Tuntematon pakolainen – Eli koomikko matkalla etelästä pohjoiseen
“Sielu ei saavuta täyttymystään muutoin kuin lähtemällä matkaan vailla muuta päämäärää kuin matkalle lähtö, alttiina kaikenlaisille satunnaisille tapaamisille, yrittämättä pelastaa muita sieluja ja kääntäen selkänsä niille, joista lähtee liian autoritaarinen tai valittava sävel.” – Gilles Deleuze
Ensin hän, Ali Jahangiri, lensi etelään, nyt hän aikoo palata sieltä takaisin kuin kissa, jonka jokin on pelottanut puuhun ja joka maukuu nyt kameralle apua, koska kissathan eivät tunnetusti osaa laskeutua alas kiipeämistään puista (toki tämä vertaus ontuu kaiken aikaa: sillä kuka kuvaisi puuhun kiivennyttä kissaa ja sen laskeutumista alas sieltä?). Jahangiri seisoo Ateenassa.* Koomikko ei suostu maksamaan 400 euroa taksimatkasta Ateenasta Makedonian rajalle, vaan päättää tingittyään matkaa 10 euroon, että perheen on parempi kävellä. Sen jälkeen kun hän on sanonut “we walk” (kamera ei näytä kuinka henkisesti uupunut on perhe, joka kenties siis juuri nyt joutuu aloittamaan pitkän kävelymatkan helteessä), hän alkaa kiroilla taksikuskeille, syyttää heitä riistämisestä, sanoo todistaneensa hukkuneita lapsia (niitä ei kuitenkaan kuvassa näytetty, eikä ole siis selvää miten he hukkuivat) ja sanoo: “Me tiedämme sen!” Sen jälkeen hänet löydetään istumasta katukiveykseltä hieromasta kaljuaan ja huutavan: Luuletko että tämä on hauskaa, tässä ei ole mitään hauskaa! Näittekö tuon pienen kuolleen tytön kuvan? Tämä ei ole hauskaa, nämä ihmiset kärsivät, Suomen yksi tunnetuimmista koomikoista huutaa vauhkoontuneena, hädässä.
Hän leppyy. “Se vaan nauro”, hän sanoo, kuvaillen taksikuskia ja jatkaa: “Se oli se vitun urpo joka näytti sen vitun lakanan.” Koomikko istuu oletettavasti mielensä pahoittaneena katukiveyksellä ja toivottaa hyvää matkaa ihmisille. Hän on saanut hermokohtauksen. Ihmiset kulkevat hänen ohitse, moni karttelee häntä nyt. Kamerakin suljetaan. Emme tiedä, mitä hän tekee seuraavaksi. Ehkä käy kahvilla? Jokin aika sitten lapsi on laulanut hänestä laulun: kalju kalju, kalju… “Laulatko minusta?” koomikko on kysynyt. Naurava lapsi oli sanonut: laulan. Portaita vapaudessa kävelevät miehet sanovat: toivottavasti päästään kaikki vapauteen. Yksi näyttää peukkuaan kameralle. Hän hymyilee. On tärkeää minkälaisen mielikuvan antaa.
Nämä olisivat neorealistisia kuvia, jos eivät olisi silkkaa nykyaikaa: Lapsia juottopaikalla. Kameramies vakoilee heidän keskusteluaan. He puhuvat äideistä, äitien kuolemasta, valkoisen ja ruskean näennäisistä kauneuserosta. Ruskeita on enemmän, joten he sanovat että ruskeat ovat parempia, jolloin yksi valkoinen alkaa näyttää kauniimmalta, sillä ei osaa antaa mitään vastausta heidän esittelevälle retoriikalleen, vaan on nujerrettu sen ylivoimaisuudesta. Kaikki heistä ovat yhtä söpöjä. Kaikki heistä ovat filosofeja juuri sillä hetkellä, melko kurjilta näyttävissä olosuhteissa. Emme toki saa koskaan tietää, minkälainen hyvinvointirakennus jää kameramiehen selän taakse, vai jääkö sellaista ollenkaan. Ehkä tivoli? Tuskinpa.
En tiedä missä kokouksissa tai ryhmissä on keksitty uudelleen jo Chaplininkin käyttämä idea laittaa koomikko kurjuuteen, josta sitten syntyy hauskuutta, mutta tässä ei todellakaan ole mitään hauskaa, ei mitään naurunaihetta, vaikka kyse onkin koomikon matkasta. Sydän on murheinen: samalla on tulossa ehkä noin 5 miljoonaa muuta uudisasukasta Eurooppaan. “Näittekö kuolleita?” suurisilmäinen mies kysyy toveriltaan bussissa: “Sinä yönä kun me tultiin, kuoli monta.” Hän hymyilee kuin jäisi valheesta kiinni. Sitten hän ehkä tiedostaa sen itsekin ja nuolaisee ylähuultaan ja aloittaa retoriikkansa. Miehet vitsailevat salakuljettajasta, joka on riistänyt heiltä, jos sellaista on ollut, oletettavasti rahaa, mutta päästänyt heidät myös jatkamaan matkaansa. He matkaavat hienolla bussilla. Jos heidän puheisiinsa on uskominen, vain yksi heistä on matkustanut auton takakontissa peräti kaksi tuntia. Mieleeni muistuvat sanat: “Joidenkin maahanmuuttajien äänekäs vähemmistö vaatii itselleen erioikeuksia vetoamalla omaan kulttuuriin ja uskonvapauteen.” Sitten seuraa brutaalia puhetta sormien leikkaamisesta ja vanhemmista.
Neorealismista en puhunut sattumalta: La Strada (1954) välkkyy mielessäni, joskin se on paljon parempi elokuva, mutta aika tehnee Tuntemattomasta pakolaisestakin joskus klassikon. Varmasti Tuntemattomaan pakolaiseen on syntynyt joitain kohtauksia tuon Fellinin varhaisen mestariteoksen siittämänä. Kuvajälki on hienoa. Tärkeä seikka joka herää tässä esille: onko kenenkään onni tai ilo uhattuna, lukuun ottamatta tietenkään koomikkoa, joka tuntuu alistuvan itsensä kärsimykselle, mutta auttaa nauravaa iranilaista pyörätuolimiestä raahaamalla tätä mäkeä ylös, kiinnittämällä tämän jalat (?) tai housunlahkeet tuoliin vaijerilla, Makedonian ja Serbian rajalla? “En tiennyt mille nauran”, hänen ystävänsä sanoo. “Ymmärsin sarkasmin”, Jahangiri vastaa. “It’s sarcasm laugh!” Mutta hän ei naura, hänestä tässä ei ole mitään naurunaihetta. Matkasta on kuvattava vaikea, jotta perilläolon eittämätön etu matkantekoon nähden voitaisiin oikeuttaa.
Nuorien poikien haastattelu, jossa Jahangiri on ottanut silmälasinsa pois ja sujauttanut ne jonnekin ja nyökyttelee pojille puhuen huumeista ja alkoholista, on kiintoisaa seurattavaa. “Pakko ottaa huumeita”, sanoo poika, jolla on tatuointi kaulassaan, “koska sitä ei huomata. Ne käyttävät itsekin, mutta kieltävät sen muilta.” He eivät näytä huumeitaan, ja jos heillä sellaisia on, luulen, että he käyttävät ne ennen rajatarkistuksia. Sitten mies kuvailee eurooppalaisia arvoja: maltillisuutta, vapautta… Niinpä niin, tervetuloa Suomeen! Seuraava kohtaus tapahtuu jonon ja ryysiksen täyttämällä juna-asemalla, jossa nälkäiset lapset ovat oppineet kerjäämään banaania huutamalla “baby baby, baby baby”, ikään kuin baby tarkoittaisi “banaani banaani” tai “mulle mulle”. “Mihin olette matkalla?” Jahangiri kysyy joukolta pakolaisia. “Suomeen.”
Kaiken rehellisyyden nimissä joinakin erityisen kylminä, sateisina ja talvisina päivinä sitä vain tuumii yksinään kipeänä kaikesta mitä täällä tapahtuu sairastaen fibromyalgiaa, ataksiaa, ehkä jopa “skitsofreenista kutsumusta” (Gilles Deleuze), että pitää olla helvetin typerä idiootti, jos maksaa kaiken omaisuutensa ja vaarantaa kaiken lisäksi henkensä tullakseen jostain lämpimästä kaikilla tasoilla vitun kylmään Suomeen – mutta toki, huolimatta siitä, että matkalla moni kuolee, tulee riistetyksi, hyväksikäytetyksi kaikilla inhimillisillä ja epäinhimillisillä tasoilla ja määränpää on täysi junttila, kannattaa silti lähteä matkustamaan, sillä vitun kylmässä veneessä kelluessaan oppii jotain elämästä ja maailmankatsomus avartuu, kun pari ihmistä hukkuu vierestä: Matkustaminen avartaa! Tuskat kasvattavat sielua!… ja kun saapuu Suomeen, voi saada kivestä päähän! Sekin kasvattaa luonnetta.
Siispä: tervetuloa, toivotan teille kaikille! Olen iloinen että uhraatte rahanne, vaarannatte henkenne, antaudutte hyväksikäytetyiksi, kuuntelette paskiaisia, joudutte syömään puuroa, annatte pitää itseänne idiootteina, muututtekin vain laupeudesta sellaisiksi, siedätte kaikki nöyryytykset, joita päällenne viskataan, tulette jopa Suomeen, paikkaan jossa ei olla ihmisystävällisiä, ja jossa kaikki vieras on kyseenalaista, maahan jossa oikeuksia karsitaan ennätystahtiin, jos niitä ylipäänsä on alkuunkaan. Olen erittäin iloinen, että teette tämän kaiken!… En kysy syytä sille… ehkäpä sille ei ole mitään syytä, sanon vain: tervetuloa helvettiin, tänne tulo on järkevin asia, jonka ihminen saattaa tehdä!
Aina kun näen Itämeren jäälautat, tyrmistys ympäröi minut. Olen kuvannut ne itsekin elokuvaani, mutta en alkuunkaan niin hienosti kuin Hamy Ramezan, joka oivaltaa leikata jäälautat sydäntä kylmemmän käsikirjoittajan elkein toimettoman pikkulapsen kasvoihin. Kuva pysyy niissä kauan: Pelkkää ataksista toljotusta, silkkaa liikkumatonta jähmeyttä, kroonista mutismia kuin kameran linssi olisi ollut gorgon silmä ja muuttanut sitä katsovan lapsen väliaikaisesti halvaantuneeksi patsaaksi aikaan, veistänyt ajasta palasen ihmismarmoria. Onko tämä, viimeinen syyttävä vai anova vai pelkästään mykkä lapsen katse jonkinlainen viesti maailmalle? Jos se on pyytävä katse, mitä se oikein pyytää? Oli miten tahansa, vaikka elokuva loppuu tähän kuvaan ja antaa katsojan olettaa, että Jahangiri olisi jollakin Itävallan rajoista, hän on tällä hetkellä Suomessa, ja hymyilee jälleen, ainakin silloin kun liu’umme liukuportaissa vastakkaisiin suuntiin: hän ylöspäin, minä alaspäin.
* Jos teitä kiinnostaa, niin tämän elokuvan kuvaaja, joko Hamy Ramezan tai Arsen Sarkisiants, jonka varjo häilyy kuvassa alinomaa kuin yhtälön koristavana kauneusvirheenä, on luonut ajankohtaisesta kriisistä kuvan, johon on siis itse aikonut osallistua. Tarkoitus on kaiketi pysyä koko ajan objektiivisena tarkkailijana, vaikka kamera kuvaa aina subjektista käsin. Erikoista on puolestaan se, ettei valkoihoisia matkaajia, niin sanottuja turisteja tai reilaajia, tai kotejansa kurjaa feminististä patriarkaalisuutta maailmalle karanneita idioottimaisia ylioppilaita näy kuvissa. Matkaajat, ihmiset jotka pakenevat (Mutta mitä?) ovat pääosin irakilaisia ja iranilaisia. Yksi selitys lähtöön löytyy nuorelta pojalta: “Pakenemme ikävää… haluamme juhlia, poliisit tulevat aina estämään juhlamme.” Poliisit siis kuuluvat kai rituaaliin, kuten ne Kafkan pantterit, jotka kävivät aina tyhjentämässä temppelin viinit. Todellakin, näyttää siltä että regressiota häiritsee jonkinlainen torjuttu muisto, sillä kotimaan sodasta ei puhuta mitään lukuun ottamatta ilmeisesti matkalla kuolleita ihmisiä, mutta silloinkin kun näin puhutaan, hymynväre käy puhujien huulilla.