Pähkähullu Quentin Tarantino on ohjaajana yksi harvoista, joka yhä kykenee pelkällä nimensä voimalla tavoittamaan laajan otannan elokuvien ystäviä niin Marvelia rakastavista kasuaalikuluttajista aina taide-elokuvia enemmän kohti kallellaan oleviin yksilöihin. Laaturoskan huippukautta kuin elämän eliksiiriä hengittänyt provosoiva genrevelho on osoittanut, miten eri lajityyppien klassikoita kohti kumartavilla taidonnäytteillä on mahdollista saavuttaa sekä hyvää taloudellista menestystä että laajaa kriitikoiden suosiota. Tarantino on tavallaan myös oma ruumiillistumansa sille, kuinka useat vuosia marinoituneet ja aikansa arvostelijoiden ylenkatsomat teokset ovat löytäneet täysin ennennäkemättömän kukoistuksen nykyajasta. Toisin sanoen, roskasta on tullut taidetta.
Tarantino on toistuvasti puhunut kymmenen elokuvan ohjaamisen olevan hänelle se oikea määrä, jonka jälkeen tuntuisi hyvältä ratsastaa auringonlaskuun. Toisaalta ohjaaja on myös väläytellyt monenlaisia takaportteja mahdollista jatkoa ajatellen. Tällä hetkellä erityisesti puheissa olevan Star Trek -sarjaan sijoittuvan elokuvan on mainittu olevan eräänlainen lisäoptio. Once Upon a Time… in Hollywood, maestron omien laskujen mukaan yhdeksäs ohjaus Kill Bill -elokuvien yhdistyessä yhdeksi, on Tarantinon kuvailemana hänen uransa kliimaksi. Sitä se tavallaan onkin, mutta vain hyvin pienissä määrin.
Tervetuloa auringon peittämään Hollywoodiin, jossa ihastuttavat mm. Easy Rider (1969), Cactus Flower (1969) ja The Wrecking Crew (1968). TV:stä tutun laskevan tähden Rick Daltonin (roolissa irroitteleva Leonardo DiCaprio) ja hänen stunttimiehensä Cliff Boothin (DiCapriotakin muikeampi Brad Pitt) seikkailuista 60-luvun lopulla kertova Once Upon a Time… in Hollywood on ohjaajansa näköinen häpeilemätön tribuutti entisaikojen loistolle. Upeaa suuruutta, kirkkaita värejä ja totta kai huumeita! Elokuvateollisuuden useita spektaakkeleita juhliva pastissimainen teos vie mennessään ja onnistuu säilymään viihdyttävänä lähes kolme tuntia kestävän matkan ajan. Samalla ohjaaja tarjoaa vakavimman tuotoksensa sitten vuonna 1997 ilmestyneen blaxploitaatio-homage Jackie Brownin, vaikka hajanainen kerronta tuokin enemmän vahvasti mieleen ikonisen Pulp Fictionin.
On selvää, kuinka mahdottoman ihastunut elokuva on itseensä. Tarantino haahuilee surutta missä sattuu koko 161 minuutin keston edestä, mutta hitto vie, kaikesta huolimatta hetket Bradin ja Leon kanssa palaavat kummittelemaan alitajuntaan kaikessa loistossaan. Tuskin vuoden 1969 Hollywood on koskaan näyttänyt niin hyvältä kuin se näyttää Tarantinon märässä päiväunessa – rahaa on selvästi palanut oikeisiin asioihin – ja pakko tätä hallittua sekamelskaa on tietyllä tapaa rakastaa. Visuaalisuus jos jokin on Hollywoodissa kohdillaan ja näitä lämpimiä maisemia jää kaipaamaan salista poistuttuaan.
Soundtrackit Tarantinon elokuvissa ovat tietenkin aina oma lukunsa. Tällä kertaa yleisölle esitellään täysin turboahdettu kattaus biisejä, joita ohjaaja vyöryttää elokuvan ylle välillä jopa haastaakseen mielipuolisen musiikin käytön umpisurkeassa Suicide Squadissa. Runsas kappalelista Tarantinon levyautomaatissa on huvittavan härski maittavassa överiydessään, nostaen hattua aikakauden hiteille ja samalla kevyesti pilkaten tavanomaisia menneisiin vuosikymmeniin sijoittuvia elokuvia, jotka kierrättävät laajemman tarjonnan sijaan vain muutamia kappaleita uudestaan ja uudestaan ajankuvan osoittamiseksi. Tarantino ei turhauttavaan kierrätykseen tai mielikuvituksettomuuteen sorru, vaikka olisinkin todennäköisesti räjähtänyt nauruun CCR:n ylikäytetyn Fortunate Sonin pärähtäessä ilmoille.
Sykähdyttävintä Tarantinon uutuudessa on ehdottomasti sen leikkisä, mutta yllättävänkin hellä ja surumielinen tunnelma. Ohjaajan taivutellessa genrejä lähes laidasta laitaan kauhusta lännenelokuviin (kiitos Sergio Corbucci & Sergio Leone!), elokuvan ytimeen muodostuu melankolinen sydän, joka itkee nostalgialle, katoavalle kauneudelle ja menetetyille vuosille. Once Upon a Time… in Hollywood ei yllätä ampuessaan ilotulitteita ohjaajan palvomien esikuvien muistolle, mutta tapa jolla Tarantino vilpittömän lempeitä tunnelmiaan parhaimmillaan maalailee on huippuhetkien aikana aidosti koskettavaa elokuvien taikaa. Näyttelijöille on myös annettava ansaitut pisteet tästä onnistumisesta. Pitihän se tämäkin päivä eteen tulla, kun Quentin Tarantinon tuotosta on mahdollista kuvailla herkäksi.
En kuitenkaan suostu päästämään Tarantinon satumaista fantasiaa Hollywoodista liian helpolla. Once Upon a Time… in Hollywood on painotetun siloteltua ja huoletonta harhaa vanhoista hyvistä ajoista, joita tuskin koskaan oli, ja samalla kuitenkin liian vähän itsetietoinen luomastaan eskapistisesta maailmasta. Hahmot saattavat toki olla alkoholisteja ja ketjupolttavia haamuja menneisyydestä, mutta samalla rakastettavia velikultia suhteellisen hyväntuulisessa viihdepläjäyksessä, vaikka elokuvan taustalla pyörivätkin juonikuviot näyttelijä Sharon Tatesta ja hänen traagiseen kuolemaansa liittyvästä Charles Mansonin kultista.
Mielelläni toteaisin ristiriitojen olevan selkeästi rakennettu ratkaisu ja tyylikeino, jos elokuva antaisi tarvittavat eväät tähän tulkintaan. Ehkä Tarantino pyrki tämän tapaiseen visioon elokuvaa suunnitellessaan ja lopulta eksyi omaan unelmaansa liian syvälle nähdäkseen kokonaiskuvaa. Se on sääli, sillä potentiaalia olisi ollut jopa ohjaajan koko uran tärkeimpään merkkiteokseen, joka yllättää vahvalla sanomallaan muutoksesta, ajan painosta ja elokuvien suhteesta todellisuuteen. On kuitenkin vaikea sanoa, olisiko Tarantinolla oikeasti rahkeita niinkin kypsään kokonaisuuteen. 
Elokuvan tapa käsitellä omia teemojaan ei vastaa sen laadukkaasti viriteltyä tunnelmaa. Tarantinon tuotanto ei toki paljoa jätä muisteltavaa moniulotteisista hahmoista tai kypsistä teemoista, mutta tämän tyyppinen elokuva ehdottomasti kaipaisi ajoittain varttuneempaa otetta Quentinin lapsekkaan energisyyden sijaan. Lähes jokainen hahmo edustaa jotakin, toki – se ei vain riitä. Ohjaajan keskittyminen tuntuu olevan liiaksi yleisessä tunnelmassa, tutun nokkelan dialogin pyörityksessä ja pahamaineisen jalkafetissin esittelyssä.
Erityisesti elokuvan suurin kompastuskivi, vain muutamassa kohtauksessa esiintyvä Margot Robbien näyttelemä Sharon Tate jättää paljon jossiteltavaa. Tarantino tavallaan luo Tatesta viattomuuden ja pyhyyden symbolin, keijukaisen joka edustaa ihanteellista versiota Hollywoodista ja kaikkea hyvää maailmassa. Fantasiat sikseen, ihan oikeassa elämässä murhatun Taten käsittely fiktiossa tällä tavalla kuolemattomana ikonina olisi vaatinut paljon hellävaraisemman tulkinnan ohjaajalta ja merkittävästi suuremman roolin elokuvan kokonaisuuden kannalta.
Nyt mielivaltaisesti käytetystä hahmosta, joka on ikään kuin kaunis nukke jonka Tarantino ottaa esille kun siltä tuntuu, jää jäljelle liian epäkunnioittava jälkimaku. Ainakaan Tarantino ei tulkinnallaan haasta mauttomuudessaan tämän vuoden ellei koko vuosikymmenen oksettavimpiin rahastuksiin kuuluvia elokuvia The Haunting of Sharon Tatea ja The Manson Family Massacrea.
Muuten verkkaisesta elokuvasta siirrytään lopulta eksploitaatioelokuvien hengellä vahvasti maustettuun finaaliin. Kohuakin herättäneessä loppunäytöksessä Tarantino, totta kai, vastaa väkivaltaan väkivallalla ja pilkkaa armotta Mansonin kultin jäseniä jos ei oikeutetulla, niin ainakin tässä kontekstissa ymmärrettävällä tavalla vastenmielisten hirmutekojen todellisuuden huomioon ottaen. Tämän kauhistuttavan, komediallakin selkeästi höystetyn jakson aikana murhaajista tehdään naurunalaisia pellejä, kokien saman kohtalon kuin natsit 10 vuotta sitten ilmestyneessä Tarantinon elokuvassa Inglorious Basterds. Yleisö taputti villinä Once Upon a Time… in Hollywoodin irvokkaan hauskalle, herkullisen ristiriitaiselle ja oudon surulliselle väkivaltaviihteen huipennukselle – monenlaisia tuntemuksia se mitä varmemmin herättää.
Lopputuloksen ja kokonaisuuden rosoisuudesta huolimatta teoksen jättämät haikeat tunnelmat kultakauden lopusta osuvat kohteeseensa todellisuuden ansiosta. Once Upon a Time… in Hollywood on yksi tämän vuoden harvoista elokuvista, joka on kyennyt ylittämään 100 miljoonan dollarin rajapyykin lippuluukuilla Yhdysvalloissa olematta uudelleen lämmitetty versio vanhasta elokuvasta tai jatko-osa. Tässä mielessä Jordan Peelen maaliskuussa ilmestynyt mainio kauhupätkä Us on Tarantinon elokuvan ohella viimeisiä sotureita, jotka vartioivat suuremman budjetin spektaakkeleita ajatellen alkuperäisideoiden ja laatuelokuvien portteja. Amerikkalaisen tuloslähtöisen valtavirran ei siis ainakaan vielä tarvitse alistua supersankarien ja jatko-osien hegemonian alle.
Uransa kliimaksin sijaan (mielipuolista loppua lukuunottamatta) Tarantino jättää haikeat jäähyväiset yleisölleen ja koko elokuva-alalle koskettavalla sekä riemukkaalla tyylillä – siitäkin huolimatta, että ohjaajalta onkin vielä ainakin se yksi elokuva tulossa. Kun tämä nyky-Hollywoodin rakastettu ja vihattu roskakuski lopulta päättää sanoa lopulliset hyvästinsä uusille ohjauksille, elokuvamaailmaan jää kiistatta selvä lovi.