David Robert Mitchellin (s. 1974) läpimurto (?) It Follows (2014) oli sekä genre-dekonstruktio että tarkoituksellisen anakronistinen (kai siksi, että se oli juuri genre-dekonstruktio). Siinä hän valitsi pohjaksi slasher-elokuvan perinteisen kaavan yliluonnollisen pahuuden jahtaamista nuorista, jotka tuntuvat elävän perinteisen aikakäsityksen ulkopuolella – maailma on kuin nostalgiaversio 1980-luvusta, mutta tämän ajankuvan koherenttiutta pirstotaan esimerkiksi aikalaisteknologialla.
Jutun idea on, että muuan nuori nainen näkee muille näkymättömiä hirviöitä, jotka haluavat repiä hänet kappaleiksi. Hän kantaa kirousta, joka on hänelle siirtynyt sukupuoliyhdynnän kautta. Kirouksesta pääsee eroon, jos sen laittaa kiertoon; hänen on tehtävä jollekin toiselle se, mitä hänelle on tehty ja tietoisena siitä, mitä tästä kaikesta uudelle uhrille seuraa. Kuitenkin koska kyse ei ole perinteisestä slasher-roskasta vaan muodon 2000-luvun gentrifikaatiosta, se ”jokin”, joka tässä tarinassa ajaa nuoria takaa, ei ole edes AIDS-analogia vaan pikemminkin lapsuuden viattomuuden katoaminen, kenties aika itse, joka on saanut hirviömäisen muodon.
Mitchellin uusin elokuva Under the Silver Lake (2018) seuraa samankaltaisia jälkiä. Sekin on genre-dekonstruktio sekä tarkoituksellisen anakronistinen. Siinä missä It Follows ei vielä ollut pelkkää leikkiä, tämä elokuva ei muuta olekaan. Se on kuin moottori: se vain käy. Liike on sen motiivi. Siinä jäljitellään etelärannikon profeettojen Philip K. Dickin ja hänen oppipoikansa Thomas Pynchonin vainoharhaista maailmannäkemystä, joka on miksattu yhtäältä hitchcockilaiseen melodraamaan ja toisaalta ihmemaan Liisaan.
Juonessa katoaa nainen, mikä ei ole harvinaista Los Angelesiin sijoittuvassa noirissa. Sitten nuori mies Sam (Andrew Garfield), joka piti naisesta aika paljon, ryhtyy selvittämään, mitä tapahtui. Seuraavat puolisentoista tuntia elokuva vyöryttää mitä erilaisimpia salaliittoteorioita kuin siinä sovitettaisiin salapoliisitarinaksi Alex Jonesin tuotantoa. Sam on Philip Marlowe korkeassa yläpilvessä.
Sam käyttää amerikkalaista populaarikulttuuria karttana, joka sekä paljastaa että auttaa häntä selvittämään maailmassa vallitsevan salaliiton. Juoni on tosin hiukkasen enemmän Farrellyn veljesten nihilististä ääliökomediaa, eikä informaatiotulvan ja spektaakkelin yhteiskunnan kritiikkiä sellaisena kuin esimerkiksi Nick Drnason samana vuonna julkaistussa hienossa sarjakuvaromaanissa Sabrina, joka käsittelee pitkälti samoja ongelmia. Ihminen eli subjekti, jos sellaisia enää on, on median datamosaiikkia, ja kun sellaiseen subjekti myös hukkuu ja katoaa, tragedia on joko kaksinkertainen tai nollalla kertomista.
Under the Silver Laken hauskimmassa kohtauksessa hyökätään nostalgiaa ja samalla amerikkalaista nykykulttuuria kohtaan. Sam säntää pyssy kädessään huoneeseen, jossa paholaismainen ja äärettömän vanhalta vaikuttava ukko laulaa pianon ääressä.
Kohtauksen mittaan käy selväksi, kuinka hän yksin on luonut koko yhdysvaltalaisen populaarin lauluperinteen. Nuoriso on tanssinut lähes vuosisadan tämän yhden miehen sävellysten tahtiin. Kaikki ne musiikin aallot, jotka on esitelty (nuorten) kapinana (vanhojen) systeemiä kohtaan, ovat tulleet tältä mieheltä. Hän nauraa lammaslaumoille. Teidän sisäinen elämänne on minun keksintöni! Teitä ei oikeastaan ole edes olemassakaan.
Kohtauksessa kanavoidaan kierosti Adornon kulttuuriteollisuuden kritiikkiä. Kun tämän kohtauksen valossa lukee ohjaajan aikaisempaa nostalgisen kierrätyksen varaan rakennettua hittiä It Follows, se muodostuu myös oivalliseksi itsekritiikiksi. Aikaa, historiaa, ei pääse karkuun sitten millään!
Kritiikki on kirjoitettu VLMedian toimittaman arviokappaleen pohjalta.