Vaikka juttu lähtee vähän nihkeästi käyntiin, tunsin jo alkumetreillä palavaa halua juosta karkuun tätä elokuvaa, juosta niin kauas kuin yötä riittää ja huutaa niin että korvissa soi. Kuitenkin päätin olla ennakkoluuloton ja antaa elokuvalle mahdollisuuden, päätin alistua pelon ja kauhun ilmapiiriin. Koko elokuvan alun on sellainen tuskallinen olo, että minä hetkenä hyvänsä saattaa tapahtua kauheita. Sitten kauheita alkaa tapahtumaan, koska ihminen pelkää, että niin käy. Iso pyörä alkaa pyörimään. Se on menoa sitten. Seuraavaksi seuraa juonipaljastuksia. Niinpä suosittelen harkitsemaan lukemisen lopettamista, jos elokuvaa ei ole vielä nähty.
Elokuvan lopetus, jossa muinainen saatanallinen kuningas manataan uudelleen henkiin nuoren alussa melkein alati pilveä pössyttelevän miehen ruumiiseen saatananpalvojien heil-huutojen saattamana, ja alastomina kyttäävät saatananpalvojat, tuovat mieleen Roman Polanskin Rosemaryn painajaisen (1968). Irrationaalisia ja surrealistisia, järjettömyydessään kauheita kohtauksia on esimerkiksi se, kun äiti — nurin päin kääntyneenä (ja ilmassa leijuen) — hakkaa päätänsä ullakkohuoneen luukkuun. Toinen on uni, jonka äiti näkee pojastaan makaamassa vuoteessaan kasvot täynnä muurahaisia, joita työntyy sadoittain jopa hänen suustaan. Silmät, tai mitä niistä on jäljellä, ovat myös muurahaisia täynnä. Tuo ehkä mieleen Luis Buñuelin ja Salvador Dalín Andalusialaisen koiran (1928). Etenkin siinä olevan unikuvan oven väliin jääneestä kädestä, joka on täynnä muurahaisia. Nämä kuvat — kuten tytön maantiellä lojuva pää — jäävät häiritsemään vielä pitkään katsojan psyykettä. Mummo, joka tsiigailee alastomana puskien takaa tapahtumia, on myös aika pelottava näky.
Ehkä vastenmielisin on kuitenkin kohtaus jossa tyttö päättää katkaista ikkunaa päin lentäneen pulun kaulan ja irrottaa pään. Inhoreaktio tuo mieleen Ingmar Bergmanin Häpeän (1968). Erityisesti mieleen tulee kohtaus, jossa Max von Sydowin esittämä Jan lopettaa siipirikon linnun yhdellä hyytävän kylmällä vasaran iskulla. Tahattomasti katse kääntyy pois valkokankaasta. Kauhu syntyy siitä, että selittämättömiä asioita tapahtuu ja piina, jota elokuvassa viljellään, on sitä, ettei koskaan tiedä varmasti, mitä seuraavaksi tapahtuu. Piinavan pitkiksi venytetyt kohtaukset, joita säestää Killing of a Sacred Deerin (2017) tai Hohdon (1980) mieleen tuova demoninen syntikka, järsivät myös katsojan (hataraa) psyykettä.
Ansioita voidaan sälyttää myös siitä, kuinka paljon elokuvan alkupuoliskolla tarkastellaan Charlie Grahamin (Milly Shapiro) suorastaan eriskummallisen hienoja ja mielenkiintoisia kasvoja. Harmi vain että työnnettyään päänsä ulos kiihtyvän auton sivuikkunasta vastaantuleva puhelintolppa repäisee sen kokonaan irti Charlien kehosta. Yksi elokuvan surrealistisin kuva on Charlien päästä, joka lojuu maantien varrella kiusanaan tuhannet polttiaiset. Myöhemmin kolmetoistavuotiaan tytön päätön torso löytyy puuhun rakennetusta puumajasta keidenkös muiden kuin saatananpalvojien perkeleen ritarin henkiinmanaamisrituaalin välikappaleena kumartamassa päättömänä irvokasta ja herjaavaa Kristus-patsasta, joka muistuttaa kuitenkin enemmän linnunpelättiä kuin ihmistä. Kaikki on siis hyvin, jos ei ota huomioon sitä, että tyttö on menettänyt päänsä, vaimo on tullut hulluksi ja poikaa riivaa muinainen henki.
Eniten elokuva ajautuu hakoteille ollessaan lähes banaalin typerää perhesuhdedraamaa. Kuvatessaan perhehelvettiä, jossa kurkku suorana huutava vaimo yrittää turhaan vakuuttaa ensin poikansa ja sitten miehensä siitä että ovat saatananpalvojien — ja ennen muuta kuolleen äitinsä — pirullisen juonen välikappaleita. Perinnetietoinen elokuva aina Amityville Horrorista (1979) Evil Deadiin (1981), joka pystyy samaan aikaan olemaan klassinen (Manaaja; 1973) ja moderni (Kirottu; 2013), ei silti jätä ainakaan yliluonnollisesta kauhusta pitävää kylmäksi. Uni sekoittuu elokuvaan ja todellisuus sekoittuu uneen. Pääpaino ei niinkään ole siinä, että ihminen saataisiin säikähtämään, vaan ahdistusta luodaan hitaasti ja varmasti. Loppujen lopuksi, vaikka elokuvassa on käänteensä, mitään ei selitetä puhki. Se on hyvä. Ylipäänsä se, että elokuva kykenee jättämään katsojalle jotain henkistä pureskeltavaa, eikä vain tyydy jymäyttämään häntä hienoudellaan, on hyvä asia.
On silti puuduttavan epävarmaa, pyrkiikö Hereditary – Pahan perintö (2018) ravitsemaan katsojansa ja kokijansa mahdollista sielua vai pelkästään hämmentämään ja piinaamaan sitä niin kuin kai hyvän kauhuelokuvan kuuluukin tehdä. Ollessaan kauhuelokuva Pahan perintö onnistuu, mutta ollessaan draama — mitä se paikoitellen on — on se lähes kiusaannuttavaa katseltavaa – ja kuultavaa. Kaikki tietävät, että maailmassa on miljoonia kauniimpia ääniä kuin olohuoneessa hysteerisesti huutava, järkensä valon ehkä ainiaaksi menettänyt nainen. Yrittääkö hän olla Shelley Duvall? On tosin vaikea sanoa, onko ärsyttävän hysteerisesti huutava maaninen vaimo Annie Graham (Toni Collette) menettänyt todella viimeiset järjenloisteensa vai onko hän oikeasti saatananpalvojien jäljillä. Tässä on elokuvan yksi oleellinen jännite: nainen yrittää selittää mahdottomalta tuntuvaa juonta miehelleen Steve Grahamille (Gabriel Byrne), joka on liian rationaalinen ymmärtääkseen mitään käsittämätöntä.
Lopulta mies on jääräpäisyydessään mieleltään ehkä huteraa vaimoakin ärsyttävämpi. Hän on hieman vastenmielisen järkkymätön ja liian varma itsestään. Johtolanka on kuitenkin siinä, että kukaan heistä ei koe elokuvan aikana — lukuun ottamatta poikaa, joka muuttuu pilvenpolttajasta päätään pulpettiin hakkaavaksi hämmentäväksi janariksi ja lopulta itse saatananpalvelijaksi, muinaiseksi kuninkaaksi, jolle vieraantuneisuus on lopulta sekä ulkoista että sisäistä — perustavanlaatuista muutosta. Tavallaan saatanapalvojat muuttavat porvarillisen idyllin, jonka ytimestä ei löydy mitään kutsumusta, vaan pelkkiä haluja ja tarpeita, tarkoitukselliseksi: nyt sillä on sentään jokin tarkoitus ja tehtävä. Sillä on päämäärä vaikka se on sitten itse saatananpalvelemista. Tässä onnettomassa (tai onnellisessa) näytelmässä miehen tehtäväksi jää olla se rationaalinen idiootti joka on kykenemätön huomaamaan todellisuuden vääristymiä luottaessaan liikaa tiedemiesmäisesti puhtaaseen järkeen. Mies on jonkun Lars von Trierin Melankolian (2011) tähtitieteilijä Johnin (Kiefer Sutherland) hengenheimolainen. Siis mies joka lopulta kuolee koska ei kykene luopumaan faktoistaan maailmassa, jossa saattaa hyvinkin olla aivan yhdentekevää, oletko oikeassa vai väärässä. Maailma toimii juuri niin kuin tiede sanoo. Mutta uskonto on myös totta.