Tunnetaan myös nimellä: Halloween III – Pahuuden yö
Maa: Yhdysvallat
Genre: Kauhu, scifi, fantasia
Ohjaus: Tommy Lee Wallace
Käsikirjoitus: Tommy Lee Wallace, John Carpenter, Nigel Kneale
Kuvaus: Dean Cundey
Leikkaus: Millie Moore
Sävellys: Alan Howarth, John Carpenter
Näyttelijät: Tom Atkins, Stacey Nelkin, Dan O’Herlihy
Tommy Lee Wallacella oli unelma. Toimittuaan John Carpenterin Halloweenissa leikkaajana ja lavastajana, Carpenter ja Wallace halusivat kokeilla jotain uutta sarjan seuraavassa osassa. Lupaa ei heti tullut, vaan välissä väsättiin varsin hätäisesti Rick Rosenthalin ohjaama Halloween II. Carpenterin ja alkuperäisen Halloweenin tuottaja-käsikirjoittaja Debra Hillin käsikirjoitus ei auttanut sinänsä mukiinmenevää imitaatiota ensimmäisen osan hyveistä, ja lopputuloksena jatko-osa on ihan siedettävä muttei merkittävä slasher. Rosenthal jatkoi urallaan hyvien elokuvien turhaa jatko-osittamista esimerkiksi Hithchcockin Lintujen jatko-osalla 90-luvulla, kun taas Carpenter, Hill ja Wallace saivat viimein luvan toteuttaa alkuperäinen visionsa siitä, miten elokuvasarjan tulisi jatkua.
Idea oli yksinkertainen; jokainen Halloween-jatkis olisi täysin itsenäinen tarinansa, joka jollain tavalla käsittelisi kyseistä pyhäpäivää tai sijoittuisi sen ajankohtaan. Brittiläisistä Quatermass-elokuvista tunnettu kirjoittaja Nigel Kneale teki ensimmäisen version käsikirjoituksesta, Carpenter jatkoi, ja Wallace teki viimeisen vedoksen ja ohjasi elokuvan. Tarkoituksena oli luoda uusi alku sarjalle, josta muut elokuvat ja elokuvantekijät voisivat ponnistaa omia, itsenäisiä teoksiaan. Idea oli hieman sama kuin myöhemmin esimerkiksi Creepshow– tai V/H/S-elokuvissa, mutta yksittäisten segmenttien sijaan tehtäisiin kokonaisia elokuvia.
Toisin kävi, mutta siitä myöhemmin lisää. Halloween III: Season of the Witchin juoni on varsin omituinen. Lääkäri Daniel Challisin klinikalle saapuu pahoinpidelty mies, jolla on suositun Silver Shamrock -yhtiön halloween-naamari kädessään. Mies tapetaan klinikalle, ja Challis ehtii nähdä vilaukselta, kun mystinen pukumiesmurhaaja tappaa itsensä. Johtolankoja seuraamalla päästään pahoinpidellyn miehen tyttären, kauniin Ellien kanssa rantakaupunki Santa Mirraan, jossa Silver Shamrockin tehdas sijaitsee. Yhtiön johtajana häärii vanha irlantilaismies, Cochran, jolla on katala suunnitelma pilata koko maailman pyhäinpäivän vietto.
Ja voi pojat, mikä suunnitelma se onkaan! Cochranin valmistamissa naamareissa (jotka ovat toki huippusuosittuja vaikka niitä on vain kolme eri mallia ja ne ovat kaikki varsin rumia) on jokaisessa pieni hopeinen nappi, jonka sisällä on pala Stonehengestä varastetusta kivipaalusta (!). Yhtiö on ostanut TV:stä mainoksia, joissa luvataan jotain suurta tapahtuvaksi halloween-iltana TV:n ääressä istuville lapsille, samalla kun taustalla soi tapahtumaan päiviä laskeva, sekä uskomattoman ärsyttävä että ikimuistoinen versiointi (Suomessa paremmin ehkä “pyörät ne pyörivät ympäri” -lauluna tunnetusta) London Bridge is Falling Down -kappaleesta. Mitä sitten tuona iltana tapahtuu? Kuten Cochran eräässä kohtauksessa Challisille demonstroi, Stonehengen muinainen noitavoima (?) lähettää kaikkiin maskeissa oleviin kivipaloihinsa signaalin, joka aiheuttaa maskin sisällä reaktion, jonka ansiosta sieltä kuoriutuu suunnattomat määrät myrkkykäärmeitä, heinäsirkkoja, matoja ja kaikkea muuta ihanaa, jotka tappavat naamaria käyttävän pikkulapsen sekunneissa!
Kauhuelokuvahan on monille jonkinlainen absoluuttinen eskapismin muoto. Fantasian ja terrorin maailmaan on helppo paeta arkea, jossa ei koskaan kokisi näin hulppeita ja kauhistuttavia konsepteja. Minulle asia ei ole koskaan ollut näin yksinkertainen. Arjessa paljon ahdistusta olemattomista asioista kokevana kauhuelokuva ei ole minulle eskapismia, vaan tapa käsitellä todellisuutta fiktion linssin lävitse, purkaa tunteitani. Tämä voi olla ongelmallista, sillä jotkut kauhuelokuvat ovat olemassa puhtaasti tämän eskapismin – viihdearvon – takia. Siksi olen lähes kykenemätön nauttimaan esimerkiksi Burial Ground: The Nights of Terrorin kaltaisesta italialaisesta Ö-zombikauhusta, koska koen sen silti edes hieman ahdistavaksi. Rumat zombit saartavat jonkun nurkkaan ja syövät hänet. Se on jollain tasolla silmissäni makaaberia ja karmivaa, vaikka zombien maskit nähtävästi koostuisivatkin lähikebabilan pizza-aineksista.
Tähän on kuitenkin olemassa ainakin yksi vahva poikkeus; kauhuelokuva, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä tosielämän tai siihen liittyvien pelkojeni kanssa siinä määrin, että pystyn nauttimaan siitä täysin siemauksin – en nyt suoranaisesti eskapismina, mutta kuitenkin. Halloween III: Season of the Witch. Season of the Witch on jo niin uskomattoman pöljä, että sitä ei voi ensi sekunneista alkaen ottaa lainkaan tosissaan. Se on kuin kauhuversio klassisesta poikainseikkailusta. Se on Errol Flynn virnuilemassa, kun hän heittää naisen tykinkuulan eteen ettei itse joutuisi sen kohteeksi. Burt Lancaster hyppimässä trampoliinilla kuninkaan miehiä pakoon Nick Cravatin kanssa. Tästä huolimatta se onnistuu täydellisesti pitämään itsensä kauhuna; on syntikkascorea, on uhkaavia murhaajia ja yliluonnollisia voimia, runsaasti jännitystä sekä lapsellisen hauskaa goreakin.
Ja mitä jokainen poikainseikkailu tarvitsee yli kaiken? Miehekkään pääosan, ja tällä aikakaudella kyseisen adjektiivin saamiseen vaaditaan Tom Selleck -viikset. Onneksi tähän aikaan kasarilla muutakin merkittävää (mm. Night of the Creeps, suomalaisittain Lötköjen Yö) lopulta tekevä Tom Atkins oli saatavilla pääosaan pientä summaa vastaan. Sen minkä Atkins häviää Selleckille viiksiensä tummuudessa, hän helposti korvaa omituisella habituksellaan; miehen esittämä lääkäri Challis on perheellinen mies, joka ei koko elokuvassa tee mitään lääkärimäistä, vaan pikemminkin vetää viinaa (kuten lääkäri Mixteriä esittänyt Ford Rainey Halloween II:ssa) ja panee halukkaita vosuja, jotka hänen kupeidensa ääreen kaatuvat sekunneissa tapaamisesta. Älkääkä edes kysykö, miten paljon enemmän hieman Selleckin viiksiä vaaleammat naamakarvat antavat upeasti tilaa kasvojen ilmeille. Selleck näytti aina vihaiselta, Atkins voi näyttää, kohtauksesta riippuen, humalaiselta, huolestuneelta tai huvittuneelta. Siinä on jo kaksi enemmän kuin viiksikilpakumppanilla!
Seikkailu ei silti olisi seikkailu ilman romanssia, ja sitä saadaan runsain määrin Stacey Nelkinin Ellien kautta. Rakkaus kukoistaa jopa naamarikentällä, sillä nainen kaatuu Atkinsin lääkärin syliin kirjaimellisesti ensimmäisenä yhteisenä hotelliyönä. Valitettavasti suhde ei pääty hyvin, koska elokuvan lopussa nainen kidnapataan ja palautetaan viiksivallullemme robottina. Mainitsinko aiemmin, että elokuvassa on robotteja? Cochran on jostain syystä rakentanut robottiarmeijan, joka huolehtii hänen tehtaansa turvallisuudesta ja yleisesti murhaa ihmisiä, jotka voisivat tehdä pahaa hänen yritykselleen. Robotit eivät tietenkään näytä roboteilta, vaan ovat yli-inhimillisen voimakkaita aurinkolasipäisiä pukumiehiä, joiden suosituin murhatapa on murskata vastustajan kallo paljain käsin. Tapansa kullakin.
Cochrania itseään esittää irlantilainen veteraaninäyttelijä Dan O’Herlihy, joka tuo rooliin Angus Scrimm -henkistä uhkaa. Mies on vaikuttava ilmestys, onnistuen olemaan samalla elokuvan uhkaavin hahmo että sen pöljin osa. Vakavalla naamalla ja erityisen melankolisella äänensävyllä todetut totuudet pyhäinpäivän todellisesta merkityksestä – jumalten pelon herättämisestä kansassa – yhdistyvät jamesbondmaisiin konnakonsteihin, kuten sankarimme sitomiseen tuoliin naamari päässä odottamaan viimeisen TV-mainoksen esitystä, kun hänen kallonsa voisi yhtä hyvin murskata verenhimoisten robottien toimesta. Jos kuitenkin minun pitäisi sanoa elokuvasta yksi asia, jonka varmasti muistan loppuelämäni, se olisi O’Herlihyn upea tapa selittää, miten hänen onnistui varastaa yksi Stonehengen kivipaaluista. Miten he saivat sen Yhdysvaltoihin? “Et uskoisi, miten sen teimme!” mies toteaa aivan uskomattoman kiero hymy kasvoillaan.
On mielestäni ilahduttavaa, että kaikkein vakavimmillaankin Season of the Witch on täynnä hölmöyttä. Naamarien tehoa demonstroidaan kohtauksella, jossa lapsiperhe katsoo viimeistä TV-mainosta Cochranin tehtaan sisällä olevassa testiolohuoneessa. Lapsi kaatuu maahan maskin painuessa kasaan. Vanhemmat pyörtyvät ja panikoivat, kun lapsen pään sisältä alkaa ryömiä heinäsirkkoja, matoja ja käärmeitä. Pojan suun taipuessa epäluonnollisiin sfääreihin taustalla soi nyt jo groteskiksi kasvanut, erittäin korkeataajuuksinen ja kiihkeällä rytmillä pauhaava autolaulu. Kohtaus voisi olla oikeasti ahdistava, jos sitä ei leikattaisi huoneen tapahtumien ja tapahtumia monitorin kautta seuraavien Atkinsin ja O’Herlihyn välillä. Nyt O’Herlihy hymyilemässä jälleen ihan helvetin niljakkaasti ja Atkins heiluttamassa nyrkkejään tuovat kohtaukseen niin ironista sävyä, että lopputulos on kovin viihdyttävä. Onhan sekin toki viihdyttävää, että elokuvan pahiksen juoneksi paljastuu maailman lasten murhaaminen, ja että yksi murhista näytetään hyvinkin graafisesti. Kuka nyt ei lasta haluaisi nähdä murhattavan?
Kröhöm. Pointtini tässä on, että Halloween III yrittää olla kauhua, eikä se nyt ihan suoranaisesti siinä epäonnistu. Ammattitaitoa ja rakkautta elokuvantekoa kohtaan on vahvasti läsnä. Alan Howarthin ja Carpenterin musiikki pauhaa paha-enteisesti taustalla kuin Carpenterin parhaissa kasarileffoissa ikään, väkivalta näyttää aidolta ja kipeältä, ja vaikka Atkinsin ja kumppaneiden mesoaminen on melodramaattista, elokuva on välillä ihan oikeasti jännittävä, kuten elokuvan oikeasti erinomainen loppu todistaa. Kaikki on vain paketoitu sellaiseen kontekstiin, että voi luoja, miten pöljää ja tyhmää ihan jokainen asia siinä on.
Tämä antaa elokuvalle kumouksellisen vaikutelman; kauhusta tulee fantasian kautta seikkailua, viihdettä. Eskapismia, jos sitä toivoo, tai jotain ihan erilaista kuin monet muut aikalaisensa. Season of the Witchiä ei ole tehty huumorimielessä, joten siitä puuttuu monille kauhukomedioille Return of the Living Deadista aiemmin mainitsemaani Lötköjen Yöhön ominainen, noh, komiikka. Se on viihdettä ilman suoranaista huumoria, ja täten varsin ainutlaatuinen ja yli kaiken niin viihdyttävä, että ei voi kuin ihmetellä, miksi tämä ei uponnut katsojiin aikoinaan. Jakelujätti Universal turautti elokuvan teattereihin, joissa se sai viihtyä muutamia viikkoja. 14 miljoonan lipputulot eivät riittäneet, ja kuuden vuoden kuluttua, neljännen Halloweenin saapuessa ensi-iltaan, oli fokus palannut slasher-genreen ja murhaaja Michael Myersin pariin. Vaikka Halloween 4 on alagenrensä onnistuneimpia edustajia 80-luvulta, en voi kuin haaveilla siitä maailmasta, jossa Carpenterin ja Wallacen todellinen visio itsenäisten tarinoiden kauhuelokuvasarjasta olisi menestynyt ja toteutunut kunnolla. Season of the Witch olisi ollut sille helvetinmoinen alku, eikä se missään nimessä ansaitse nykyistä kohtaloaan, jossa esimerkiksi Future Film markkinoi DVD-julkaisuaan kansikuvalla, jossa on Michael Myersin kasvot, vaikka hahmo ei elokuvassa esiinnykään. Elokuvan luonne on lakaistu maton alle, kun todellisuudessa Halloween III tulisi nostaa jalustalle. Se on uniikki; näin (ehkä vahingossa) taitavasti vakavan ja hölmön välistä rajaa on kävelty elokuvamaailmassa hyvin harvoin.