Kun nuoria naisia löytyy pikkukylästä raiskattuina ja murhattuina, älykäs mutta vakava etsivä saapuu Seoulista auttamaan paikallisia poliiseja löytämään murhaajan. Tapaus muuttuu monimutkaisemmaksi, uusia ruumiita ilmestyy riisipelloille ja epäiltyjä ilmenee yhä useampia. Tapausta tutkivat etsivät vain riitelevät keskenään ja kaupunkia painava ahdistus tuntuu kasvavan päivä päivältä.
Vuoden 2019 Parasitesta tunnetun eteläkorealaisen ohjaajan Bong Joon-hon aikainen trilleri on intensiivinen, ankea ja jännittävä kuvaus mysteeristä, rikoksesta ja pahuudesta.
Erityisen vaikuttavaa on Hyung Koo Kimin elokuvaus. Laajat ja synkät otokset öisistä riisipelloista, joissa tappaja saattaa vaania, tuntuvat porautuvan katsojan alitajuntaan. Sisätilat kuvataan inhorealistisen likaisina ja kolkkoina, mikä vahvistaa elokuvan ahdistavaa mielenmaisemaa.
Tarina perustuu löyhästi todellisuuteen. Vuosien 1986 ja 1991 välillä eteläkorealaisessa maalaiskaupungissa murhattiin kymmenen naista. Tappajan henkilöllisyys selvisi vasta viime vuonna, joten pitkään Memories of Murder (2003) oli todellisen mysteerin sävyttämä.
Elokuvan juoni etenee nopeaan tahtiin ja sisältää useita käänteitä ja koukkuja. Moneen kertaan niin katsoja kuin elokuvan hahmot luulevat tapauksen olevan ratkaistu, mutta jokin uusi yksityiskohta heittää bensaa mysteerin liekkeihin.
Paikoittain elokuvassa esiintyvä raaka päähahmojen suorittama poliisiväkivalta ja jopa viattomien epäiltyjen kidutus tuntuu kameran silmissä vanhahtaneelta. On vaikea kuvitella tänään julkaistun elokuvan pitävän pilkkanaan edes puoliamatöörien maalaispoliisien brutaaleja kuulustelutekniikoita, kuten epäillyn katosta tuntikausia roikuttamista. Edes suuresta kaupungista saapunutta, sivistyneen oloista etsivä Seoa (Sang-kyung Kim) ei tunnu erityisemmin häiritsevän räikeä virkavallan väärinkäyttö.
Poliisiväkivalta on ilmeisesti myös Etelä-Koreassa tunnustettu ongelma. 1970- ja 80-luvuilla demokratian puolesta protestoivat kansalaiset ottivat usein rajusti yhteen poliisivoimien kanssa. Memories of Murder sijoittuukin 80-luvun lopulle, ja elokuvassa jopa sivutaan hieman rauhatonta yhteiskunnallista tilannetta. Elokuvassa esiintyvän poliisiväkivallan ilmeinen merkityksettömyys saattaa olla siis Bongin tapa kritisoida koko poliisilaitosta. Edes niin sanottu hyvä poliisi Seo ei puutu virkaveljiensä julmuuksiin.
Ehkä Bongin luonteenomainen huumori on tässä tapauksessa niin mustaa, että sen läpi on hankala nähdä. Ehkä näyttäessään poliisiväkivallan humoristisen linssin läpi, Bong yrittää esittää jopa Seon kaltaiset älykkäämmät poliisit ongelmasta moraalisesta sokaistuneina.
Tietenkin asiaan vaikuttaa myös elokuvan ikä. Viime aikoina koko maailma Yhdysvalloista Hong Kongiin on kääntänyt katseensa poliisiväkivaltaan. Ehkä tämän vuoksi karsastin itsekin hieman minkäänlaista leikinlaskua aiheen kustannuksella.
Elokuvassa Bongin vinoutunut huumori on muutenkin joskus paikallaan, joskus ei. Niin hyvin kuin hän hallitsee mustan komedian, uhkaa se välillä murtaa elokuvan muuten niin hyytävän ilmapiirin. Onneksi loppua kohden huumori karisee hieman pois ja elokuva keskittyy toden teolla vahvuuksiinsa.
Lähes jokainen näyttelysuoritus on erinomainen, mutta erityisen hienosti kahden päähahmon johtavat roolisuoritukset toimivat keskenään. Tapauksen alkuperäinen tutkija Park (Song Kang-ho) ja Seoulista saapunut etsivä Seo ovat elokuvan alussa lähes toistensa vastakohtia. Park on ilmeilevä ja äkkipikainen, Seo hiljainen ja vakava. Pikkuhiljaa hahmot alkavat kuitenkin muistuttamaan toisiaan. Parkista tulee terävä mutta apea, Seosta tunteikas mutta väkivaltainen.
Myös Park Hae-ilin roolisuoritus murhien pääepäiltynä Park Hyeon-gunina on huikea. Vaikkei hänen syyllisyyttään koskaan todisteta niin etsivien kuin käsikirjoittajankaan puolesta, jokin hänen katseessaan viestii puhdasta pahuutta. Etsivä Park käyttää läpi elokuvan itse todistelemaansa taitoa tunnistaa epäillyn syyllisyys katsomalla tämän silmiin. Elokuvan loppuhuipennuksessa etsivä ja kamera tuijottavat pitkään ja läheltä Hyeon-gunin kylmiin, liikkumattomiin silmiin. Tuo yksi lähikuva on tarpeeksi lähettääkseen kylmiä väreitä katsojan selkää pitkin.
Elokuvan mysteeriä ei koskaan ratkaista eikä murhaajaa koskaan saada kiinni. Silti tarinan loppu on huomattavan tyydyttävä. Suureen kaupunkiin muuttanut etsivä Park on lopettanut poliisin hommat, perustanut perheen ja työskentelee liikemiehenä. Selittämättömistä syistä hän palaa kuitenkin vielä paikkaan, josta elokuva alkoi ja josta ensimmäinen ruumis löytyi. Ohikulkeva lapsi kertoo Parkille, että joku toinenkin mies kävi aiemmin samassa paikassa katsomassa juuri samaa kohtaa ojassa, jossa ruumis kerran makasi. Mies kertoi lapselle, että hän oli tehnyt siellä jotain kauan sitten.
Etsivä kysyy lapselta miltä mies näytti. Hetken mietittyään lapsi sanoo miehen näyttäneen vain normaalilta. Park tuijottaa suoraan kameraan samalla tavalla kuin hän aikoinaan tuijotti epäiltyjä. Viimein hän tuntuu ymmärtävän taitonsa tunnistaa syyllisyys olleen kerrankin oikeassa.
Yleisöt ja kriitikot ovat usein tulkinneet Parkin viimeisessä kohtauksessa etsivän katseellaan syyllistä yleisöstä, normaalien ihmisten keskuudesta. On muistettava, että todellisuuden murhaaja, johon elokuva perustui, oli edelleen julkaisupäivänä vapaana. Lopetus oli siis tavallaan Bongin tapa muistuttaa murhaajaa, ettei hänen rikoksiaan oltu unohdettu.
Itse tulkitsin loppukohtauksen eri tavalla, ehkä koska en ensikatselullani tiennyt elokuvan tarinan tosielämän kontekstia. Viimeinen otos, jossa Park katsoo suoraan kameraan, tuntuu peilaavan hyvin vahvasti aiempaa otosta, jossa Park katsoo epävarmuudella pääepäiltyä Hyeon-gunia. Ehkä tämän vuoksi pidin näitä kahta otosta tavallaan saman kolikon eri puolina.
