Beyond the Hills (2012)

Voichita (Cosmina Stratan) on ortodoksinunna syrjäisessä romanialaisessa kylässä. Luostarin ainoa miespuolinen jäsen on rippi-isä. Luostari kuljettaa vähäosaisille ruokaa, ja sen jäsenet ovat luopuneet maailmasta materian suhteen. Alina (Cristina Flutur) on Voichitan kanssa samassa orpokodissa kasvanut nuori nainen, joka on asunut viime ajat Saksassa ikävöiden Voichitan luo. Elokuva alkaa, kun naiset kohtaavat vuosien jälkeen ensimmäistä kertaa Alinan tullessa luostariin käymään. Alina rakastaa Voichitaa eikä halua enää koskaan pysyä hänestä erossa. Hän haluaa ystävänsä lähtevän luostarista ja elävän hänen kanssaan heidän elämiensä loppuun asti. Voichita ei halua poistua, koska on löytänyt yhteisöstä rauhan jonka kaltaista ei ole koskaan tuntenut. Voichita rakastaa edelleen Alinaa, mutta ei samassa mielessä kuin ennen. Alinalle Voichita on kaikki kaikessa.

Naisten yhteentörmäys on väistämätön ja johtaa entistä suurempiin ristiriitoihin, jotka laittavat luostarin elämän sekaisin. Kahden ja puolen tunnin aikana katsoja joutuu kysymään paljon kysymyksiä omasta suhteestaan auktoriteetteihin, ja tekemään samalla havaintoja Romanian erityislaatuisesta uskonnon ja valtion yhteistoiminnasta. Olennaisin piirre elokuvassa on, kuten edellisessäkin Mungiun elokuvassa, yksilön katoaminen systeemin jalkoihin.

Intohimon ja uskon suhdetta tutkiessaan Mungiun haastava filmi ei ole ainut laatuaan. Se tuo asetelmansa tähden mieleen Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin mestariteoksen, Mustan narsissin. Tässä tapauksessa luostarin elämän täysin pirstaleiksi laittava intohimo ei tule miesten tai ympäristön sensuaalisuuden kautta, vaan materiaalisessa maailmassa tiukasti kiinni olevan nuoren lesbonaisen muodossa.

Musta narsissi muistetaan psykologisia teemoja korostavasta värienkäytöstään. Vastapainona Powellin ja Pressburgerin säkenöivälle technicolor-filmille Mungiun elokuva on väreiltään maanläheinen – ruskea, lumenvalkoinen, musta ja harmaa dominoivat ruutua. Värit korostavat elokuvan yhteiskunnallista painoarvoa, sen liittymistä romanialaiseen arkeen tässä ja nyt.

Henkilövetoisena draamana, ja ennen kaikkea viime vuosien hienoimpiin kuuluvana gay interest -elokuvana elokuvan maanläheinen esteettisyys on perusteltua. Nyt ei ole lähdetty tekemään ihmisyksilön sisäisen kamppailun tutkielmaa, jossa elokuvan visuaalisuus nousee välillä päähenkilöksi, vaan kertomusta ihmisten kamppailusta keskenään, joukkoja repivistä ristiriidoista. Yli vuorten on ajankohtainen myös Suomessa, jossa uskonnon ja homoseksuaalisuuden välistä suhdetta on pyöritelty viime vuosina paljon, esimerkiksi tasa-arvoista avioliittolakia kannattavien ja vastustavien argumenteissa.

Mungiulla ja hänen kameramiehellään Oleg Mutulla on rohkeutta heidän jättäessään kameran yleensä vain paikalleen, antaen sen tutkailla rauhallisesti ympäristöään. Katsoja saa katsella ja nähdä, pohtia itse. Elokuvassa seurataan nunnien välistä jutustelua ja luostarin arkea, joka koostuu ruoanlaitosta, uskonnollisista rituaaleista ja aterioimisesta. Vähän kerrassaan pienimmätkin sivuhahmot paljastavat itsestään yksityiskohtia, jotka rikastuttavat katsojan käsitystä luostarin tapahtumista, sen asukkien motivaatioista ja sen hierarkiasta.

Ajoittain henkilöiden mukana liikkuva ja tyypillisesti dokumentaarisuutta tavoitteleva käsivarakamera on valitettavan nähty tehokeino, mutta pitkät ja staattiset jalustaotokset paikkaavat tämän puutteen. Näiden kahden ratkaisun välinen kontrasti ei tunnu liiaksi Lars von Trierin apinoinnilta vaan elokuvan oikeasti tarvitsemalta voimalta: luotolta katsojan arviointikykyyn. Toisin kuin Season Film Festivalilla myös nähty belgialainen, naisen asemaa yhteiskunnassa käsittelevä elokuva Our Children, Yli vuorten on teesielokuva, joka ei tyrkytä ja holhoa.

Huolimatta siitä, että katsojan sympatia on rakkaudessaan riutuvan Alinan puolella, hänestä ei tehdä pyhimystä, eikä luostarin nunnia näytetä pölvästeinä, vaikka Mungiu vihjailee naisten olevan hysteriaan taipuvaisia ja lähes naivistisia ja joidenkin heistä vetäytyneen luostariin ei niinkään uskonnon kuin maailmanpelon tähden – mukaan lukien Voichita. Uskontoa tai uskonnollisuutta enemmän ongelmana on pienen suljetun yhteisön kuvitelma siitä, että heidän sääntönsä olisivat sovitettavissa yhteen ulkomaailman realiteettien kanssa.

Alina rakastaa Voichitaa samalla vakaumuksella millä nunnat omistautuvat elämälleen. Kumpikin rakkaus on ennen kaikkea henkistä. Alina tarvitsee toista ihmistä, kuten Voichita tarvitsee Jumalaa. Elokuva tarkastelee väittämiä fyysisen rakkauden syntisyydestä. Miten kehtaamme puhua fyysisen rakkauden iljettävyydestä ja vääryydestä, halun hekumallisesta turmiosta, kun samojen vartaloidemme sisällä tunnemme halua henkiseen rakkauteen? Alina on heti elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa vähällä jäädä junan alle, mutta ei huomaa tapahtunutta, koska tietää päässeensä takaisin sen luo ketä eniten rakastaa. Hänen katseensa on vain Voichitassa, ja hänen elokuvan mittaan itsetuhoisemmaksi käyvä käytöksensä osoittaa piittaamattomuutta omaa kehoa kohtaan. Henkinen kaipuu on todellista.

Yhteentörmäyksiä ei ole vain yksilön ja (uskonnollisen) järjestelmän, vaan yhteiskunnan eri järjestelmien välillä. Tästä vihjaillaan jo elokuvan alkupuolella. Hysteerisen kohtauksen saava Alina kuljetetaan luostarista sairaalaan, jossa häntä hoidetaan. Sairaalasta todetaan nuoren naisen saavan parasta mahdollista terapiaa luostarielämässä. Lääkärit kippaavat vakavasti apua tarvitsevan yksilön köyhien nunnien harteille, tarpeettomaksi taakaksi, pesten kätensä koko touhusta. Kaikki elokuvassa tavattavat hoitajat ja lääkärit ovat joko stressaantuneita tai työhönsä leipääntyneitä ja kyynisiä.

Kuten elokuvan jälkeen yleisön tentattavana ollut Cristina Flutur vahvisti, edellä mainitun kaltainen järjestely on todellinen ja ei mitenkään tavaton juttu Romaniassa, jossa rahanpuute ja sairaaloiden työvoima- ja tilavaje ajavat entiset kommunistisen järjestelmän alla toimineet tiedeihmiset yhteistyöhön kirkonmiesten kanssa. Terveydenhoitojärjestelmän puutteet eivät ole aivan uusi aihe romanialaisessa elokuvassa. Yksi tunnetuimmista romanialaisen uuden aallon teoksista, Cristi Puiun ohjaama Herra Lazarescun kuolema, käsittelee mustanhumoristisesti romanialaista sairaalapolitiikkaa. Sen päähenkilöä retuutetaan paikasta ja osastosta toiseen vielä huomattavasti absurdimmin ja kafkalaisemmin kuin Alinaa tässä filmissä.

Luostarin kyllästyessä Alinaan naista retuutetaan edestakaisin hänen vanhan kotinsa, sairaalan ja luostarin välillä. Kukaan ei tahdo ottaa vastuutta yksilöstä, joka ei sovi järjestelmään. Luostarin toimiessa ulkomaailman kanssa juuri ulkomaailma näyttäytyy vihamielisenä. Valtion virkamiehet, lääkärit ja poliisit osoittavat ylimielistä halveksuntaa tai suoranaista inhoa uskonnaiset ja -miehen kohdatessaan. Tilanne on vaikea: kuka voisi kiistää halun vetäytyä maailmasta, kun vain katsoo ympärilleen? Toisaalta, mitä vetäytyminen omaan ylhäiseen yksinäisyyteen hyödyttää maailman oletettua pahuutta vastaan? Entä jos kaikki elokuvassa nähdyt nunnat olisivat kouluttautuneet terveydenhoitajiksi sielunhoitajien sijasta?

Ilahduttavasti Yli vuorten välttää liian usein tapahtuvan ”toisaalta – toisaalta” -lässytyksen, joka latistaa hyvää tarkoittavat ja katsottavat elokuvat paasaamiseksi ja tekee huonoista elokuvista sietämättömiä ja mitäänsanomattomia. Suomessa mainittakoon esimerkkinä takavuosien Dome Karukoski -ohjaus Kielletty hedelmä, joka ei sanonut mitään mistään siinä pelossa, että loukkaisi. Vaikka usko yksin ei tee ihmisestä kauheaa tai hänen päätöksistään vääriä, ja elokuva tekee tämän selväksi, usko ruokkii helposti vääriä tekoja, tekopyhyyttä ja räikeitä ennakkoluuloja. Elokuvassa kuvattujen nunnien ja munkin suurin synti on tyypillinen: luulo siitä, että uskon avulla tietää mitä toinen ihminen tarvitsee elämäänsä. “Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla”, sanoo vanha klisee. Tehokkaasti elokuvan työryhmä ja ennen kaikkea erinomaiset näyttelijät onnistuvat muistuttamaan, että klisee ei olisi klisee, jos se olisi täysin valheellinen.

Ajoittain tuntuu, että tekijät ovat lipsuneet liiaksi naurettavan shokkihoidon puolelle oikeasta asiasta – lopussa nähtävä ristiinnaulitsemisviittaus on sen verran alleviivaava, että se on tuhota kaiken elokuvassa siihen asti nähdyn. Onneksi myös eräät elokuvan sivuhenkilöt tiedostavat tämän seikan ja mainitsevat sen repliikeissään – elokuvan uskottavuus pelastetaan takaisin samalla suoralla röyhkeydellä, jolla elokuvan lähes tasapainosta suistanut kohtaus on sallittu. Edes nämä satunnaiset kauneusvirheet eivät pilaa sitä seikkaa, että Yli vuorten on ensimmäinen tänä vuonna teattereissa vastaantulleista elokuvista, joka pyörii mielessäni vielä loppuvuodestakin.