Viime vuosina elokuvadokumenteissa on nostanut päätään mielenkiintoinen suuntaus; elokuvat epäonnistuneiden elokuvien tekemisestä. Syystä tai toisesta kuolleiden projektien potentiaalin hehkuttamiseen keskittyvissä dokkareissa on jotain tavattoman lumoavaa.
John Frankenheimerin ohjaama romaanisovitus Seconds (1966) on kulttikaanonin perustiili. Mikäli haluaa jatkaa tällä kelalla, sitä voi kutsua 60-luvun Videodromeksi (1983). Se on henkinen noir-elokuva, jota kiinnostaa kokeilla, onko persoona muovailuvahaa vai sittenkin kipsiä. Tarinassa avautuva salaliitto peilaa aikansa kauhukuvia, joissa teknologia on joko syy tai seuraus yhteiskunnan vinoille trendeille.
Formulat, kuten mikään ei kunnon ylläpitämisen vuoksi harrastettu urheilu, ei perustu järkeen. Urheilun taustalla voidaan nähdä niin nationalistisia kuin yleensäkin idolisoivia käsityksiä ihmiskehosta ja ihmismielestä. Nämä aatteet ovat kuitenkin urheiluun vasta jälkikäteen luettuja merkityksiä. Ne eivät tee urheilusta mitenkään järjellisesti perusteltua toimintaa.
Vaikka formulakisoja seuratessa suomalainen voi tuntea ylpeyttä omaa maataan edustavan kuljettajan menestyessä, kuljettaja ei edusta vain maataan, vaan myös talliaan sekä yleistä ajatusta voittamisesta, ideoita vauhdista, liikkeestä, kunniasta. Voisi sanoa, että ennen kaikkea kuljettaja edustaa itseään, toisaalta kaikkea mitä katsojat haluavat hänessä nähdä.
