath A.D. ei usko pelkästään lukuisten puhuvien päiden voimaan, vaan vyöryttää niiden tueksi samaa sisältöä todistelevia nopeasti vaihtuvia lehtileikkeitä toisensa perään. Lyhyeksi pilkotut haastattelukommentit ja jopa kierrätettäväksi riittävät, mutta silti loppumattomilta tuntuvat lehtileikeotteet väsyttävät erityisesti keskivaiheilla, kun niiden ei anneta rauhassa kertoa omaa tarinaansa, vaan tarkoituksena on valita sopivat napakat lainaukset Brandtia vastaan.

Jobriathin elämäntarina on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, mutta Jobriath A.D. esittää sen liian kärsimättömästi ja kritiikittömästi. Sekä elokuva että sen kohdehenkilö ovat lopulta kovin samankaltaisia: kiehtovia ja ainutlaatuisia, mutta ulosannilta överiksi lyötyjä.