Maa: Yhdysvallat, Espanja
Genre: toiminta, seikkailu, fantasia
Ohjaus: Jonathan Liebesman
Käsikirjoitus: Greg Berlanti, David Johnson, Dan Mazeau, Beverley Cross
Kuvaus:Ben Davis
Leikkaus: Martin Walsh
Sävellys: Javier Navarrete
Näyttelijät: Sam Worthington, Liam Neeson, Rosamund Pike, Ralph Fiennes, Édgar Ramírez, Toby Kebbell, Bill Nighy, Danny Huston

Eeppinen on nykyään rankasti ylikäytetty sana, mutta joissakin kohdissa se on paikallaan – esimerkiksi silloin, kun se laitetaan etuliitteeksi antiikin Kreikan aikaiselle runoudelle. Uskomattomia yhteensattumia, järjettömiä hirviöitä,  jumalallisia väliintuloja, tragediaa myymään miljoonia iltapäivälehtiä ja ihmisluonnon ylittävää sankaruutta – siis oikein, oikein hyvää kamaa käytettäväksi silloin, kun tarkoituksena on väsätä ison ruudun superlatiivinen efektileffa. Tarinat ovat valmiiksi toimivia, hahmot klassista sorttia, tapahtumat isoja ja kohtalot merkittäviä – ei muuta kuin cgi:llä minotauria veistämään ja homman luulisi olevan siinä. Mutta jos eeppisiä asioita tapahtuu pelkästään visuaalisella osastolla eikä fiilisrekisterissä, ei touhusta tule yhtään mitään. Tämän todistaa erinomaisesti Jonathan Liebesmanin tunneköyhä kökköpotpuri Wrath of the Titans.

Raina on jatkoa vuonna 2010 ilmestyneelle Clash of the Titansille (joka puolestaan on uusintaversio vuoden 1981 rainasta, joka muistetaan erityisesti vinkeästä stop motion -luurankoarmeijastaan). Vaimonsa menettänyt puolijumala Perseus (Sam Worthington) on vetäytynyt maaseudun rauhaan kasvattamaan Helios-poikaansa (John Bell), mutta isäukko Zeus (Liam Neeson) piipahtaa visiitille ja ilmoittaa jumalten ajan olevan lopussa, sillä ihmiset eivät enää rukoile heitä. Sen enempää tähän mielenkiintoiseen premissiin ei enää kajotakaan, koska siinä saattaisi jollakulla herätä ajatuksia.

Perseus kieltäytyy jeesaamasta äijäänsä, jolloin Manalan valtias Hades (Ralph Fiennes) ja sodan jumala Ares (Edgar Ramirez) kidnappaavat Zeuksen herättääkseen tämän voimilla henkiin titaani Kronoksen. Kun Perseuksen kotikylään hyökätään, iskee häneen jumalanpelastushinku ja miekkasankari suuntaa harharetkelleen mukaanaan kuningatar Andromeda ja Shrekin Aasi…siis Agenus, Poseidonin poika (oikeasti, hahmot ovat tasan samanlaisia ja näyttäväkin vielä identtisiltä – ainoa erotus on se, että Eddie Murphy on hauska kerran vuosikymmenessä, Toby Kebbel kenties kerran valovuodessa).

Commando-henkisen juonikuvion ideaköyhyyden voisi helposti antaa anteeksi, jos tarina osattaisiin kertoa näppärästi, vaan ei. Kliseet tuodaan näytille niin vakavalla naamalla, että katsojaa väistämättä hävettää – Perseus kasvaa sankarin vaatimiin mittoihin, Agenus muuttuu vitsiniekasta varteenotettavaksi myllyttäjäksi, Hades heltyy Zeusin klisemonologien äärellä, Andromeda haluaa kaikenlaisen kemian puutteesta huolimatta Perseukseltä pippeliä, Zeus kuolee koska tahdonvoima loppuu (tätä siis tapahtuu muillekin kuin Star Wars -universumin skywalkerinsynnyttäjille)…eikä yhteenkään juonikuvioon liity minkäänlaista hahmonkehitystä tai edes tolkullisia motivaatioita. Hahmot toimivat kuten toimivat, koska käsikirjoitus niin käskee – ja koska on kiire seuraavaan kohtaukseen.

Kaikkein huvittavimmin käsikirjoituksen perseys näkyy labyrinttikohtauksessa. Zeuksen sisäänsä kätkevän vankilan vaikeaselkoisuutta ja kuolemanvaarallisuutta pohjustetaan minuuttitolkulla, oikein alleviivaamalla alleviivataan että ilman karttaa kukaan ei voi selvitä sokkelossa hengissä kahta hetkeä. Ja siitä huolimatta, ettei Agenos osaa lukea karttaa pätkääkään ja retkue eksyy samantien, koko touhu selvitetään vajaassa vartissa, lähinnä siksi että Perseus pieksää välibossina toimivan minotaurin ja pääsy seuraavalle levelille on auki. Poukkoilevaaan fiilikseen ei auta juuri se, että Wrath of the Titans on harvinaisen epäselvästi leikattu. Kyklooppimyllyssä minulla kesti monta minuuttia tajuta, että yksisilmäisiä purppurapäitä on taistelussa mukana useampi kuin yksi.

“No mutta voihan sitä vain heittää aivot narikkaan ja katsoa hyvää mättöviihdettä, ei kaikessa tarvitse aina olla niin paljon järkeä”. Niin voi ja ei tarvitse, jos mättö on viihdyttävää, mutta kun ei ole. Suurin osa toimintakohtauksista – joita on ylipäätään yllättävän vähän – ovat laiskoja, innottomasti askelmerkittyjä läts läts plots pläts -mäiskyttelyitä, joista kaikenlainen jumalten raivo ja vimma ovat kilometrien päässä (ainoana poikkeuksena kerrassaan hillitön kohtaus, jossa Hades ja Zeus selkä suorana pistelevät demoniarmeijaa päreiksi). Loppumyllyssä on vähän yritystä mutta vielä vähemmän tunnetta, vaikka ruudulla heiluu kilometrien korkuinen titaani (jota vastaan kreikkalaiset keihäsmiehet suojautuvat…juoksuhaudoilla. Ei saatana). CGI-monsterit ovat harvinaisen nolon näköisiä ja koko elokuvan maailma on väreiltään ruskea ja tunnelmaltaan eloton. Ainoastaan Manalan ja titaani Kronoksen suunnittelussa on ollut mukana jonkinlaista innovatiivisuutta, vaikka tulta syöksevä jättiläinen tuokin mieleen sen, että visuaalisen suunnittelun puolella joku halusi tehdä vielä isomman Balrogin.

Edes Bill Nighyn, Liam Neesonin ja Ralph Fiennesin kaltaiset laatunäyttelijät eivät kykene pitämään uppoavaa purtta pinnalla. Parhaansa kaikki skriptin puitteissa tekevät, mutta paraskaan alkemisti ei tee paskasta kultaa. Lähinnä Fiennesin ja Neesonin vastakkainasettelu aiheuttaa kiusallista pistelyä, sillä viimeksi tämä kaksikko nähtiin vastapareina Schindlerin listassa ja silloin meininki oli VÄHÄN erilainen. Sam Worthingtonin kiinnitys päärooliin on perusteltua vain siinä tapauksessa, että Perseuksen on tarkoituskin olla karismaton ja huumorintajuton puuperse.

Ehkä jumalten aika popkulttuurin kentällä on ohi – vaikka sitä minun onkin erittäin vaikea uskoa. Kreikkalaisesta mytologiaan kun perustuu eräs 2000-luvun tärkeimmistä ja suosituimmista peliteoksista, God of War, joka käsittelee lähdemateriaaliaan aivan eri intensiteetillä ja brutaaliudella kuin Wrath of the Titans. Enemmän härmää, enemmän suolia, enemmän juonittelua ja vielä enemmän tissejä – kyllä antiikissa vielä ammennettavaa piisaa, vaan tatsin pitää olla tulevaisuudessa vähän toisenlainen.

Wrath of the Titans on niin unohdettava tekele, että vaikea tästä on oikeasti harmistua – toisin kuin Jonathan Liebesmanin urakehityksestä. Texas Chainsaw Massacre: The Beginning oli minusta kutakuinkin täydellinen Leatherface-leffa (R. Lee Ermey ja kaikki!), mutta Battle Los Angelesin ja Wrath of the Titansin kaltaiset pukamat tuntuvat ennemminkin osoittavan, että pysähtynytkin kello on oikeassa kerran vuorokaudessa. Eihän siinä muuten mittään, vaan kun Liebesman ohjaa parhaillaan tulevaa Teenage Mutant Ninja Turtles -leffaa. Jumalanpilkan minä jotenkuten siedän, vaan kilpikonnain raiskuun kohdalla loppuu huumori.