Kultaisen 1980-luvun kauhuelokuva on omanlaisensa käsite. VLMedia ja Future Film piristävät pimeneviä syysiltoja julkaisemiensa neljän kasarikauhun voimin, joiden teemoista löytyy niin aaveita, ihmissusia, vampyyreita kuin sarjamurhaajaa. Laajakuvan toimittajat Joonatan Nikkinen ja Tuomas Porttila tarkistivat näiden pyhäinpäivän hämärään hyvin sopivien filmien laadun.

Keskiyön painajainen (1980)

George C. Scottin näyttelemä yliopistossa opettava säveltäjä John Russell menettää perheensä auto-onnettomuudessa ja vuokraa kuukausia myöhemmin suuren kartanon pianon pimputusta ja oppilaidensa treenaamista varten. Valtavassa talossa alkaa kuitenkin tapahtua kummia ja kummitusten läsnäolo on viimeistään spiritistivisiitin myötä suhteellisen selvää. Taustalta kumpuaa ylemmässä republikaaniluokassa tapahtunut murha vuosisadan alusta, mutta vyyhdin keriytyessä alkaa myös räyhähenki koputtaa ovia.

Monien ihmisten, kuten ohjaaja Martin Scorsesen ja näyttelijä Neve Campbellin hitonmoisen pelottavaksi tituleeraama ja myös kaksikon Harto Hänninen – Marko Latvanen Verikekkerit-kirjassaan kehaisema kauhusinfonia Keskiyön painajainen kauhistutti tätä katsojaa ainoastaan sillä, että katselmuksen aikana selkäpiitä pitkin taisi ryömiä ainoastaan pölypallo tai pari. Budapestissä syntyneen, mutta myöhemmin brittiläistyneen Peter Medakin (mm. The Krays – väkivallan veljekset, Peto 2) ohjaama kanadalaistuotanto on aavetapauksista enemmän lukeneelle lähinnä puiseva klisee, jonka hyytävät tapahtumat arvaa kyllä ennakkoon (esimerkiksi kameran ryhtyessä kuvaamaan pianon koskettimia tai soittorasiaa), mutta joita odottaessa ei nauliinnu hikisenä tuoliin.

Tuotantoarvoiltaanhan elokuva on kyllä upea, kameran tallentaessa ikivanhan pytingin silhuettia ja sen studioon lavastettuja sisuksia, ulkokohtausten ollessa syksyisen synkkiä ja Rick Wilkinsin musiikin virittäessä kolkkoa tunnelmaansa taustalla. Vahinko vain, että pelkoa haetaan niistä samoista vanhoista haamutarinoista, joissa lamput välähtelevät, vesihanat tiputtavat ja omituiset äänet johdattavat kohti ullakkoa. Sanotaanko näin, että kaluttuasi tarpeeksi roiman annoksen rajatietoa oletetusta rajantakaisesta elämästä, eivät kuolemaansa selvittämistä toivovan pikkupojan avunpyynnöt jaksa olla sen pelottavampia, kuin palloja metrin korkeudella lastenhuoneen matosta lennättävän E.T.:n tempaukset. Elokuvan ehkä hurjimmaksi kohtaukseksi jäävä klassinen spiritisti-istunto toimii kyllä hyvän ohjauksensa vuoksi jopa hieman painostavana, mutta sitä seuraava tuonpuoleisten äänien täyttämä magnetofonin kuuntelu saa lähinnä kämmenen läiskähtämään vasten otsaa, haamuäänen ollessa kuin suoraan Hollywoodin käsikirjan ohjeista.

Vaikka näyttelijöiden joukossa on monta varteensa otettavaa – esimerkiksi Trish Van Deveren onnistuu välittämään kasvoillaan välistä suurempaa kauhua kuin jokin kohtaus edes ansaitsisi ja Melvyn Douglasin puolestaan pelkillä silmillään niin suunnatonta vihaa että oksat pois – tuntuu palkittu George C. Scott olevan Keskiyön painajaisessa täysin väärillä tantereilla. Hän vaikuttaa harhailevan halki filmin lähinnä hämmentyneenä ja vailla sen suurempaa kiinnostusta ympärillään tapahtuviin yliluonnollisiin asioihin. Painajaiskaivoon laskeudutaan keskellä yötä ilmeenkään värähtämättä ja sen mullasta stop-motionilla työntyvä medaljonki tungetaan otsa kurtussa taskuun, minkä ohella kotiin tultaessa itsekseen koliseville oville karjutaan, mitä pirua ne taas haluavat. Koomisimmilleen meno menee siinä välissä, kun äänten perässä ullakolle houkuteltu nainen laitetaan juoksemaan kirkuen pakoon hänen peräänsä rullaamaan lähtevää pyörätuolia. Luojan tähden, onneksi katsoin elokuvaa yksin, sillä muutoin olisin kai saanut pelkoa huumorin keinoin lievittävän ihmisen maineen portaita pitkin vihaisen pikkukoiran tavoin kipittävälle liikuntarajoitteisen kulkuneuvolle hysteerisesti räkättäessäni.

Lähes parituntisen leffan isoin ongelma lienee se, ettei se edes yritä esittää aaveitaan erityisen pelottavina. Kun katsoja ymmärtää jo alkumetreillä, että tapahtumien ainut ”looginen” syy on hengen toivoma hautarauha, ei hän koe paranormaalia toimintaa kovinkaan uhkaavaksi. Toki on selvää, ettei kukaan halua herätä makuuhuoneensa lattiaan ilmestyneestä reiästä hapuilevaan aavekäteen, mutta lopultahan tässä kaikessa on sama määrä kauhua kuin ovikelloasi hakkaavan verisen ihmisen avunpyynnössä. Pahuuden hakeminen vallan korkealta portaalta on mahdollisesti totta ja ainakin symbolista, mutta silti pienoinen klisee, ja lopussa koetaan vielä vähän tulen puhdistavan kristillistä vaikutusta.

Pelottavan tai kauhistuttavan sijaan Keskiyön painajainen on kuin visualisoitu nippu Valittujen palojen julkaisemia kummitustarinoita a la Mysteerien maailma, joiden seuraaminen alkaa pahimmillaan olla jokseenkin pitkästyttävää. Toisaalta mielipiteitä on monia ja koska itse tunnun ylipäänsä olevan filmin lukuisten fanittajien myötä mielipiteineni oppositiossa, jokainen tehkööt itse omat mielipiteensä tästä “kasarikauhuilusta” (leffa kuvattiin 1970-luvun loppupuolella). Meni syteen tai saveen, on VLMedian nimellä The Changeling – vaihdokas julkaisemalla blu-raylla ekstroineen ehdottomasti paikkansa varsinkin näinä aikoina, jolloin vanhempien rainojen esiin nostaminen tuntuu jääneen lähinnä suoratoistopalveluiden heiniksi. (JN)

Ulvonta (1981)

Dee Wallacen esittämä naisreportteri saa tilaisuuden haastatella iljettävää sarjamurhaajaa likaisen pornokaupan takahuoneessa. Murhamies paljastuu kuuta ulvovaksi ihmissudeksi, joka hyökkää naisen kimppuun. Paikalle ennättäneet poliisit ehtivät tappaa hyökkääjän. Jälkitraumoista kärsivä reportteri passitetaan yhdessä miehensä kanssa parantolaan, jossa hoidetaan hyökkäyksen kohteeksi joutuneita uhreja. Kaikki ei kuitenkaan ole hyvin Patrick Macneen esittämän lääkärin parantolassa, sillä painajaset eivät jätä naista rauhaan ja joku ulvoo kuuta.

Joe Danten ihmissusielokuva Ulvonta on kestänyt aikaa hyvin. Ehkä turhan usein sitä verrataan samaan aikaan ilmestyneeseen John Landisin Ihmissusi Lontoossa -kulttiklassikkoon. Siihen on toki syynsä, sillä Danten ja Landisin visioita yhdistävät niin rajoja rikkoneet tehosteet kuin myös musta huumori. Danten elokuvan näistä kahdesta kuitenkin erottavat vitsit, jotka ovat yksityiskohtaisempia tribuutteja vanhoille klassikoille – aina mustavalkoisesta kauhusta piirrettyihin.

Filmien välillä on muitakin yhtymäkohtia, kun niiden tehosteista on alun perin vastannut mestarimaskeeraaja Rick Baker, joka jätti Ulvonnan tuotannon voidakseen keskittyä enemmän Landisin elokuvan tehosteiden tekemiseen. Ulvonnan tehosteet mallikkaasti loppuun hoiti muun muassa The Thingin efekteillä säväyttänyt Rob Bottin. Siinä missä tehosteet näyttelevät suurta roolia näissä elokuvissa, sitäkin suurempaa roolia Danten visoissa näyttelee mainitsemani intohimo vanhan koulukunnan kauhua kohtaan. Tehosteiden ja huumorin lisäksi Dante onnistuu virittämään lykantrooppien eroottisen puolen esille erinomaisesti, joka tekee sen ihmissusista vaistojen varassa eläviä eläimiä.

Voidaan hyvällä mielellä sanoa, että Ulvonta on kirinyt aikojen saatossa kulttielokuvaksi. Onhan sille tehty lukuisia heikkotasoisia jatko-osia. Niiden pariin ei kannata palata mistään hinnasta. Ei edes täydenkuun hulluttelun aikaan. Sen sijaan alkuperäinen teos kannattaa katsoa tasaisin väliajoin. Se on nimittäin virkistävän nopeatempoinen paketti. (TP)

Pimeyden läheisyys (1987)

Nykyään ensimmäinen parhaan ohjaajan palkinnon voittanut nainen, Kathryn Bigelow, tunnetaan paremmin realistisista sotakuvauksistaan, mutta vielä 80-luvulla hänet tunnettiin rajoja rikkovana genreohjaajana. Ennen Oscar-suosiotaan Bigelow teki liudan elokuvia scifin, toiminnan ja kauhun välimaastoissa. Hänen esikoisohjauksensa Pimeyden läheisyys sykki uutta verta verenimijöiden kulahtaneeseen tarjontaan.

Seuraavavaksi pieni tiivistelmä juonesta: Eräänä iltana lehmipoika-Caleb ihastuu mystiseen naiseen, joka paljastuu vampyyriksi. Ihastunut miekkonen saa suudelman lisäksi pureman kaulaansa, joka muuttaa myös hänet verta himoitsevaksi imuttelijaksi. Hetken tuumailun jälkeen mysteerinaisen eri ikäisistä vampyyreista koostuva perhe päättää opettaa uuden tulokkaan yöneläjien tavoille. Perheen päänä nähdään uskomattoman hyvän roolin tekevä Lance Henriksen. Hauskan sekoiluvaihteen löytänyt Bill Paxton on myös elämänsä roolissa perheen velikultana.

Kuten jo Ulvonnan kohdalla myös Pimeyden läheisyydelle löytyy vertailukohde. Sitä on miltei mahdotonta olla vertaamatta samana vuonna ilmestyneeseen Joel Schumacherin hittipätkään The Lost Boys. Tosin siinä, missä Schumacher loi paremmin populaarikulttuurin virtaan uineen teinivampyyritarinan, joka oli yhtä aikaa viileä ja rokkaava sekä oman aikakautensa täydellinen tuotos – on Pimeyden läheisyys kestänyt huomattavasti paremmin aikaa olemalla ajattomampi kuvaus elävistä kuolleista. Se tuo lisäksi vanhaan aiheeseen mielenkiintoisia uusia näkemyksiä.

Suhteellisen yksinkertaisesta juonestaan huolimatta Pimeyden läheisyys ei siis ole tavanomainen vampyyrikertomus. Se on yhdistelmä toimintaa, westerniä ja ikuisen elämän kirousta. Aihetta kuitenkin käsitellään Bigelow’n ja käsikirjoituksesta vastanneen Eric Redin toimesta niin maanläheisesti, ettei sanaa vampyyri edes mainita kertaakaan. On myös mahdotonta olla ajattelematta elokuvan hahmojen olevan jonkinlainen metafora kodittomille kulkureille, jotka etsivät omaa paikkaansa yhteiskunnan alati vaativammissa portaikoissa. Samalla verinen teema on kannanotto saman aikakauden HIV-epidemialle, joka niin ikään tekee kantajastaan kirotun sielun. Aihetta pohditaan elokuvan erikoisimman ratkaisun kautta, jossa verensiirrolla voi parantua pureman aiheuttaneesta kirouksesta.

Elokuvan huuruinen ja eheä tunnelma hakee edelleen vertaistaan. Roolisuoritukset osuvat ja uppoavat kuin vampyyrin kulmahampaat kaulavaltimoon. Ikimuistoisimmassa kohtauksessa vampyyreista koostuva posse laittaa erään pahaa aavistamattoman saluunan täysin uuteen kuntoon, maalaten sen verellä ja niin edelleen. Kirsikkana kakun päällä, elokuvaa maustaa hyvin pahanenteinen Tangerine Dreamin soundtrack, joka jää vainomaan kuulijaansa vielä toviksi lopputekstienkin jälkeen. (TP)

Road Games – kuolema kyydissä (1981)

Ihailemaltaan Alfred Hitchcockilta nuoruuden Kalifornian reissunsa yhteydessä oppia saaneen australialaisohjaaja Richard Franklinin Road Games on peittelemätön kunnianosoitus kauhun kaljupäälle ja eritoten tämän Takaikkunalle. Stacy Keachin näyttelemän, dingonsa Boswellin (Killer) kanssa duunia painavan rekkakuski Quidin ajatus levosta jää haaveeksi, tämän saadessa äkisti tehtäväkseen kuljettaa lihalasti Australian toiseen päähän. Matkan varrella väsymys painaa päälle, Quidin Hitchiksi ristimä liftari Pamela (Jamie Lee Curtis) nousee auton hyttiin ja vihreää pakua kuskaava kanssa-ajaja saavat aivot paranoidiin tilaan, tämän epämääräisen henkilön alkaessa sekoittua radiosta kuulutettuihin peukalokyytimurhiin.

Curtisin hahmon lempinimen ohella yhtymäkohdat vuotta aiemmin Pietarin portteja kolkuttelemaan siirtyneen kaanonohjaajan tuotantoon ovat selkeät. Tunnelmaa voisi halki filmin kutsua hitchcockmaiseksi, mutta tylsistyttävään plagiaattiin saakka ei mennä. Vaikka katsojalle onkin sangen selvää mistä on kyse, onnistutaan Quidin vainoharhaisuus ja oman pollansa epäily rakentaa sitä voimakkaammaksi (vai sanoisinko huterammaksi), mitä pidemmälle tämän väsymystila etenee. Tapahtumissa ei yksinkertaisesti tunnu välistä olevan pienintäkään logiikkaa ja hallusinaatioita alkaa vilahdella yön pimeydessä. Tien katkoviivat päällekkäisinä kuvina miehen pärstän päällä ja erityisesti pakettiauton takaikkunoihin piirtyvät surrealistiset silmät luovat suorat mielleyhtymät katsojan muistissa kummitteleviin anonyymeihin Hitchcockin filmeihin. Vaikkei lopputulosta siis ole pelkästään jo alun kerronnallisten seikkojen valossa vaikeaa arvata, välittyy Quidin unen rajamailla oleva olotila ja tämän epäuskoisuus omaan mieleensä ja sen tekemiin temppuihin olohuoneeseen mukavalla tavalla. Hymähdyttävimmilleen symboliikkaa viedään kohtauksessa, jossa Quid lähestyy autoa, jonka kyljessä on mustalesken kuva.

Road Gamesin tunnelma ei kuitenkaan sikiä onko-joukossamme-kylmäverinen-paatunut-rikollinen –mysteerin tai hitchcockilaisuuden ympärille, vaan leffan sydän sikiää enemmänkin sen vieraannuttavasta atmosfääristä. Kuvaavaa on, etteivät (vierasmaalaisten näyttelijöiden esittämät) Quid ja Pamela kumpikaan ole paljasjalkaisia australialaisia – kuten ei todellisuudessa ole yksikään leffan hahmoista. Aboriginaalit ovat mukana ainoastaan huoltoaseman aavemaisissa seinäkuvissa, jotka esittävät eurooppalaisten järjestämää kansanmurhaa ja vessakohtauksen taustalla näkyvässä rasistisessa graffitissa. Sama veitsellä leikattava, irrationaalisen uhkaava ilmapiiri, joka välittyi selittämättömällä tavalla myös Ted Kotcheffin kymmenen vuotta aiemmin ensi-iltansa nähneestä Kovasta lomasta on läsnä filmin parhaina hetkinä. Huoltoasemalla annettu varoitus siitä, kuinka alueella maksetaan tapporahaa dingoista, tuo väistämättä mieleen kuvan Kotcheffin tallentamasta brutaalista kengurunlahtauksesta, kuten myös eräässä kohtauksessa keskellä synkintä maantietä rekan valokeilassa nököttävä pussieläin. Muutoin näitä nähdään pitkälti huoltsikan pihalle pystytettyinä pahvikulisseina ja ainut mahdollinen dingokin murjottaa ihmisen vieressä hihnaan kytkettynä. Quid myös kertoo Pamelalle nuotion ääressä tosipohjaisen tarinan siitä, kuinka jäniksinä tunnettu vieraslaji tuhosi heidän ympärillään levittäytyvän aiemmin vihreän seudun aavikoksi. Elokuvan Australia tuntuukin kutsuvan turistikohteen sijaan lähinnä hautausmaalta, jonka päällä ainoastaan tuhon aiheuttaneet häijyt henget yhä liikkuvat.

Road Gamesin maailma on tyly ja synkkä, ja saakin aivoissa aikaiseksi hämmentävän sillan samana vuonna julkaistuun Mad Max 2: The Road Warrioriin. Bensasyöpöillä halki autiomaiden liikkumisen ohella kummankin elokuvan ympäröivä todellisuus on raiskattu irvikuva entisestä ja molempien tien päällä olevat hahmot karikatyyrimaisia sekopäitä (joskin Road Gamesissa tämä näyttäytyy asteen koomisemmassa valossa, kuten tiellä perässään raahaamansa veneen kanssa rattiraivoavan papan hahmossa). Ihmiset tuntuvat olevan peloissaan, vihamielisiä tai onnettomia, lakot jylläävät, rekkoja ajetaan eteenpäin silmät ristissä pirin voimalla eikä laista Franklininkaan elokuvassa ole apua, poliisien edustaessa melkeinpä suurempaa uhkaa Quidille kuin ruumiinpalasia pitkin maita, mantuja ja roskasäkkejä eväslaukkuineen kylvävä psykopaatti, joka tuntuu saavan rellestää liki vapaasti. Tästä kielii myös lopun liki parodinen “takaa-ajokohtaus”, jossa löysästi eteenpäin puksuttavat oletettu tappaja ja Quid onnistuvat sattumalta ajamaan erään ukon maahan pudonneiden kakkuloiden ohi – onni onnettomuudessa siihen asti, että lasit murskautuvat jumbona tulevan virkavallan pilliauton renkaan alle.

Vaikka kuolemanlaaksossa vaeltamisen henki kiehtoo, ovat elokuvassa toki lapsuksensa. Repliikit tuntuvat näyttelijöiden suissa kankeilta ja loppu on todella pliisu, mutta erilaisten virheiden bongailu hauskaa. Yhtenä esimerkkinä Quidin suunnatessa nokkansa länteen näyttää kartta reitin menevän suhteellisen syvällä sisämaassa: tämä ei kuitenkaan estä hahmoja hetkeä myöhemmin keikkumasta kallion reunalla valtameren äärellä. Kauhun sijaan elokuva on lähempänä trillerimäistä jännitystä ja suomalainen K-12-ikäraja puhunee väkivallan tasosta riittämiin. Vaikka Road Games siis epäilemättä jakaa tunteita eikä mikään mestariteoskaan ole, voinee siihen tutustumista suositella pienellä varauksella muillekin kuin vannoutuneimmille ozploitaatio-elokuvien ystäville.

Franklin jatkoi Hitchcockin linjoilla myös seuraavassa projektissaan, ohjaten Norman Batesin tarinalle vuonna 1983 yllättävän onnistuneen jatko-osan. (JN)

Teksti on kirjoitettu VLMedian toimittamien arviokappaleiden pohjalta.