Maa: Yhdysvallat
Genre: Näytelmäelokuva, TV-elokuva
Ohjaus: Tommy Lee Jones
Käsikirjoitus: Cormac McCarthy
Kuvaus: Paul Elliott
Leikkaus: Roberto Silvi, Larry Madaras
Sävellys: Marco Beltrami
Näyttelijät: Tommy Lee Jones, Samuel L. Jackson
Tommy Lee Jones (No Country for Old Men, Lonesome Dove) yllätti varmasti suuren määrän elokuvaharrastajia vuonna 2005 esikoisohjauksellaan The Three Burials of Melquiades Estrada. Revisionistinen western kertoi menetyksen surusta ja teki sen aikakaudelleen epätyypillisen haikeasti, onnistuen tuomaan visuaalisella annillaan esille paitsi suuria tunteita myös pienimuotoisimpia eleitä.
Nyt Jones on palannut ohjaajan pallille HBO-kaapelikanavan tuottamassa filmatisoinnissa amerikkalaisen mestarikirjailiija Cormac McCarthyn näytelmään perustuvalla The Sunset Limitedillä. Vähäeleinen tarina käynnistyy tunnelmakuvilla juna-asemasta, jonka jälkeen siirrytään koko elokuvan ajan tapahtumapaikkana toimivan hökkelimäisen asunnon sisälle. Samuel L. Jacksonin (Pulp Fiction, Black Snake Moan) esittämä kerrostalossa toimiva amatööripastori on juuri pelastanut Jonesin itsensä esittämän professorin junaradalta, jolle mies itse hyppäsi jäädäkseen Sunset Limited-junan alle. Seuraa puolitoista tuntia papin yrityksiä pelastaa professori uudelta reissulta junaraiteille puhumalla hänet pois mielensä vallanneesta masennuksesta.
Tarinasta on kuitenkin vaikea puhua elokuvan kohdalla. Cormac McCarthyn itsensä tekemä käsikirjoitus on melko suora sovitus näytelmästä, ja tapahtumia tässä ei ole nimeksikään. Näyttelijät pääasiassa istuvat paikoillaan ja puhuvat toisilleen. Mitään 12 Angry Men -henkisiä fyysisiin tapahtumiin nojaavia ratkaisuja ei nähdä niinkään kameran liikkeessä saati hahmojen toiminnassa erästä poikkeusta lukuun ottamatta. The Sunset Limitedin tarinaa onkin helpoin katsella eräänlaisena kehystarinana antologiaelokuvien tapaan, joka koetaan elokuvantekijöiden osalta tarpeellisena pahana, jotta tavalliselle katsojalle voitaisiin esittää näinkin syvällistä tekstiä Jumalasta, olemassaolosta ja elämästä ilman niin sanotun taide-elokuvan leimaa.
Valitettavasti tällä tekniikalla lopputulokseksi on saatu elokuva, jota on tavallaan vaikea kutsua sellaiseksi. Elokuvan harrastajien keskuudessa eräs vaikeimmista ja kenties hyödyttömimmistä kahtiajaoista on määritellä, pitääkö enemmän elokuvista, joissa vahva audiovisuaalinen sisältö paikkaa narratiivin ja tarinan puutteita, vai niistä filmeistä, joissa poikkeuksellisen vahva tarina jyllää niin sanotun muodolleen ominaisen elokuvallisen sisällön ylitse. Vaikka en nauti tällaisten asioiden miettimisestä, tulee usein Sunset Limitedin aikana mieleen, kumpaan itse kuulun. Haluaisin uskoa, että kuulun jälkimmäiseen ryhmään, mutta en silti voi sanoa nauttineeni Sunset Limitedistä huolimatta siitä, että siinä esiintyy välillä poikkeuksellisen vahvaa käsikirjoittamista. Syynä lienee juuri yllä mainitsemani tietynasteinen tarkoituksenhakuinen tarinattomuus.
En voi kuitenkaan kieltää, ettei elokuvalla olisi hetkensä juuri tuon määrätietoisuuden vuoksi. Useita kysymyksiä herää kerrostalopapin yrittäessä käännyttää masentunutta professoria valoon väsähtäneessä asunnossa. Professorin alun perin antama syy itsemurhan yrittämiseen, taiteen katoavaisuus, koskenee meitä kaikkia. Muistaako kukaan tätä elokuvaa, saati tätä kritiikkiä, sadan vuoden päästä? Kuinka moni lukee nykyajan kirjallisuuden klassikkoja Shakespearen sijasta saman aikavälin kuluttua? Tommy Lee Jonesin hahmo on kuitenkin elänyt näiden kysymysten kanssa hyvin pitkään, ja tuntuukin kokevan suoranaiseksi velvollisuudekseen nähdä vierestä hänelle rakkaiden asioiden kuolevan. Kuten hän itse toteaakin, ”Jonkun on nähtävä se.” Kulttuurin katoavaisuus paitsi ajaa hänet itsemurhaan, myös aiemmin esti häntä tekemästä sitä. Kokiko mies jonkinasteisen kulttuuriyliannostuksen jonkin tietyn tapahtuman myötä, joka lopulta ajoi hänet reunan ylitse? Kuuliko hän dubstepia ensimmäistä kertaa, vai näkikö hän uusimman Glee-konserttielokuvan? Näihin kysymyksiin ei suoraan vastata, vaan ne jätetään varsin onnistuneesti ilmaan katsojalle mietittäviksi. Milloin sinä viimeksi kuulit jonkin kauniin kappaleen viimeistä kertaa?
Samuel L. Jacksonin esittämä veljensä vartija-asenteella elävä uskovainen jää vastaparista heikommille korteille paitsi kirjaimellisesti elokuvan lopussa, myös mielestäni ”hahmona” sen koko keston ajan. Osasyynä tähän voidaan pitää näyttelijää itseään, sillä Jackson on erittäin vahvasti nykyaikana ylikäytetty näyttelijä, joka on mielestäni kauan sitten vajonnut omiin maneereihinsa niin syvälle, ettei sieltä mitään luonnenäyttelijää saa. Kun mies vetää samalla pieteetillä Sunset Limitedissä vakavahenkisiä anekdootteja vankilaelämästä kuin Frank Millerin umpisurkeassa The Spiritissä natsi-ihannointia, on häneen vaikea suhtautua hahmon vaatimalla tavalla. Kerrostalopapin motiivit tulevat hyvin selviksi elokuvan ensiminuuteilla, mutta ne eivät valitettavasti kehity minnekään kyseisestä pisteestä. Hän yrittää koko elokuvan itsepäisesti saada Tommy Lee Jonesin tilaan, jossa mies ei enää yrittäisi itsemurhaa heti poistuttuaan asunnosta. Tämän saavuttaakseen Jackson esittää värikkäästi anekdootteja, kertoo elämästään, ja välillä sivuaa vahvasti uskoaankin.
Molemmat hahmot tuntuvat kuitenkin joltain muulta kuin varsinaisilta hahmoilta. He ovat molemmat pelkkiä astioita dialogille ja anekdooteille, joita McCarthy haluaa jakaa yleisönsä kanssa. Heillä ei tunnu olevan koherenttia persoonallisuutta professorin masennusta lukuun ottamatta, vaan he toistavat toinen toistaan synkempiä sävyjä saavia mantroja. Yrittääkö Cormac sanoa, että jokainen ihminen on vain aatteidensa saattaja, tyhjä keho täynnä idealismia vailla tekoja? Merkittävänä huomiona Sunset Limitedin tarinan kannalta oleelliset teot on jo tehty, ja vasta lopussa asunnon oven avautuessa tapahtuu varmasti koko tarinan ainoa katsojan todistama teko, sekin lähes yhteistuumin molempien hahmojen suostuessa
siihen.
Ennen oven avaamista saamme tosin kuulla Tommy Lee Jonesin suusta sen verran tyhjentävän monologin, että elokuva jättää kaikista puutteistaan huolimatta positiivisen loppuvaikutelman. Kestettyään lähes koko elokuvan ajan Jacksonin verbaalista piiskausta ja patistusta uskoa kohti, professori päättää lopulta paljastaa todellisen syynsä itsemurhayritykseensä. Se ei ole mitään niin jaloa kuin taiteen katoavaisuus, vaan yksinkertaisesti kyllästyminen koko maailmaan. Ei sen tapahtumiin, ei sen ihmisiin, vaan ihan kaikkeen. Monologin vahvuutta on kaltaiseni kirjoittajan vaikea sanoin kuvailla, ja se toimiikin parhaiten itse koettuna. Periaatteessa McCarthy on onnistunut typistämään kaiken tuntemansa vihan ja turhautumisen ihmiskuntaa kohtaan tähän yhteen äärimäisen iskevään tekstinpätkään. Professori onnistuu esittämään mielipiteensä myös lähes täydellisesti, ja Marco Beltramin ahdistava musiikki pääsee ainoaa kertaa todella oikeuksiinsa hiipien hiljaa taustalta kohtausta dominoivaksi rytmittäjäksi, joka ikään kuin kuvastaa Jacksonin hahmon psyyken kokemaa järkytystä siitä, että näinkin täydellisesti uskonsa elämään menettänyt yksilö voi olla olemassa. Lopulta Jonesin häivyttyä asunnosta Jackson kysyykin ylistämältään Luojalta, miksi Jones sai häneltä näin vahvat sanat ja Jackson sai pelkkiä puolivillaisia ja tehottomia anekdootteja. Sanooko McCarthy tällä lopetuksella, että aikamme on jopa mahdollisten jumalten silmissä ohi? Kuvastaako monologi hänen itsensä mielipidettä maailmasta, vai onko se draaman nimissä kärjistetty väkevään nykymuotoonsa? Toivon todella, että Cormac ei itse ole ainakaan täysin samaa mieltä luomansa alter egon kanssa, sillä hän on onnistunut kiteyttämään tähän monologiin täysin kaikista syvimmän masennuksen oireen – Toivoa saada toivoa tulevasta ja elämästä ei enää ole. On vain halu jäädä yksin pimeyteen, pois kaikesta.
