Tunnetaan myös nimellä: Yûkoku
Maa: Japani
Genre: Lyhytelokuva, kokeellinen
Ohjaus: Masaki Dômoto, Yukio Mishima
Käsikirjoitus: Yukio Mishima
Kuvaus: Kimio Watanabe
Näyttelijät: Yukio Mishima, Yoshiko Tsuruoka
Yukio Mishima ehti noin 20-vuotisen uransa aikana julkaista suorastaan käsittämättömän määrän kirjallista materiaalia aina runoudesta ja proosasta näytelmiin. Myös elokuvan kanssa hän ehti lyhyesti flirttailla ennen suurieleistä itsemurhaansa, mutta vain pienimuotoisesti. Kahden cameo-esiintymisen lisäksi näkyvimmät roolityöt Mishima suoritti Yasuzo Masumuran hyvin tyypillisessä 60-luvun yakuza-elokuvassa Afraid to Die ja Hideo Goshan samurai-elokuvassa Hitokiri, jolle Takashi Miike myöhemmin ohjasi jonkinlaisen näennäismentaalisen jatko-osan Izo. Näistä silti selvästi omintakeisin ja korostettavin on lyhytelokuva Patriotism. Mishiman samannimiseen novelliin perustuva elokuva on kaikin puolin kirjailijan henkilökohtainen projekti, jossa näkyy hänen lisäkseen pienen kuvausryhmän pienellä budjetilla toteutettu käytännönläheinen panostus.
Patriotism kertoo luutnantti Shinji Takeyaman (Yukio Mishima) ja hänen vaimonsa Reikon (Yoshiko Tsuruoka) kaksoisitsemurhasta japanin keisarillisen armeijan vallankaappausyrityksen yhteydessä helmikuussa 1936. Mykkäelokuvan tarinalliset elementit on aseteltu lähes poikkeuksetta kohtausten väliteksteihin. Minimalistiseen nō-teatterimuotoon puettu elokuva liikkuu hyvin suoraeleisesti pienessä tapahtumaympäristössään. Kaiken päälle, elokuvantekijöiden mukaan, sattuman voimin liimattu Richard Wagnerin Tristan und Isolde –oopperasävellyksen osio Liebestod soi avantgardistisen tunnelman lomassa hämmentävän harmonisesti.
Hahmokeskeisestä ja intiimistä luonteestaan huolimatta kokonaisuus tyytyy silti käsittelemään aihealuettaan hyvin yleisluontoiselta näkökannalta. Patriotism suorastaan paistaa oikeistolaisihanteita maalatessaan käsittelemänsä hahmot pikemminkin näiden geneerissävytteisten hyveiden kuin luonteenpiirteiden mukaan. Luutnantti edustaa mieshahmona tavanomaisen jäykkää, ilmeetöntä ja periaatteiden ohjaamaa miestä. Hänen vaimonsa Reiko on puolestaan ulkoisen kaunis, kaino ja puhtaasti miehelleen lojaalisti elävä nuori nainen. Tästä huolimatta hahmojen välinen rakkaus välittyy katsojalle tehokkaasti ja heidän tuntemuksiinsa sekä toimintaansa on varsin helppo samaistua.
Vastoin muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyttä Masaki Kobayashin Harakiria Patriotism häpeilemättömästi ihailee seppuku-kulttuurin ehdottomuutta, mutta tekee sen hyvin rehellisellä innolla. Vastoin Kobayashin teosta tapahtumien traagisuus toimii ennemmin seppuku-kulttuurin puolesta kuin sitä vastaan. Mishima manaa esille kärsivistä hahmoistaan pyhimysmaista puhtautta, jonka nämä saavuttavat kestävyydellä ja tuskallaan. Runsaasta verestä ja graafisuudestaan huolimatta kokonaisuus tasapainottelee taitavasti kuvatessaan rakkauden romanttisuuden ja kuoleman groteskisuuden intiimiä yhteyttä. Mishiman provokatiivisen julkisuuskuvan mukaisesti seppukun esittäminen on kaikessa raa’assa kiihkeydessään jopa lähes seksuaalissävytteisen mässäilevää. Ei ole vaikeaa nähdä, että samalla Mishima pyrkii havainnollistamaan itselleen tulevan kuolintapansa tuntemuksia pienintä yksityiskohtaa myöten.
Käsitellessään intohimon likaa ja perverssin kaltaisia piirteitä lähemmin kuoleman ja itsemurhan kautta, onnistuu elokuva myös luomaan puhtaan erotiikan ja rakkauden sävyn hahmojensa varsinaisen seksiaktin ylle. Ennen väkivaltaista kuolemaa seuraavat hellyydenosoitukset ovat hetkellisessä pelonsekaisessa kiihkeydessään aitoa hellyyttä ja välillä taas hengellisen tyyntä kohtalon toteutumisen odotusta. Hahmojen välinen rakkaus ei ole kaikesta viattomasta puhtaudestaan huolimatta väkisin veistettyä ihannetta, vaan ehkä kaiken surullisuutensa vuoksi aidonoloinen ja koskettava. Hahmojen välinen sanaton harmonia ja yhteinen päätös kuolemasta johtaa katsojaa elokuvan alusta loppuun, eikä vaihtoehtoja ole. Yhteisen lupauksen jälkeen kuolema on hahmoille pyhä tehtävä ja velvoite, jonka he suorittavat kaihomielisellä ilolla.
Oikeistolaisuus on kaiken muun tavoin elokuvassa luonteeltaan enemmän fetisistisen oloista. Mishiman poseeratessa luutnantin puvussa kivisen jäykkä ilme kasvoillaan lakin lipan peittäessä silmät, välittyy patsasmaisesta hahmosta lähes lapsenomaisen leikin intoa. Tästä huolimatta Mishima onnistuu kaikesta poliittisesta intoilustaan huolimatta osoittamaan, mikä häntä erityisesti esteetikkona kiehtoo japanilaisen sotilaskulttuurin perinteissä ja kunniakoodissa: traagisuus. Patriotismissa rituaali-itsemurha toimii vapauttavana tekijänä hahmoille, jotka vihdoin ennen kuolemaansa saattavat hetkellisesti avautua toisilleen. Mishimalle tuon lyhyen hetken voimakkuus toimii sinettinä hahmojen rakkauden ikuisuudelle ja pyhyydelle. Viimeisessä kuvassa katsoja näkeekin kuolleen avioparin sylikkäin buddhalaisen puutarhan hiekka-aaltojen keskellä kuin osana ikuista harmoniaa.