Levent Çakır oli yksi turksploitaation kirkkaimmista tähdistä. Mitä miehelle nykyään kuuluu, kun Turkin elokuvateollisuus on kokenut muutoksen? Laajakuvan toimitus tavoitti Çakırin koko uraa käsittelevää haastattelua varten huhtikuussa.

Minkälaista oli elää 50-luvun Turkissa ja mikä on ensimmäinen elokuvamuistosi?

Isäni kuoli vuonna 1952, kun olin vasta kahden vuoden ikäinen. Joten en muista miltä hän näytti. Tiedän vain, että hän meni armeijaan Itä-Turkkiin. Hän oli tykkimies ja kuoli armeijassa sattuneessa onnettomuudessa. Luonnonolot ovat ankaria Anatoliassa. Etenkin talviaikaan. Jotkut hänen armeija-aikaiset ystävänsä kertoivat minulle myöhemmin, että hänen kuolemansa johtui arviointivirheestä talviolosuhteissa. Kranaatti putosi isäni ryhmän edessä, ja he kaikki menehtyivät. Hänet on haudattu Erzurumin (kaupunki) hautausmaalle, Itä-Anatoliaan. Monta vuotta sitten vierailin Erzurumissa, mutta en löytänyt hänen hautaansa.

Isäni kuollessa äitini oli raskaana ja odotti miehensä paluuta armeijasta malttamattomana. Nuori äitini ei enää mennyt uusiin naimisiin ja kasvatti minut yksin loputtomien ongelmien kanssa. Olen velkaa koko elämäni hänelle. Hän on edelleen elossa, mutta hän on vanha ja sairas. Yritän tehdä hänet onnelliseksi olemalla hyvä poika hänelle, hänen viimeisinä vuosinaan.

Synnyin Edirnessä, joka on Turkin historian kannalta merkittävä rajakaupunki. Edirnen naapurissa sijaitsee Bulgaria ja kotikaupungissani on paljon arkkitehtuurisia aarteita Osmanien valtakunnan ajalta. Mahdollisuudet hyvään työpaikkaan olivat kuitenkin rajalliset. Eli kyseessä on tyypillinen matalan profiilin maaseutukaupunki.

Katsoin ensimmäisen kerran elokuvaa peruskoulun elokuvanäytöksessä. Mies esitteli 16 mm:n projektorilla meille, likaista seinää vasten, mustavalkoisen turkkilaisen elokuvan. Olin luultavasti tuolloin seitsemän tai kahdeksan vuotta vanha. Olin haltioissani, kun näin sen taianomaisen laitteen ja siitä heijastuneen valonsäteen. Vanhoina aikoina jotkut elokuvaesittelijät vierailivat Anatolian kaukaisemmissa kylissä ja kaupungeissa. He yleensä kuljettivat rekoillaan kannettavia projektoreita ja 16 mm:n filmikeloja. Parin päivän esityksen jälkeen he siirtyivät seuraavaan paikkaan. Tällä tavoin köyhien kylien asukkaat pystyivät katsomaan elokuvia pientä maksua vastaan. Elokuva esitettiin yleensä talon (koulun tai moskeijan) seinää vasten.

Miten päädyit elokuvabisnekseen?

Kun olin teini-ikäinen, halusin muuttaa omilleni, joten päätin lähteä Istanbuliin, seikkailujen, taiteen ja markkinoiden kaupunkiin. Lähdin siis kotoa ollessani vasta 15-vuotias. Tapasin Istanbulissa sirkusryhmässä vanhan, kokeneen nuorallatanssijan (naisen!). Hän otti minut oppipojakseen. Vain kahdessa vuodessa minusta tuli taitava nuorallatanssija. Sirkusesityksemme kiersi monissa eri kaupungeissa.

Yhtenä päivänä vuonna 1966 kävelin Beyoğlun kaupunginosan kaduilla Istanbulissa. Beyoğlu tunnetaan erityisesti Yeşilçam -kadusta (Vihreän männyn katu), joka on turkkilaisen elokuvateollisuuden sydän. Siellä on tusinoittain tuottajien toimistoja. Kävellessäni siellä joku huusi minulle: ”Hei, sinä nuori mies, tule tänne!”

Lähestyin tätä vanhaa miestä ja hän sanoi olevansa tuottaja. Hän antoi minulle käyntikorttinsa ja sanoi:”Sinun kasvosi ja kehosi sopivat toimintaelokuviin. Etenkin lihaksesi… Harrastatko urheilua?” Kerroin hänelle sirkuksesta ja ammatistani siellä. Hän ilahtui ja totesi: ”Tule tuotantoyhtiömme toimistolle niin pian kuin mahdollista. Sinusta tulee loistava stunttimies, avustaja elokuviin ja luultavasti myöhemmin tunnettu toimintatähti!”

Vuosien 1966 ja 1970 välillä toimin monta kertaa stunttimiehenä turkkilaisille toimintatähdille, esimerkiksi Cüneyt Arkınille. Vuosi 1970 on urani kannalta yksi merkittävimmistä. Tual Film yhtiön tuottaja Hasan Tual tarjosi minulle pääroolia kahdesta maailmankuuluun italialaiseen sarjakuvaan perustuvasta Zagor -elokuvasta. Hyväksyin hänen tarjouksensa ja näyttelin elokuvissa, Zagor: Kara Bela (The Black Villain) ja Zagor: Kara Korsan’ın Hazineleri (Treasures of Black Pirate). Nämä mustavalkoiset pienen budjetin filmit laittoivat minut elokuvakartalle turkkilaisessa filmiteollisuudessa ja minusta tuli 70-luvun alussa tähti. Myöhemmin olen tehnyt yli 120 teatterielokuvaa ja melkein 50 TV-elokuvaa/sarjaa. Saavuin bisnekseen 60-luvulla. Näyttelen edelleen TV-elokuvissa, mutta yleisesti roolini ovat pienempiä, kuten vanha viisas mies, isoisä, uskonnollinen henkilö tai sotaveteraani.

Tässä vaiheessa on hyvä mainita, että oikea nimeni on Sükrü Ocak, mutta tämä ei ollut tarpeeksi taiteellinen nimi Yeşilçam –maailmassa. Tuottaja Hasan Tual pyysi minua vaihtamaan nimeni Levent Çakıriksi ennen Zagor -elokuvien kuvauksia. Hänen mielestään se tulisi olemaan yleisön mielestä vakuuttavampi nimi. Levent tarkoittaa merimiestä tai merivoimien soturia turkiksi. Nimi juontaa juurensa osmanien laivastosta.Çakır tarkoittaa sinisilmäistä persoonaa. Silmäni ovatkin siniset. Nykyään muistan oikean nimeni vain silloin, kun näytän henkilötodistustani virkailijalle.

Minkälaista oli työskennellä elokuva-alalla Turkissa?

En voi sanoa, että kokisin syvää kaunaa julmaa tuotantojärjestelmää kohtaan. Tämä järjestelmä kuitenkin teki minusta paikallisen tähden. Miljoonat ihmiset tunnistivat ja pitivät minusta. Joskus maineeni saattoi ylettyä jopa valtion rajojen yli. Tapasin kuvauksissa monia mukavia ihmisiä, vierailimme heidän kanssaan ulkomailla sekä sain arvokasta ammattitaitoa. Taloudellinen ja tekninen puoli maassamme 60-luvulla oli usein todella karmivaa. Meillä ei ollut turvallisuusvaatimuksia, erikoistehosteita tai kouluttautuneita stunttimiehiä. Eli ei siis mitään, mitä toimintaelokuvalta tulisi vähimmillään vaatia. Monissa kuvauksissa vaaransimme henkemme. Tässä kysymys teille: pystyttekö hyppäämään viidentoista metrin korkeudesta teräsbetonille? Tuskinpa. Minä ja monet stunt-ystäväni hypimme alas silloilta, katoilta, junista, linja-autoista… Vieläpä näissä todella alkeellisissa olosuhteissa.

En koskaan unohda läheistä ystävääni Metin Yankıa. Hän oli stunttimies sekä akrobaatti. Halpaelokuvan kuvauksissa hän putosi vahingossa katolta ja kuoli melkein heti vammoihinsa. Hänen niskansa vääntyi, koska kuvauksissa ei ollut turvallisuusvaatimuksia. Tänä päivänä elokuvateollisuudessa kukaan ei tiedä Metinin nimeä, mutta hän eli rakkaudesta elokuvaan. Yeşilçamin historiassa on lukematon määrä nimettömiä sankareita. Minä olin onnekkaampi, koska olen vielä elossa, tosin monien rikkoutuneiden luiden ja sairauksien jälkeen.

Palkanmaksujärjestelmä näyttelijöille ja muille työntekijöille oli kaoottinen. Kun elokuva oli saatu valmiiksi, odotimme kaikki kaupallista menestystä, koska tuottajilla ei ollut lainkaan rahaa. He yleensä käyttivät kaikki rahansa tehdäkseen elokuvan. Jos elokuva menestyi teatterissa, me saimme siitä osuutemme. Jouduimme odottamaan useita viikkoja, kuukausia ja joskus jopa vuosiakin. Nyt olen 63-vuotias vanhus, eikä minulla ole henkivakuutusta, vaikka olen näytellyt yli 120:ssä toimintaelokuvassa. Minulla ei ollut tarpeeksi rahaa sairaalamaksuihin, jos loukkasin itseni kuvauksissa. Kuvittele samojen stunttimiesten tilanne Hollywoodissa 45:n vuoden jälkeen alalla. Minulla ei ole rahaa, jos en työskentele. Vielä tänäkään päivänä.

Yeşilçamin katu oli kuin ilkeä viettelevä vaaleaverikkö, aito femme fatale. Hän lumosi ja kiehtoi monia minun sukupolveni näyttelijöitä, lopulta imien veremme kuin vampyyri. Kauppasuhteet olivat epäluotettavia ja epävakaita siellä. Näiden monien tyytymättömien vuosien ja miljoonien taloudellisten ongelmien jälkeen minua varmasti kaduttaa? Ehkei kuitenkaan. Se vaaleaverikkö oli niin viettelevä. Hän ajoi minut loppuun, mutta olen silti onnellinen rakastellessani hänen kanssaan. Näytteleminen on hieno ammatti. Se on vertaansa vailla olevaa intohimoa, huolimatta rahan puutteesta.

60-70-luvulla Turkin elokuvatuotannossa tehtiin useita supersankarielokuvia, jotka eivät noudattaneet tekijänoikeuslakeja. Monissa näistä elokuvista oli muiden elokuvamusiikkia tai hahmoja. Oliko tähän jokin erityinen syy?

60-luvulla Turkin elokuva-alalla oli vain 4-5 isompaa studiota. Kaikki muut studiot olivat niin sanotusti “yhden miehen yrityksiä”. Näissä paikoissa oli yleensä pelkästään tuottaja, joka rakasti toimintaelokuvia yli kaiken, sihteeri, pieni toimisto sekä vähän huonekaluja… Siinä kaikki! Ei suurta budjettia, ammattitason kameravarusteita, erikoistehosteasiantuntijoita tai isompia tuotantoryhmiä. Ainoastaan rohkeita ihmisiä, joilla oli suuri intohimo tehdä elokuvia… Tuottajat yleensä kutsuivat meidät paikalle ja sanoivat: “Alamme tehdä uutta Turco-western-elokuvaa. Olkaa valmiita huomenaamulla.”

Kuvausryhmä valmistautui aamulla Yeşilçam –kadun kahvilassa, josta Volkswagen-minibussi nouti heidät kuvauspaikalle. Sitten yleensä ajoimme luonnollisille paikoille kuvaamaan. Esimerkiksi Arizona-tyyliset kohtaukset kuvasimme Kappadokian alueella, joka sijaitsee keskellä Anatoliaa. Aavikkomaiset kohtaukset kuvasimme Beykozissa merenranta-alueella Istanbulissa. Kaoottisia toimintakohtauksia varten käytimme paikkoja, kuten luonnontieteellisiä tiloja tai vanhoja tehdasrakennuksia Istanbulin laitakaupungilla.

Joskus ryhmällämme oli käytössään ainoastaan vanha 35 mm Arri-merkkinen kamera ja tuotantotiimi koostui kameramiehestä, pienestä valaistusryhmästä, ohjaajasta ja näyttelijöistä. Me jopa söimme halpoja sämpylöitä iltapäivästä. Pystytkö näyttelemään 15-18 tuntia auringon paisteessa, pelkällä hampurilaisella? Minä näyttelin… Monesti.

60- ja 70-luvulla filminegatiivit olivat kalliita Turkissa. Etenkin värillinen filmi maksoi maltaita. Turkki oli tuohon aikaan köyhä valtio, ja hallitus yleensä peri todella suuria veroja kuvausmateriaaleista. Ohjaajat pystyivät käyttämään enimmillään 3500 metriä negatiivia. Kuvittele, normaali elokuva on noin 3200 metriä pitkä ja sinulla olisi vain 200-300 metriä filmiä uusintaotoksia varten!

Koska olosuhteet olivat näin kamalat, oli meidän lähes mahdotonta tilata säveltäjiltä musiikkia elokuviimme. Meillä ei myöskään tämän vuoksi ollut mahdollista maksaa tekijänoikeuksia Hollywood-elokuvien musiikeista tai supersankareista, saati luoda omia erikoistehosteita. Olimme kaikki kuin lapsia, jotka halusivat ajaa punaisella Ferrarilla, mutta vanhempamme olivat liian köyhiä. Sitten varastimme joltain rikkaalta Ferrarin lyhyen ajomatkan ajaksi.

Esimerkiksi, tienasin yhteensä 10 000 Turkin liiraa kahdesta Zagor–elokuvastani 70-luvulla. Monen vuoden jälkeen Zagor–sarjakuvan luoja italialainen Galliano Ferri vieraili Istanbulissa. Tapasin hänet ja hän kysyi minulta: ”Levent, kuinka paljon sait palkkaa Zagor –elokuvista?” Summa vastasi tämän päivän rahassa 5000:ta euroa. Ferri ei voinut käsittää, kuinka vähän minulle oli maksettu tuosta roolista.

Emme olleet varkaita. Olimme urheita, hyväsydämisiä ja iloisia ihmisiä turkkilaisessa elokuvateollisuudessa. Rakastimme elokuvien tekemistä, mutta meillä ei ollut varaa maksaa oikeuksia. Nykyään kaikki on toisin. Tunnetun TV-sarjan tuottajat, kysyivät Ennio Morriconelta, että voisivatko he käyttää joitakin hänen Once Upon Time in Americaan säveltämiään kappaleita. Morricone suostui tähän, tuottajat maksoivat hänelle 100 000 euroa, ja saivat käyttää musiikkia sarjassaan. Nykyään kuvamateriaali, ääniraita, tarinat ja aivan kaikki ovat laillisia turkkilaisessa TV-tuotannossa. Kukaan ei enää haaveile tekevänsä jatko-osaa Bedmenille tai Zagorille. Tekemämme filmit ovat ainutlaatuisia harvinaisuuksia tänä päivänä.

Olet erityisen tunnettu roolistasi juuri Batmanina (Bedmen). Kopioelokuvat olivat tyypillisiä Turkissa, mutta voitko kertoa jotain tästä elokuvasta?

Se oli Batman-adaptaatio. Tuottajat kuitenkin epäröivät kirjoittaa nimen oikeaan muotoon, koska amerikkalaiset olisivat voineet tappaa meidät. Huolimatta tekijänoikeusongelmista sekä kaoottisesta ilmapiiristä turkkilaisessa elokuvateollisuudessa, oli Batman tunnettu tavaramerkki 60-luvulla Turkissa. He kuitenkin päättivät kirjoittaa elokuvan nimen julisteissa ja alkuteksteissä muotoon Bedmen, kuten se lausutaan turkin kielellä. Tällä tavalla säästyimme vihaisilta Hollywoodin asianajajilta.

Kun lakiasiat oli ratkaistu, teimme elokuvan loppuun. Se oli tyypillinen nollabudjetin turkkilainen toimintaelokuva. Sen suurimmat ansiot ovat akrobaattisessa esiintymisessä sekä vaarallisissa toimintakohtauksissa. Ei erikoistehosteita missään kohtauksissa! Huolimatta elokuvan köyhästä taiteellisesta näkemyksestä ja teknisestä tasosta, yleisö kuitenkin piti siitä todella paljon. Minulla ei ole paljon mukavia muistoja kuvauksista. Ne olivat todellinen tragedia meille kaikille. Aivan kamala kuvausympäristö… Olin silloin vielä nuori ja hyväksyin tämän kaiken mukisematta.

Toinen tunnettu roolisi on sarjakuvahahmo Zagor. Mitä muistoja nämä elokuvat sinussa herättävät?

Kuten sanoin aiemmin, Zagor oli Tual Filmin projekti, jonka tuotti Hasan Tual. Hän kutsui minut toimistolleen 70-luvun alussa ja sanoi: ”Sinulle on räätälöity pääosarooli uusissa Zagor –elokuvissamme, nuori mies.” Tämä oli ensimmäinen kerta, kun esitin pääosaa elokuvassa ja hyväksyin sen suurella intohimolla. Kuvauspaikkana toimi Antalyan kaupunki, joka on turkkilainen versio Rivierasta. Siellä on kaikkea kaunista: meri, kalliovuoria ja metsää… Eli kaikkea mahdollista mukavan western-elokuvan kuvauksia varten. Teimme kaksi elokuvaa kerralla. Kuvasimme elokuvia vuoropäivinä. Kuvaukset kestivät noin kaksi kuukautta ja minä yövyin tuon ajan halvassa hotellissa meren lähellä. Elokuvan lavastesuunnittelijat rakensivat joitakin western-tyylisiä taloja ja naisräätälit tekivät meille asusteet ja lähettivät ne meille rahtina Antalyaan.

Oikeasti nämä kaksi elokuvaa olisivat ansainneet tulla kuvatuiksi värifilmille, mutta Hasan Tualilla ei ollut tarpeeksi rahaa ja jouduimme kuvaaman ne venäläiselle kakkosluokkaiselle mustavalkoiselle filmille. Huolimatta elokuvien kehnosta ja alhaisesta tuotannosta, monet Zagor-fanit, etenkin italialaiset ystäväni, pitävät niistä todella paljon. Ne ovat nykyään historiallisesti ainutlaatuisia elokuvia, koska kukaan ei ole tehnyt näiden elokuvien jälkeen uutta Zagor-filmiä. Vuonna 2010 Istanbulin kansanvälisillä kirjamessuilla esitimme molemmat Zagor-elokuvat Gallieno Ferrille sekä hänen oppilailleen. Näin he tekivät kunniaa elokuville, ja se oli upea hetki minulle 40 vuotta elokuvien valmistumisen jälkeen.


Turkkilaiset elokuvat ovat saavuttaneet maailmalla kulttimaineen. Oliko teillä hauskaa kuvauksissa?

Kuten sanoin aiemmin, Turkin elokuvahistoria on täynnä komediaa sekä tragediaa. Jotkut kuolivat kuvauksissa, joistain tuli alkoholisteja. Kukaan ei mennyt kuolleiden hautajaisiin. 90 prosenttia näyttelijöistä ei saanut tarpeeksi palkkaa, jotta työ olisi ollut kannattavaa. Olimme jonkinlaisia orjia. Pohatat käyttivät hyväksi syvää rakkauttamme ja uskollisuuttamme elokuva-alaa kohtaan. Ohjaaja käski minua: ”Hyppää alas junasta!” Minä hyppäsin. ”Hyppää alas tuolta sillalta!” Minä hyppäsin. ”Syöksy liekkimereen!” Minä syöksyin. Elokuva oli meille kuin uskonto ja meistä tuli vapaaehtoisia uhreja.

Ikään kuin uhkapeliä, joskus voitat ja joskus häviät. Loppupeleissä olet kuitenkin hengissä, terve ja kunnioitettu näyttelijä Turkissa. Jos minulla olisi mahdollisuus elää toinen elämä, tahtoisin olla jälleen näyttelijä. En kuitenkaan 60- tai 70-luvun Turkin tuotanto-oloissa, vaan paremmissa tuotantoryhmissä.

Kuinka hyvin tunsit muita aikakauden suuria nimiä, esimerkiksi Cüneyt Arkınin?

Cüneyt Arkın on suuri tähti. Ei pelkästään Turkissa, vaan myös kansainvälisesti. Oikeasti hän on ammatiltaan lääketieteen tohtori, mutta hän päätti kaksikymppisenä nuorena miehenä antaa kaikkensa turkkilaiselle elokuvalle. Jos hän olisi syntynyt Yhdysvalloissa tai Britanniassa saattaisi hän olla länsimaisen elokuvateollisuuden rikkain mies. Kuitenkin nykyään hän elelee tavallista keskiluokkaista elämää Istanbulissa.

Meidän koko stunttiryhmämme kunnioitti häntä todella paljon. Hän oli meidän mestarimme. Yhden hänen elokuvansa kuvauksissa, hän melkein menetti oikean kätensä, koska hän hyppäsi läpi aidosta ikkunasta. Tiedätte varmasti, että tuollaiset lasit on yleensä valmistettu sokerista Hollywoodissa. Meidän oli kuitenkin aito ja todella paksu sellainen. Lasi viilsi todella syvästi hänen oikean kätensä sormia. Kuvauspaikalla ei tietenkään ollut ensiapua. Hän lähti lääkäriin omalla autollaan, käden vuotaessa runsaasti verta. Sairaalassa hän vieläpä opasti nuoria lääkäreitä, miten käsi tikataan oikeaoppisesti. Kolmen päivän jälkeen hän palasi takaisin kuvauspaikalle! Koska tuotanto oli vaikeuksissa hänen onnettomuutensa vuoksi, ja hän halusi saada elokuvan valmiiksi. Amerikkalainen näyttelijä harvemmin tekee näin epäitsekkäitä päätöksiä. Hän on aito elävä legenda turkkilaisessa elokuvahistoriassa. Kukaan ei rakasta ja näe niin paljon vaivaa toimintaelokuvia tehtäessä kuin Arkın.

Olin kerran stunttina ja avustajana yhdessä hänen monista fantasia- ja historiaelokuvistaan. Myöhemmin aloin näytellä vierailevana tähtenä hänen 70-luvun isoissa tuotannoissa. Työskenteleminen hänen kanssaan on suuri kunnia ja ylpeyden aihe turkkilaiselle stunttimiehelle sekä toimintanäyttelijälle. Olemme antaneet hänelle lempinimen Cüneyt Baba, eli Isä Cüneyt. Toivon hänelle pitkää ja tervettä elämää. Jos rakastat Cüneyt Arkınia, se tarkoittaa, että rakastat elokuvia liian paljon.

Näyttelit myös italialaisessa/turkkilaisessa tuotannossa nimeltä Yor, the Hunter from the Future, jonka ohjaaja oli italialainen Antonio Margheriti. Millaista oli näytellä tässä elokuvassa?

Olin mukana muutamissa kansainvälisissä tuotannoissa. Näistä ensimmäinen oli You Can’t Win ’Em All, jota kuvattiin vuosien 1969-1970 välillä. Se oli brittiläinen toimintaelokuva, joka kuvattiin kokonaan Turkissa. Elokuvan tähtinä toimivat Charles Bronson, Tony Curtis, Patrick Magee ja Michele Mercier. Ohjaaja oli brittiläinen herrasmies, Peter Collinson. Hänen tunnetuimpia elokuviaan ovat Italian Job (1969), Open Season (1974) sekä The Spiral Staircase (1975).

You Can’t Win ‘Em All oli ison budjetin elokuva, todella suuri tuotanto. Brittiläinen kuvausryhmä työskenteli useissa eri kohteissa Turkissa kahdeksan kuukauden ajan. Minä toimin onnistuneesti stunttimiehenä ja ekstraajana tässä tuotannossa. Tapasin myös Bronsonin sekä Curtisin ja opin monia mahtavia asioita näiltä tähdiltä.

Sitten vuonna 1982, italialainen kuvausryhmä saapui Turkkiin kuvaamaan elokuvaa Yor: The Hunter From the Future. Se ei ollut suuri tuotanto maailmanlaajuisella mittarilla, mutta se oli tavallaan uusi Tähtien Sota meille. Minä ja rakas ystäväni, toinen töitä kovasti paiskiva turkkilainen toimintatähti, Aytekin Akkaya, työskentelimme tässä sci-fiä ja fantasiaa yhdistelevässä elokuvassa. Roolihahmomme eivät olleet pääosassa, mutta koko projekti toimi kuitenkin hyvänä oppina Sci-fi –elokuvien tekemisestä. Pääsääntöisesti työskentelimme Kappadokiassa, joka on maantieteeltään taianomainen paikka Keski-Anatoliassa. Se on erityisen tunnettu erikoisista kalliokivistään. Länsimaalaiset ovat kuvanneet useita elokuvia juurikin Kappadokiassa.

Tapasin myös elokuvan ohjaajan Anthony Dawsonin (Antonio Margheritin pseudonyymi), italialaisen B-elokuvan suuren mestarin. Tämä oli ainutlaatuinen kokemus. Hän oli ystävällinen ja opetti meille monia asioita Yorin kuvauksissa. Mahdollisuus työskennellä italialaisen elokuvaryhmän kanssa oli meille kaikille iso päivitys parempaan, vaikka kyseessä olikin B-elokuvatuotanto, koska yleisesti Yeşilçamissa tuotantoarvot olivat vielä alhaisempia. Esimerkiksi Yorin kuvausryhmällä oli henkilökohtaisia asuntoautoja ja matkakeittiöitä mukanaan. Lisäksi heillä oli tietysti vielä ammattitaitoisia meikkaajia sekä erikoistehosteita. Tämä oli minulle erittäin rikas ja palkitseva kokemus urallani.

Haaveilitko koskaan kansainvälisestä menestyksestä?

En… koska ensinnäkin, tiesin sen olevan mahdotonta monille meistä. Turkki oli tuohon aikaan hyvin taloudellisesti rajoittunut maa, vähän samalla tavalla kuin kommunistisen itäblokin valtiot. Yleensä tuotimme elokuvia vain kotimaisille katsojille. Elokuviemme tekniikka ja taiteellinen näkemys olivat todella alhaisia. Olin realisti jo nuorenakin. Sanoin itselleni monta kertaa: ”Jos menestyt Turkissa, siinä on riittävästi menestystä sinulle. Älä maalaile taivaanrantaa. Hollywood on liian kaukana.”

70-luvun toisella puoliskolla tuhannet fanit pysäyttivät minut, kun kävelin Istanbulin kaduilla tai muissa isoissa kaupungeissa. Lempinimeni oli Zagor. Aina kun lähdin kotoa, otin mukaan nipun nimikirjoituksella varustettuja valokuvia. Tässä oli riittävästi fanien rakkautta minulle. Joten en haaveillut tätä suuremmasta. Jos vertaat Yeşilçamia länsimaisiin elokuvatuotantoihin, voit tuntea suurta masennusta, mutta minä olin tuolloin hereillä.

Onko omassa filmografiassasi jokin elokuva, joka on sinulle erityinen?

Ei ainoastaan yhtä.. Urallani on monia muistettavia elokuvia. Tietenkin kaksi Zagor –elokuvaa ovat minulle tärkeitä, kuten aiemmin mainitsin. Siinä sivussa myös Aybice Kurt Kız (Aybice: The Wolf Girl, 1976 ohjannut Mehmet Aslan) oli hyvin tehty elokuva. Pidän edelleen useista kohtauksista tässä elokuvassa.

Hakanlar Carpısıyor (War of Khans, 1977, ohjannut Natuk Baytan) on toinen laadukas seikkailufantasia ja historiallinen elokuva, jota en koskaan unohda. Oli erittäin mieluisaa näytellä Cüneyt Arkınin kanssa tässä tarinassa. Lisäksi elokuvan budjetti oli suurempi kuin elokuvissa, joissa olin aiemmin näytellyt. Voisin vielä mainita elokuvan Tarkan Gumus Eyer (Tarkan: The Silver Saddle, 1970, ohjannut Mehmet Aslan). Tässä tällainen lyhyt lista, mutta nämä ovat kaikki laatuelokuvia vielä tänäkin päivänä. Monet supersankarielokuvat ovat heikon budjettinsa vuoksi paljon huonompia.

Oletko voittanut urallasi mitään palkintoja?

Fantasturka, Turkin fantasiafilmifestivaalin komitea antoi minulle palkinnon elämäntyöstä, syyskuussa 2011 Turkin pääkaupungissa Ankarassa. Myös Ankaran yliopiston elokuvakomitea antoi minulle kunniapalkinnon elämäntyöstä vuonna 2012. Nämä kaksi hienoa palkintoa summaavat minun 50 vuotta kestäneen urani. ”Testamenttasin” palkintoni lapsenlapsilleni, jotka asuvat Edirnessä. Nämä pystit ovat ainoa asia, jonka voin helle jättää, koska rahaa minulla ei ole.

Kiitoksia haastattelusta. Haluaisitko vielä sanoa jotain suomalaisille faneillesi?

Tähän päivään asti Suomi on ollut minulle Nokia, lumi, rauhalliset ihmiset sekä sauna. Tästä hetkestä eteenpäin Suomi on minulle Tuomas Porttila, hänen mukavat ystävänsä sekä monet filmihullut, jotka rakastavat turkkilaisia toimintaelokuvia. Kiitos, kun muistitte minut, lähetän teille sydämellisiä terveisiä.

Ei ole olemassa hyvää tai pahaa elokuvaa, on olemassa hyviä ja pahoja ihmisiä. Kun katsot elokuvaa kankaalta rakkaudella ja kunnioittaen sitä, saatat nähdä kauniita asioita, jopa heikommissakin elokuvissa! Jokainen elokuva ansaitsee vähän kunnioitusta yleisöltään, koska sen tekeminen on ollut kovan työn takana. Annoimme elämämme, jotta voisimme viihdyttää teitä. Teimme elokuvia 45:n sekunnin TV-mainoksen budjetilla! Jos joku ei pidä meidän suorituksistamme, hän voi yrittää tehdä sen paremmin!