Maa: Yhdysvallat, Malta
Genre: Kauhu, toiminta
Ohjaus: Marc Forster
Käsikirjoitus: Matthew Michael Carnahan, Drew Goddard, Damon Lindelof
Kuvaus: Ben Seresin, Robert Richardson
Leikkaus: Roger Barton, Matt Chesse
Sävellys: Marco Beltrami
Näyttelijät: Brad Pitt, Mireille Enos, Daniella Kertesz
Niille, jotka haluavat arvostelunsa spoilerittomana: World War Z on ideaköyhä, sieluton ja hampaaton ison rahan zombileffa, johon kenenkään ei kannata tuhlata senttiäkään. Jos jatkat arvostelun lukemista tästä eteenpäin, vastuu yllätyksellisyyden turmeltumisesta siirtyy pois kriitikon harteilta. Tosin jos haluat WWZ:n äärellä yllättyä, niin toivottavasti trailerit ovat jääneet näkemättä ja aivosi ovat irrotettavaa mallia, jotta ne voi jättää 3D-lasien pantiksi teatterin aulaan.
Zombeista on tullut 2000-luvun edetessä käsittämättömän suosittuja – pelien, kirjojen ja rainojen virta tuntuu loputtomalta. Ja hämmästyttävältä: romanttisten vampyyritarinoiden ja informaatiomaailmaa tieteen arvaamattomuudesta varoittelevien Frankenstein-variaatioiden kestosuosion vielä ymmärtää, mutta ruhjovaa väkivaltaa ja lohdutonta apokalypsia julistavien kalmotarinoiden nousu kauhuelokuvan marginaalista mainstreamin lempilapseksi on häkellyttävä juttu.
Tai sitten ei: pandemioiden, liikakansoituksen ja arvaamattoman väkivallan maailmassa zombilore voi olla terapeuttista. Skenaario, jossa suurin osa ihmisistä todella haluaa repiä sinut kahtia ja hallitukset ovat voimattomia kaaoksen edessä – mutta jossa omankädenoikeus ja älyyn perustuva survivalismi tuovat onnea ja menestystä – voi olla tarpeellinen voimafantasia yhdentyvän maailman nostattamien pelkojen äärellä. Jonkinlainen kulminaatiopiste zombigenressä on kuitenkin saavutettu: vähän aikaa sitten eräs missikandidaatti kertoi lempisarjoikseen Kauniit ja Rohkeat, Salatut elämät ja…Walking Deadin. Siinä on videosensuurilain aikana kasvaneelle gorehoundille loputon ihmettelyn paikka.
Zombitarinoissa on se roplemi, että niitä on aika vaikea varioida, sillä peruslähtökohdiltaan kalmoapokalypsi ei tarjoa kauheasti vaihtoehtoja: kuolleet eivät pysy kuolleina, ne syövät ihmislihaa ja suurin osa maapallosta on epäkuolleiden kansoittamaa jättömaata, jolla kourallinen eloonjääneitä yrittää pysyä hengissä. Siksi kaltaiseni zombifani ilahtuu Max Brooksin (Mel Brooksin poika, knop knop) Sukupolvi Z – Zombisodan aikakirjojen kaltaisten teosten äärellä: genren konventioita kunnioitetaan, mutta samalla niitä sovelletaan ja syvennetään. Zombisodan läpikäyneiden ihmisten selviytymiskertomuksissa oli paljon uusia näkökulmia: miten poliittiset tahot ja talouselämä reagoivat kuolleiden aamunkoittoon? Yrittäisikö jokin lääkefirma hyötyä epidemiasta sumutusrokotteen avulla? Miten eri kulttuurien edustajat – vaikkapa japanilaiset hikikomorit – selviäisivät maailmanlopun keskellä? Mihin suuntaan asekehittely etenisi – ja niin edelleen ja niin edelleen.
Sukupolvi Z on etenkin dialoginsa puolesta kaikkea muuta kuin kaunokirjallinen helmi, mutta zombifanille ison mittakaavan näkemys ja realistinen suhtautuminen täysin älyvapaaseen aiheeseen olivat kertakaikkisen kutkuttavaa luettavaa. Kuullessani opuksen kääntyvän elokuvaksi olin vähän skeptinen: kirjan sirpaleinen narratiivi ei kääntyisi elokuvamuotoon helposti ja pitkä aikajänne tuskin muodostaisi minkäänlaista järkevää draamankaarta. Innostusta oli silti vaikea peitellä: kerrankin ison mittakaavan zombiraina vakavahenkisellä, kenties jopa poliittisella otteella – vähän kuin kalmoelokuvien Syriana tai Lord of War? Mikä tahansa kirjan skenaarioista kankaalle päätyisikin, se olisi väistämättä mielenkiintoista katseltavaa. Homma tuntui mahdottomalta tyrittäväksi.
Mutta (myös leffan tuottajana häärinyt) Brad Pitt ja ohjaaja Mark Forster (Monster’s Ball, Quantum of Solace) olivat toista mieltä: tämänhän sössii hetkessä eikä tule edes hiki! Säheltäminen on helppoa kun sen osaa: jätetään kaikki kirjan elementit käyttämättä ja tehdään sen sijaan koko perheen zombie-elokuva, jossa Brad Pitt pelastaa maailman. Tuurilla.
Tiedän, että elokuvakriitikon olisi hyvä tarkastella elokuvia siitä näkökulmasta mitä ne OVAT eikä miettiä, mitä ne olisivat lähdemateriaalinsa perustella VOINEET olla. Mutta tällä kertaa se on täysin mahdotonta. World War Z on älyttömän hyvä lisenssi, jota ei ole hyödynnetty elokuvanteossa millään tavoin. Se on vähän sama juttu kuin tehdä Taru sormusten herrasta -leffa, jossa unohdetaan kaikki kirjan päätapahtumat ja kerrotaankin Ribul-nimisen puolikääpiön juopotteluretkistä Sormuksen sodan aikana. Kukaan ei voi sanoa, etteikö lähdemateriaalia olisi huomioitu, mutta muutama miljoonaa fania halunnee silti puukottaa ohjaajan muovisilla haltiakorvilla.
Elokuvan tarinassa Brad Pitt mitäänsanomattomine perheineen joutuu keskelle zombihyökkäystä Philadelphiassa. Koska Brad Pitt on ollut aiemmin töissä YK:lla, Pittin poppoo helikopteroidaan jemmaan ja heille taataan turvapaikka lentotukialukselta – kunhan Pitt palaa takaisin järjestön leipiin ja alkaa selvittää zombiviruksen mysteeriä. Yksi standardikappale esimies-suostuttelee-alainen-on-aluksi-vastahakoinen-mutta-suostuu-sitten -kohtauksia, päälle väkinäinen perheenhyvästely ja Brad lähtee maailmanympärysmatkalle ratkomaan pandemia-arvoitusta. Tai no, kolmeen paikkaan, jos totta puhutaan: Etelä-Koreaan (pimeälle lentokentälle joka voisi sijaita missä tahansa), Israeliin ja Skotlantiin. Se siitä globaalista mittakaavasta. Kussakin lokaatiossa kaikki menee ensin hyvin, sitten zombit hyökkäävät ja viime hetkellä päästään pois. Uudelleen ja uudelleen.
Henkilöhahmot ovat niin hengettömiä, että niiden erottaminen zombeista käy suoranaisesta työstä (vinkki: epäkuolleiden CGI on paskemmin tehty). Yksikään pahvinaamoista ei ole mitenkään mielenkiintoinen eikä yksikään hahmo kasva millään tavalla tarinan aikana. Sivuhahmot käyvät ruudulla joko selittämässä juonta, antamassa motiiveja tai kuolemassa pois tapahtumien tieltä. Ainoastaan Daniella Kerteszin esittämä israelilainen naissotilas on hieman massasta poikkeava tapaus, mutta hänellekään tarina ei keksi mitään hyödyllistä tai järkevää tekemistä. Pitt pääosassa on vähän kaksijakoinen tapaus: näin vähillä eväillä Brad tekee roolinsa hyvin, mutta samalla tappaa elokuvasta kaikenlaisen jännitteen. Eihän näin ison rahan mies mihinkään oikeaan vaaraan joudu, saati vaikeita valintoja tekemään. Pittin roolihahmo ei oikeastaan ole edes ihminen, pelkästään kirkasotsainen sankarityökalu, jonka ennalta-arvattavien toimien myötä tarina raahustelee eteenpäin.
Vaikka ison mittakaavan toimintakohtaukset ovat sinänsä melko näyttäviä, niiden emotionaalinen teho on puhtaasti nollaluokkaa, koska roolihenkilöiden ja katsojan välille ei synny minkäänlaista kosketuspintaa. Satatuhatta ruudulla kihisevää hyönteisarmeijazombia ei tunnu niin missään, koska sodalla ei ole mitään merkitystä. Jos nämä sieluttomat pallinaamarit henkensä menettävätkin, ei tappio ole järin suuri. Eikä toiminta itsessään ole mitenkään erityisen hyvää: zombeissa on kyllä vauhtia muttei verta – ne lähinnä hyppelevät villisti, juoksevat älyttömän kovaa ja taklaavat ihmisiä. Rahanhimo silmissä alemmaksi laskettu ikäraja poistaa ruudulta kaikenlaisen goren ja brutaaliuden – ja tässä genressä se on suoranainen synti. Zombiapokalypsi ei yksinkertaisesti tunnu zombiapokalypsilta ilman mätää, visvaa ja lenteleviä ruumiinosia. Edes epäkuolleet eivät ole kovin onnistuneita: kun isojen kalmomassojen sijaan ruudulla näkyi lähikuvaa viruksen aiheuttamaista sätkimisistä ja hampaidennaksutteluista, leffateatterin yleisö repesi nauruun.
Surkean lähdemateriaalin käsittelyn, kliinisen CGI-toiminnan, epäkiinnostavien henkilöhahmojen ja mielikuvituksettoman tarinan päälle World War Z on vielä aivan älyttömän, älyttömän tyhmä elokuva, joka pitää katsojaansa vielä tyhmempänä. Alussa Brad Pitt saa zombinverta suuhunsa, mutta ei jostain syystä infektoidu. Miksi? Emme ehdi nyt selittää, koska helikopteri tulee. Mukaan viruksenjahtauskeikalle Pitt saa mukaansa tautierityisasiantuntijan, joka kuolee Etelä-Korean lentokentälle pääsemättä koneesta ulos. Mikä olikaan hänen panoksensa tarinaan? Kertoisimme siitä erittäin mielellämme mutta hups, zombeja, nyt ei kerkiä. Miksi Pittin hahmon kaltainen karujen olosuhteiden erikoismies on niin taula, että keskellä vihollisaluetta hänellä on kännykässä äänet täysillä? Koska sinä olet trailereilla kusetettava toope, jolta on helppo ottaa rahat pois. Ja zombeja tulee, tulee ihan hirveästi. Kiire!
Lopussa ääliömäisyys kasvaa suorastaan eeppisiin mittasuhteisiin: päädyttyään WHO:n tautikeskukseen Skotlantiin Pitt hoksaa, että zombit eivät hyökkää kuolemansairaiden ihmisten kimppuun (missä ei ole MITÄÄN järkeä, koska muut taudit eivät vaikuta virukseen ja viruksen kantajat ovat jo valmiiksi kuolleita). Näin ollen hän saa päähänsä, että jos ihmiseen ruiskuttaa tappavaa taudinaiheuttajaa, zombit jättävät tämän rauhaan. Hidastempoisen sukkuloinnin jälkeen Pitt pääsee viruslabraan, jossa hän ensi töikseen jättää aseenaan käyttämän sorkkaraudan huoneen ulkopuolelle. Koska zombi tietysti tulee Pittin ja sorkkaraudan väliin, hänelle ei jää mitään muuta vaihtoehtoa kuin pistää itseensä tappavaa taudinaiheuttajaa. Tietämättä mitä se on. Ja tietämättä miten se zombiin vaikuttaa.
Noh, tyhmää tai ei, kyseessä on kuitenkin suuri uhrautuminen ihmiskunnan edessä, tappavaan tautiin sairastuminen jotta muut voisivat elää, vihdoinkin tarinassa on jotain särmää…ai ei, tauti onkin harmiton ja perhe saa halata iskää. Mitä helevettiä? Minä halusin eeppistä zombimaailmansotaa, en sitä, että pitkätukka pelastaa päivän piikittämällä. Jos sellainen kiinnostaa, ostan bussilipun kaupungin omistamille asuntoalueille. Se on halvempaa ja 3D näyttää aidommalta. Tämän piti olla “Zombimaailmansota”, ei “Brad Pitillä käy munkki (ja zombeja myös)”.
World War Z ei ole mitenkään erityisen huono elokuva, se on vain äärimmäisen unohdettava ja keskinkertainen massatuote, joka ei onnistu oikein millään osa-alueella, paitsi jatko-osan petaamisessa. Sitä varten minulla onkin eräs idea: mitä jos tehtäisiin niin, että unohdettaisiin koko tämä hiton ensimmäinen osa ja tehtäisiin zombimaailmansodasta iso leffasarja, jossa kukin osa kertoisi palasen suuremmasta stoorista ja keskittyisi erilaisten hahmojen kohtaloihin ison tarina-arkin alla? Joka vuosi uusi World War Z-leffa, aina ihan eri meiningillä.
Ai ei vai? Noh, ehkä se on huono idea. Kunhan ehdotin, menen kaikessa hiljaisuudessa katsomaan Avengersin uudestaan. Neljättä kertaa.