Historian ensimmäinen Season Film Festival starttaa Helsingissä ensi viikon torstaina. Kyseessä on Artisokkana tunnetun tapahtuman laajentunut muoto. Artisokka keskittyi naiselokuviin ja naiset ovat edelleen vahvasti läsnä.

Tarjonta on tutustumisen arvoinen. Suurimmiksi houkuttimiksi on saatu mm. Terrence Malickin To the Wonder ja Cristian Mungiun Yli vuorten. Festivaalin kylkeen lyöttäytyy tänä vuonna toista kertaa järjestettävä Fashion Film Festival, jonka tarjonta koostuu muotia ja muotoilua käsittelevästä elokuvasta.

Elokuvia tehdään monista eri lähtökohdista. Taustalla voi olla tekijöitä teatterimaailmasta ja elokuvakouluista, mainosalalta, muodista; on runoilijaa, kirjailijaa, kuvittajaa, dokumentaristia, animaattoria, musiikkivideoiden kuvaajaa ja valokuvaajaa.

Esimerkiksi Stanley Kubrickin töissä näkyy valokuvaajan tausta. Hän kuvasi ihmistä tekemässä, valmistautumassa tekemiseen, ja yhteydessä ympäristöönsä. Tämä näkyy hänen elokuvissaan asetelmissa ja ihmisen kuvauksessa. Anton Corbijn taas on rokkikuvaaja ja saa ihmisen kuvattua haluamallaan tavalla, oli se kaunis tai inhorealistinen. Nämä vain ilmeisimpiä esimerkkejä.

Mika Ninagawa

Japanilaisen Mika Ninagawan tyyli on jotain aivan muuta kuin edellä mainittujen miesten. Se on ylitsevuotavan värikäs, räikeän visuaalinen ja pakkomielteinen. Värikkäät kukat ja kultakalat, nuoret tyttölapset ja prinsessaleikit ovat vakioaiheita.

Tässä kaikessa on tietty kielletyn hedelmän maku. Viattomuus on illuusio, ja kuvien katselu kehystetään voyerismin raameilla. Ninagawa on käyttänyt sekä valokuvissaan että elokuvissaan avaimenreikäperspektiiviä, sekä toisesta huoneesta, käytävän päästä ja oven takaa kurkkivia otoksia.

Ninagawa on ohjannut musiikkivideoita Japanin menestyneimmälle tyttöbändille, AKB48, joka koostuu lähes sadasta, eri ryhmiin jaotellusta jäsenestä, iältään 13-vuotiaista parikymppisiin. Musiikkivideoissa tytöt esittävät käytännössä pikkutyttöjä, jotka pitävät pyjamabileitä, lukevat yhdessä satukirjoja ja tanssivat tälläytyneinä, tanssivina muffinseina.

Tyttöjen lapsuudenkuvaus on näennäisen viaton, eli todellisuudessa kaikkea muuta. J-pop-musiikkivideot ovat vähintäänkin vihjailevia, jopa laillisuuden nimissä toteutettuja likaisia fantasioita.

Eikä se edes riitä, että epäsuoria mielikuvia luodaan karkilla ja muilla välikappaleilla, varmistaakseen viestin menemisen perille, tytöt kylpevät yhdessä, syöttävät toisiaan ja pussailevat. Maassa jossa voit ostaa käytettyjä pikkuhousuja automaatista. Kauppa käy.

Ninagawan hulppea tyyli on huomioitu jo Yhdysvalloissakin, hän on kuvannut Alicia Keysin musiikkivideon Japanin markkinoille ja musiikkivideon Räyhä-Ralfissa kuultuun kappaleeseen. Ne ovat luonnollisesti hieman soveliaampia kaikelle kansalle. Voisiko Ninagawasta ikinä tulla tunnettu tekijä maailmalla? Ehkä, jos oikea Hollywood-pesti eteen sattuu, mutta toivon todella, ettei niin tule tapahtumaan.

Ninagawan toinen pitkä fiktioelokuva, Helter Skelter, dokumentoi japanilaisen viihdebisneksen tilaa. Päähenkilön, Lilicon, hahmo ei ehkä suoranaisesti esitä ketään tiettyä tähteä vaan palasia sieltä täältä, ja niiden tunnistaminen vaatisi syvällisen tuntemuksen japanilaiseen tähtikulttuuriin.

Elokuva perustuu japanilaiseen mangaan. Ninagawa sanoi BFI:n haastattelussa ihastuneensa siinä universaaliin kauneusihanteiden teemaan, joka on ollut olemassa aikojen alusta, ja jota vain naiset voivat täysin ymmärtää. Siksi hän halusi oikeudet myös elokuvasovitukseen. Niiden saamisessa kesti seitsemän vuotta.

Helter Skelter näyttää mitä japanilainen viihde parhaimmillaan on, mutta myös kritisoi niitä hirveyksiä, mitä ihanteet ja pakkomielteet taakseen kätkevät.

Helter Skelter

Supersöpöys on yksinkertaisesti helvetin rumaa peliä. Samalla kun Japanin jokaisen hattaranvärisen lehden kannessa keimaileva Lilico on virheetön ja nukkemaisen nätti esikuva mäkkäreissä mutustaville teineille, hän edustaa kaikkea sitä mikä viihdebisneksessä on vääristynyttä perversiota ja yleisöä sairastuttavaa pornofantasiaa.

Lilico on ihmisten, yleisön, nuorten tyttöjen ja vanhojen pappojen halujen ja himojen summa, eikä vähiten nuoruutensa menettäneiden oma unelma. Kuten murhaosaston etsivä elokuvassa toteaa, hän on montaasi niistä kuvista, joita haluamme nähdä.

Hän on siis epätodellisen kaunis nainen, kirjaimellisesti. Lilicolla ei ole jäljellä juuri muuta omaa kuin silmämunat. Kun haastatteluissa kysytään kauneuden salaisuutta, hän sanoo rakastavansa kovasti joogaa ja pilatesta.

Monen muun tavoin Lilico ei ollut ennen mitään, mutta ihailun kohteeksi päästyään hänen unohtamisensa merkitsisi pahempaa kuin kuoleminen. Sama naama ei kuitenkaan voi koristaa lehtien kansia vuodesta toiseen. Tulee uusia, nätimpiä ja nuorempia kasvoja.

Vaikka Helter Skelter perustuu mangaan, se ei ole erityisen sarjakuvamainen. Elokuvan maailma on kuin karkkiväreillä värjätty muotinäytös kalliissa bordellissa. Se pitää kuvat uskollisena j-skenelle, samalla kun avautuu helposti länsimaalaisillekin.

Julkisuudenkipeys yhdistettynä käytännössä kaikkiin kuolemansynteihin on ollut tarkastelun kohteena ennenkin onnistuneesti. Ihmiset ympäri maailmaa rakastavat tähtikulttia ja tragedioita. Marilyn Monroe, Prinsessa Diana ja Michael Jackson ovat meille kaikille tuttuja. Media lietsoo ja tekee heistä kuolemattomia.

Nuoruuden ja kauneuden perversio on Japanissa jopa suurempi ongelma kuin Yhdysvalloissa. Nukenvaatteisiin pukeutuminen ei välttämättä tee suoraa haittaa itselle, mutta siinä vaiheessa kun tytöt leikkauttavat itselleen bambin silmiä näyttääkseen riittävän nukkemaisilta, ollaan hyvin huolestuttavien asioiden äärellä.

Elokuvan tytöt ovat kauniita ja Ninagawalle mallintöistä ennestään tuttuja. Erika Sawajiri tekee huikean suorituksen Lilicona, ja hänen uraansa uhkaava nuori tyttö, Kiku Mizuhara, on todella mainio ilmestys hänkin. Kiku on luonnollisuudessaan kuin Lady Gagaa syrjäyttävä indiepoppari.

Erinomaisia hahmoja ovat myös Lilicon tavis-sisko ja manageri. Miehillä ei elokuvassa ole merkittävästi valtaa, vyyhtiä purkava etsivä on harmaa jäppinen, ja pari nuorta kollia hyväksikäytön kohteita ja luusereita. Hyvä niin. Elokuva on kuvattu naisten näkökulmasta ja naisten maailmassa.

Helter Skelter on The Beatlesin kappale, jonka kuultuaan Charles Manson laittoi oppilapsensa teurastamaan ihmisiä raa’asti. Helter Skelter tarkoittaa totaalista kaaosta, sitä Lilico on. Hauska yhteensattuma, että Mizuharan edellinenkin elokuva, Norwegian Wood, oli nimetty The Beatles -kappaleen mukaan.

Ninagawalla on länsimaihin pureva ote, koska hänen teoksensa eivät vaadi kummempaa kulttuurin tuntemusta. Helter Skelterissa myös viitataan ohimennen länsimaiseen pop-kulttuuriin ja käytetään kahta Stanley Kubrickin luomaa musiikin käyttöön liittyvää kliseetä, joiden säveltäjät ovat eurooppalaisia.

Elokuva on järjettömän kaunis ja sen katsoisi mielellään säännöllisesti, etenkin jos se olisi maltettu jättää alle kaksituntiseksi. Kesto ei pilaa itse elokuvaa, mutta muutamaa pitkähköä kohtausta lyhentämällä ja tarpeetonta kohtausta vähentämällä se olisi kokonaisuutena vieläkin parempi.

Vaikuttavimmin mieleen jäävät kaikista hienovaraisimmat hetket, kohtaamiset entisen elämän kanssa, näkymättömäksi muuttunut ympäristön painostus, ihmisen manipulointi ja tekojen peruuttamattomuus.

Lyhyesti tiivistettynä, Helter Skelterissa Black Swan kohtaa Takashi Miiken Auditionin. Samoja teemoja ja samaa shokeeraavuutta. Rankat kohtaukset jättävät välillä aavistuksen kylmäksi, mutta väriloistostaan huolimatta juuri eloton, kylmä ja muovinen elokuvan keskeinen tunnetila onkin.