Tunnetaan myös nimellä: Viiden päivän sota
Maa: Yhdysvallat
Genre: toiminta, sota, draama
Ohjaus: Renny Harlin
Käsikirjoitus: Mikko Alanne
Kuvaus: Checco Varese
Leikkaus: Brian Berdan
Sävellys: Trevor Rabin
Näyttelijät: Rupert Friend, Richard Coyle, Emmanuelle Chriqui, Heather Graham, Johnathon Schaech, Rade Serbedzija, Andy Garcia, Val Kilmer, Mikko Nousiainen


Jostain syystä olen aina elokuvakeskustelujen yhteydessä puolustanut Renny Harlinia – ehkä siksi, että minun mielestäni perussuomalainen selkäänpuukotusmentaliteetti painaa kritiikissä enemmän kuin elokuvalliset kriteerit. Vakioargumenttini on ollut ettei Harlin ole huono ohjaaja, hänelle vain tarjotaan pääasiassa surkeita käsikirjoituksia. 5 Days of Warin kohdalla tämä puolustus ei enää pidä, sillä Georgian sotaan sijoittuva toimintaoksennus oli ilmeisesti Harjolan pojalle henkilökohtaisesti tärkeä projekti – josta syntyi aivan kertakaikkisen kamala elokuva, joka todistaa Harlinin olevan paitsi huono ohjaaja, myös mahdollisesti huono ihminen.

Vuodesta 1991 jatkunut Etelä-Ossetian kriisi kärjistyi kesällä 2008 Georgian asevoimien sekä Venäjän armeijan ja Etelä-Ossetian separatistien väliseksi konfliktiksi. Kuten pitkään jatkuneissa tulehtuneissa tilanteissa yleensä, myös Viiden päivän sodaksi kutsutussa myllytyksessä on hyvin vaikea löytää selkeitä syyllisiä – joidenkin tulkintojen mukaan kyse oli Yhdysvaltojen tukemasta Georgian aggressiivisesta nationalistipolitiikasta ja toisten arvioiden mukaan Venäjän suurvalta-aseman pönkittämisestä lilliputtivaltion kimppuun hyökkäämällä.

Asetelma olisi kertakaikkisen kutkuttava hiekkalaatikko modernin geopolitiikan tarkasteluun, mutta 5 Days of War ei edes yritä: venäläiset ovat mummoja lahtaavia saatanoita ja Georgia itsenäisyytensä puolesta taisteleva kirkasotsainen sisupussi (tässä kohtaa ei voi välttyä miettimästä sitä, kuinka paljon Harlinin suomalaistausta on vaikuttanut näkökulman valintaan, etenkin kun Georgian presidentti vertasi julkisesti konfliktia talvisotaan). 5 Days of Waria on kutsuttu Georgian hallituksen tilaamaksi propagandaelokuvaksi eikä ihme, sillä siltä se tasan tarkkaan näyttää. Se ei ole kauhean hyvä juttu elokuvassa, joka alkaa sitaatilla “Sodan ensimmäinen uhri on totuus”.

Elokuvan fiktiivisessä tarinassa sotakirjeenvaihtaja Thomas Anders (Rupert Friend) matkustaa kuvaajaystävänsä Sebastian Ganzin (Richard Coyle) kanssa Georgiaan haistelemaan, jotta koskas täällä ruuti palaa. Muutamaa matkailumainosmaista tuokiokuvaa myöhemmin venäläiset pommittavat hääseuruetta (koska venäläiset vihaavat häitä ja vapautta), minkä reportterikaksikko sattuu raportoimaan. Häistä napataan Kuuma Paikallisbööna (Emmanuelle Chiriqui) oppaaksi ja lähdetään kuvaamaan lisää georgialaisväestöön kohdistuvia karmeuksia.

Tässä vaiheessa elokuvassa tuntuu olevan kaikki suhteellisen hyvin: kömpelyyksistään huolimatta siviilinäkökulma teurastukseen on paikoitellen koskettavaa ja harvoin nähty miljöö tuo tuoretta fiilistä – lisäbonusta leffalle tuo myös aidon kaluston käyttö CGI:n sijaan (jostain syystä Georgian armeija lainasi kamppeitaan melko lailla rajattomasti, mistähän lie johtuu). Täysin irralliset presidentinkansliakohtauksetkin kestää odotellen toiveikkaasti, että josko Andy Garcia söisi kravattiaan toisenkin kerran. Hauskana sivuhupina voi miettiä, miltä itsensä lähes tunnistamattomaksi juustopurilaisilla karpannut Val Kilmer olisi näyttänyt Batman-puvussa vuonna 2010.

Mutta puolivälin jälkeen käsikirjoittaja Mikko Alanne on hoksannut, jotta kliseelistasta puuttuu vielä rasteja vaikka kuinka ja niin on aika esitellä shakkia pelaava kiero filosofiupseeri (aina mainio Rade Serbedzija), kylmäsyömminen murhaajasolttupahis (Mikko Nousiainen, joka tekee roolinsa aivan hyvin), koskettavan puheen myötä jälkeen jätettävä toveri, urheasti (ja hyödyttömästi) viimeisiä metrejä puolustava georgialaisupseeri ja niin perkeleen edelleen. Lisäksi päähenkilöt – kokeneet sotareportterit – ovat täysiä idiootteja ja heidän tärkein motiivinsa toimintaan täysin vajaa. Jos kerran on jopa oman hengen arvoista saada siviileihin kohdistuvista raakuuksista kertova nauha eetteriin, niin kannattaisiko se viedä a) poispäin rintamalta, missä sähköt ja yhteydet vielä toimivat vai b) mahdollisimman lähelle rintamaa pillunpäreiksi pommitettuun kaupunkiin, jossa mikään ei pelaa? Voinette arvata, kumman vaihtoehdon Idiot Timesin luottotoimittajakaksikko valitsee.

Eihän kliseissä mitään vikaa ole – sen todisti tänä kesänä esimerkiksi Pacific Rim – mutta kun kyse on näin tuoreesta, todellisesta sodasta ja siihen liittyvistä oikeista ihmiskohtaloista, niin jopa alkaa sappi nousta nenään. Loppua kohden 5 Days of War kääntyy suorastaan vastenmieliseksi: meininki ja tunneskaala on viiden pennin Michael Bayta mutta samaan aikaan meidän pitäisi vaikuttua siitä, kuinka hirvittävä ja tarpeeton sota viisi vuotta sitten käytiin. Mutta ainakaan tätä ei voi enää tehdä pahemmaksi, eihän? Nyt ollaan kuitenkin vielä Behind Enemy Lines -tasolla (elokuva, jossa Owen Wilsonin nenä voittaa Bosnian sodan), eli perusmauttomassa Hollywoodissa – ei syytä Harlinin tuomitsemiseen.

Vaan malttakaas tovi. Lopussa lähtee lapasesta niin että melkein tekisi mieli siteerata viime eduskuntavaalien jälkeistä itkukuoroa ja kertoa, että nyt hävettää olla suomalainen. Kun sotatoimet on saatu nippuun, presidentti Garcia pitää väkijoukolle tulenkatkuisen puheen, jossa hän ikuisesti itsenäisen Georgian nimiin. Georgia on suvereeni valtio, jolla on oikeus vapauteen ja vapauttaan se tulee puolustamaan viimeiseen asti. Muuten aivan hyvä homma, mutta presidentti Medvedev olisi voinut pitää venäläiselle kansanjoukolle tasan samanlaisen puheen rajan toisella puolella. Miten siviilijulmuuksia “kritisoiva” elokuva voidaan päättää nationalistiseen palopuheeseen, kun nationalismi tuntuu olevan yksi kestosuosikkisyy, joka tällaiseen mielettömään tappamiseen ajaa? Ei mitenkään, kun voidaan panna vielä pahemmaksi, tavalla jota en suoraan sanottuna uskonut mahdolliseksi.

Tämän ällöttävyyteen asti kliseisen viihdepropagandaelokuvan kruunaa nimittäin kohtaus, jossa oikeat georgialaissiviilit kertovat sodassa menettämistään perheenjäsenistään. Kuva toisensa perään, kammottava kertomus toisensa perään. Vähän kuin olisi katsonut kahden tunnin pornomaratonin ja sen jälkeen yksityiskohtaisesti kuullut, mihin sukupuolitauteihin kaikki näyttelijät ovat kuolleet ja montako lasta heidän jäljiltään jäi orvoksi.

En muista, milloin viimeksi elokuva olisi saanut minut näin helvetin vihaiseksi. Kuinka mulkku ihminen – tai ajattelematon ihminen – pitää Homo Sapiensin lajin edustajan olla, jos hän tuo käsittämättömän ohueen paskarainaansa emotionaalista syvyyttä esittelemällä bensaräjähdyspotpurin perään sanattomaksi asti vetävää todellista surua? Minua hävetti, että olin katsonut ylipäätään koko elokuvan – ikään kuin olisin osallistunut johonkin kansanmurhan lievempään versioon. Ihmisiä on oikeasti kuollut ja minä kunnioitan heidän muistoaan katsomalla tällaista roskaa. Hyi olkoon.

Aikamoinen saavutus, Renny. Arvaapa mitä suustani pääsee seuraavalla kerralla, kun joku kaljanryystöpoppoosta toteaa Harlinin olevan paska ohjaaja?