Tunnetaan myös nimellä: Heart of a Lion
Maa: Suomi
Genre: melodraama, komedia, rikos
Ohjaus: Dome Karukoski
Käsikirjoitus: Aleksi Bardy
Kuvaus: Henri Blomberg
Leikkaus: Harri Ylönen
Sävellys: Jean-Paul Wall
Näyttelijät: Peter Franzén, Yusufa Sidibeh, Jasper Pääkkönen, Laura Birn

Arvot ovat nyky-Suomessa kovasti esillä. Oli kyseessä kansanedustajan usko raamatullisiin teksteihin tai talk show -juontajan närkästys kollegaansa kohtaan moraalittoman haastattelun tiimoilta, suurin osa mediassa käsitellyistä kansallisista kohuista liittyy lähes poikkeuksetta arvoihin tai väkivaltaan.

Mikäs siis olisi sopivampi aika tehdä elokuva näistä kahdesta asiasta? Aleksi Bardyn käsikirjoittamassa ja Dome Karukosken ohjaamassa Leijonasydämessä Peter Franzénin esittämä uusnatsi Teppo rakastuu naiseen, jolla onkin musta poika. Teppo kuitenkin päättää yrittää Rhamadhan-pojan isäksi, koska hän rakastaa tätä uutta naistaan ja on selvästi jollain tasolla tyytymätön elämäänsä ennen häntä. Onnistuuko romaneiden turpaanveto jengin kanssa ja pikkupojan kasvattaminen rinta rinnan?

Ei nyt oikeastaan. Teppo paljastuu kautta elokuvan hyvin heikoksi ihmiseksi, jonka ainoa reagointitapa ympäröiviin tapahtumiin on väkivalta. Tämä on yleinen trendi modernissa elokuvassa, mutta kiehtovasti Leijonasydän ei suoraan nosta Teppoa jalustalle näiden väkivaltatekojen vuoksi, vaan pikemminkin aktiivisesti kritisoi häntä niiden takia.

Rhamadhan joutuu koulussa kiusauksen kohteeksi – kuinkas muutenkaan kuin ihonvärinsä vuoksi – ja Teppo opettaa häntä hakkaamaan kiusaajiaan. Pian rehtori haluaakin pojalle määräaikaisen erotuksen kiitos toistuvien väkivaltatekojen. Tepon velipuolen, Harrin ilmaantuessa näiden kahden elämään äidin joutuessa sairaalaan miehet hakkaavat toisiaan kiistellessään kaikesta mahdollisesta, ja jostain nurkasta voi aina nähdä Rhamadhanin uteliaan katseen. Teppo itsekin yltyy hakkaamaan lapsen koulukiusaajia, josta seuraakin elokuvan pöyristyttävin jakso, jossa hakattujen koulukiusaajien isät tulevat joukolla vetämään Teppoa turpaan, koska ilmeisesti nyky-yhteiskunnassa väkivalta on ihan jokaiselle se ainoa, oikea ratkaisu.

Valitettavasti potentiaalia uhkuvat asetelmat puretaan umpipöhkösti kesken elokuvan Tepon päättäessä väkivallan ajan olevan ohi hakattuaan viimeiset romaninsa. Mies kertoo ottopojalleen, ettei kumpikaan heistä saa enää hakata ketään. Ja mitä tekee poika? Ei hakkaa enää ketään. Anteeksi nyt, herra Bardy, mutta tämä ei nyt ihan mene näin. Voi tuntua siltä, että suutun turhasta fiktioelokuvalle, mutta se on kuitenkin sijoitettu oikeassa elämässä erittäin kuuman perunan, eli rasismin, kontekstiin, ja se yrittää muun ohessa käsitellä sitäkin. Tämä lainaa tietyn oletuksen realismista muulle elokuvalle. Muu elokuva ei vain valitettavasti seuraa perässä. Osat eivät sovi toisiinsa, palapeli murenee käsiin. Väkivaltateeman käsittelyn falskiutta korostaa lopetus, jossa vain väkivaltaisen teon uhriksi asettumalla Teppo voi päästä vanhasta elämästään irti. Elokuva siis lopulta päätyy korostamaan marttyyriyden ihanuutta, sen sijaan että se varsinaisesti sanoisi asiasta jotain. Aatteensa puolesta on kiva kärsiä, oli se aate sitten mikä tahansa tai miten tahansa esitetty.

Hieman vakaammilla jaloilla suoriutuu elokuvan yritys kuvata rasismia sinä mitä se on – typeränä. Rasismissa aina läsnä olevat typerät tekosyyt syrjinnän kohteita kohtaan abstraktoidaan melko onnistuneesti yhdeksi väitteeksi, jota eräs Tepon kulipääkavereista toistelee kerta toisensa jälkeen. Hänestä ulkomaalaiset ovat paska juttu, koska he tekevät aina pimeää työtä, eivätkä täten maksa veroja valtiolle. Vertauskuva on herkullinen, sillä siinä onnistutaan hyvin kuvastamaan rasistin näkökannassa usein esiintyviä asioita yhdessä, ymmärrettävässä kontekstissa – musta mies paitsi ottaa rahat, ei myöskään kiitä maata jossa asuu.

Valitettavasti samanlaista jonkin asian ytimen abstraktoimista käsikirjoittaja Bardy harrastaa myös dialogin kanssa, jossa se usein ei toimi läheskään yhtä hyvin. Vai miltä kuulostaa Tepon vaimon repliikki pariskunnan ensitapaamisella: “Jos pelaat korttisi oikein, saat persettä.” Onhan se ihan hauskaa, että nainen on suora, mutta elokuvan alkuminuuteilla tällaisen dialogin tunkeminen ruutuun on aika hyvä tapa etäännyttää katsoja. Kyseenalaistettavaksi nostaisin myös kansanedustaja Jani Toivolan esittämän hahmon, Rhamadhanin isän, joka on vähintään yhtä karikatyyrinen vasemmistolainen rasismin vastustaja kuin Jasper Pääkkösen esittämä Harri sen kannattaja. Toivola esittämässä jotain epämääräistä ugala bugala -tanssia intoa tihkuen aina Pääkkösen hahmon kohdatessaan vaikutti ehkä joskus hyvältä idealta, mutta on lähinnä noloa molemmille osapuolille. Tällaiset hetket, jolloin absurdin huumorin irvikuva kohtaa elokuvan muuten maalailemat realistiset sävyt, ovat varsin kipeitä. Kuten elokuvan tematiikka väkivallasta, ne eivät pysy teoksen raamien sisällä.

Se on sääli, koska elokuvassa on välillä erittäin paljon hyvää. Franzénin ja Rhamadhanin esittäjän Yusufa Sidibehin kemiat kohtaavat erinomaisesti, ja kun kaksikko elokuvan alkupuolella hengailee kahdestaan, lopputulokset ovat usein mehukkaita. Alkupuolella komiikkakin pysyy aisoissa, mitä nyt Rhamadhanin yritykset häätää Teppo äitinsä luota ovat hieman epäilyttäviä – Vai mitä itse sanoisit rotanmyrkyllä höystetystä iltapalasta? Näiden kahden välille syntyvä suhde on kuitenkin tarpeeksi aito, jotta elokuvaa jaksaa sen voimalla seurata jopa Pääkkösen ilmaantuessa ruudulle. Mies lähinnä mulkoilee asioita uhkaavasti, kuten mielisairaista hahmoista Jussi-pystin voittaneilla on tapana.

Tietyn asteisen ideologisen epämääräisyyden vuoksi Leijonasydän on tavallaan helppo nostaa hyväksi elokuvaksi. Siinä on paljon materiaalia, joka käsittelee hyvinkin vakavia asioita. Kokonaisuus ja sanoma jäävät kuitenkin jonnekin muualle. Karukoski nostettiin yhdysvaltalaislehti Varietyn toimesta kymmenen lupaavimman nuoren ohjaajan joukkoon Leijonasydämen myötä, enkä millään ymmärrä mitä he tässä näkivät. Yritys kuvastaa erilaisten kansanryhmien keskinäisiä kanssakäymisiä on poikkeuksellisen kiivas, mutta lopulta se epäonnistuu. Lopputulos on jotenkin löysä, mutta kiiltävä, kuten veljekset elokuvan lopussa kuvailevat vaarinsa kiveksiä.