Third Window Films jatkoi huhtikuussa tärkeää työtään ohjaaja Shinya Tsukamoton elokuvamaailman tuonnissa länsimaalaisen yleisön nähtäville. Kulttiohjaajan kolme teosta esittelevä paketti nosti julkaisijan Tsukamoto -mittarin peräti kymmeneen elokuvaan. 
Kyseessä on lopulta lähes sattumanomaisesti ohjaajan tuotantoa kiinnostavasti ja osuvastikin kuvaava kokonaisuus, joka tuo esille rautamiehen uran kehitykseen kuuluvia vivahteita. Toki tämä ei välttämättä kokoelman päällimmäisenä tarkoituksena ole, eikä koko totuutta voi kaivaa esille kolmen elokuvan perusteella. Tästä huolimatta katsojalle väistämättä muodostuu jonkinlainen kuva Tsukamotosta kolmella eri vuosikymmenellä. Elokuvat käsitellään kronologisessa järjestyksessä: The Adventure of Denchu-Kozo (1987), Haze (2005) ja Killing (2018).
The Adventure of Denchu-Kozo on Tsukamoton viimeinen elokuva ennen ohjaajan kuuluisinta teosta, vuonna 1989 ilmestynyttä Tetsuo: The Iron Mania. Elokuvassa koulupoika Hikaria kiusataan rajusti koulussa, sillä hänen selästään sattuu kasvamaan sähkötolppa. Ei hätää: Hikarin luokkakaveri Momo syöksyy apuun aikakoneen kanssa, joka vie sähköisen sankarimme 25 vuotta tulevaisuuteen. Tulevaisuus on synkkä ja toivoton, kunnes selviää, että vain Hikari voi vielä muuttaa koko maailman kohtalon. Kykeneekö valo voittamaan pimeyden?
Kuten odottaa saattaa, Tsukamoton varhaisesta tuotannosta poimittu lyhytelokuva on tutun räjähtävää ja tyyliteltyä hulluutta, täydessä Super 8 -kaitafilmin loistossaan. Rajoja koetteleva kaaos ei välttämättä tunnu yhtä hallitulta kuin kaksi vuotta myöhemmin, mutta aito elokuvanteon into välittyy pienellä budjetilla loihditun kyberpunk-fantasian jokaisesta ruudusta. Elokuvan tarinasta tuskin saa tukevaa (jos minkäänlaista) otetta, ja siitä huolimatta Denchu-Kozon äärimmäisen tunteikkaat sekä järjettömät hetket vakuuttavat vaivatta. Sentimentaalisten kohtausten ansiosta sähkötolppapojan sekavat seikkailut tuovatkin ajoittain vahvasti mieleen Tsukamoton suuresti arvostaman Nobuhiko Ōbayashin tuotannon.
Rautaista rokkia, aistikkaita pukuja ja häpeilemätöntä tajunnanvirtaa, iskeviä erikoistehosteita unohtamatta. Tsukamoton ylitsevuotava energia ja vilpitön intohimo tuntuvat sensaatiomaiselta. Denchu-Kozo voisi silmänräpäyksessä olla katsomiskelvoton sillisalaatti, mutta ohjaajansa palavan intohimon ansiosta tajunnan syövyttävä kokemus ei jätä muuta kuin leveän, vaikkakin kenties hämmentyneen hymyn katsojan huulille. Elokuvan noin 46 minuutin kesto on juuri oikein mitoitettu; pidemmälle mentäessä ylitsepääsemättömän ähkyn vaara olisi kasvanut valtavasti.
Seuraavaksi Tsukamoto heittää yleisönsä täysin erilaisiin tunnelmiin, joita on suorastaan vastenmielistä sanoin kuvailla. On pimeää. Mies herää yksin painajaismaisesta tunnelista, josta ei tunnu löytyvän ulospääsyä. Kadonnut muisti, vuotava haava vatsassa ja ylitsepääsemätön pakokauhun tunne. Liikkumatila vain vähenee. Ahdistus kasvaa. Onko lisääntyvä fyysinen tuska ja henkisen kidutuksen määrä lopulta minkään arvoista? Voiko kadotuksesta paeta?
Haze on yksi ohjaajan uran armottomimpia ja kauhistuttavimpia elokuvia, ilman erityisiä tehosteita tai visuaalisia temppuja. Keskiössä ovat yksinkertaisesti rakennetut ja sitäkin tehokkaammat rakeiset kuvastot, sekä Tsukamoton itsensä esittämä jäätävä pääosasuoritus. Pistävä kipu uppoutuu luihin ja ytimiin, unen ja todellisuuden sekoittuessa yhdeksi. Kamera miltein liimautuu Tsukamoton naamaan kiinni, nostattaen klaustrofobista kärsimystä. Teoksen musertava paino oksettaa lähes tauotta, ja katsojaa todellakin käsitellään piikkihansikkailla sekä vasaralla.
Haze on mitä täydellisin keskiyön elokuva, jos sillä siis tarkoitetaan säälimätöntä ja brutaalia kauhua, eikä muuten vain outoja kulttielokuvia. Samalla kun länsimaalaiselle yleisölle syötettiin ns. viihdyttävää kidutuspornoa Hostelin muodossa, Tsukamoto kokkaili Japanissa aivan eri tason keitokset. Väkivallalla ei leikitä ja erityisen viihtymisen rippeitä on elokuvasta turha etsiä, sillä Haze on täyttä helvettiä. Olemme yhtä hukassa kuin päähenkilökin, ja lopullisia vastauksia ei löydy. Rautaputken maku ja loputon veriallas eivät katoa mielestä.
Painajaisen lopusta on turha haaveilla, sillä kolmikon raastavin elokuva odottaa vielä. Edo-kauden päätös, samuraiden ajan loppu ja tulevan sisällissodan uhka. Rauha tuntuu herkältä ja särkyvältä konseptilta, vaikka Japanin maaseutu näyttäytyykin näennäisen seesteisenä ja turvallisena asuinpaikkana. Uhat kasaantuvat heikkojen ihmismielten särkyessä ulkoisten voimien puristuksen alla. Eläimelliset vietit ottavat vallan. Tappamisen kiertokululle ei näy loppua, ja kuolon kylmäävä kiljahdus kaikuu kauas. Onko tie pysyvään rauhaan mahdoton, jos ihmiset voivat vain tappaa toisiaan?
Tsukamoto on viimeisen kuuden vuoden aikana syventynyt sotaelokuviin ja sodanvastaisen sanoman levittämiseen. Ajanjakson satona on kaksi mestariteosta: vuoden 2014 uusi versio Shōhei Ōokan romaanista Tulia tasangolla sekä neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt Killing. Toisen maailmansodan käsittelemisen jälkeen ohjaaja päätyi hakeutumaan kauemmas historiaan, tarkastellen haurasta rauhaa ja ihmisyyttä erittäin rajatun mittakaavan jidaigeki -teoksessa. Siitäkin huolimatta kärsimys saavuttaa koko maailman ytimen. Killing uppoutuu syvään ja ansaittuun nihilismiin, Tsukamoton seuratessa ihmiskunnan vajoamista pohjattomaan kuiluun. Kyseessä on yhtä raivokas, mutta vielä aavistuksen murskaavampi kokemus kuin Haze. Elokuva ei samalla tavalla moukaroi katsojaansa, vaan luottaa hitaamman liekityksen tuhoavaan voimaan. Pinnan alla kupliikin puhdas kuolema ja pidemmän keston kautta loppunäytös tuntuu entistä murhaavammalta.
Ennen viimeistä puolta tuntia Killing on jopa yllättävän hillitty Tsukamoton elokuvaksi, mikä korostaa tulevan väkivallan ja tuskan painoa. Taistelukohtaukset eivät ole kaunista katsottavaa, ja elokuvan visuaalinen ilme on suurimman osan ajasta synkän sumea. Mitään muuta ei voisi odottaakkaan loputtomasta kuolemasta ja ihmisten verisestä historiasta kertovalta teokselta.
Rankan kokonaisuuden kruunaa ohjaajan luottomiehen Chū Ishikawan viimeiseksi jäänyt elokuvasävellys. Ishikawa ei itseasiassa ehtinyt aloittaa musiikin työstämistä elokuvaa varten, joten Tsukamoto päätyi editoimaan sävellyksiä edesmenneen artistin tuotannosta elokuvaan sopiviksi. Lopputulos on henkeäsalpaava. Musiikillinen ruoska on niin dominoiva, että sen kontrastista intiimiin ja hiljaiseen äänimaailmaan muodostuu äärimmäisen vaikuttava osa Killingin voimaa. Jokainen veripisara iskeytyy katsojan kasvoille, kuoleman löyhkä on pysyvä. Jos mestari jotain haluaa yleisölleen sanoa – samoin kuin edellisessä elokuvassaan – niin “älkää antako tämän tapahtua uudelleen“.
Killingiin liittyvässä haastattelussa Tsukamoto totesi suhtautuvansa väkivaltaan hyvin eri tavalla kuin uransa alkuvaiheessa. Ikä on luonnollisesti muovannut miehestä entistä kypsemmän ja vakavoittanut luomisprosessia. Kun Tetsuon aikoihin ohjaaja vielä nautiskeli lajityypille ominaisesti groteskiuden määrällä, tuo Haze jo selkeää esimakua tulevasta – siitäkin huolimatta, että Tsukamoto ehti vielä tehdä hittielokuvastaan uuden version/jatko-osan englanniksi vuonna 2010.
Ehkä merkityksellisin vastakkainasettelu syntyykin juuri Denchu-Kozon eräänlaisen nuoruuden hekuman ja Killingin tinkimättömän pasifismin välille. Villi rakkaus elokuvaan muuttuu vuosikymmenien saatossa yhteiskunnalliseksi vastuuksi. Tsukamoto olikin yksi niistä ohjaajista ja läheisistä ystävistä, joille huhtikuussa pitkän syöpätaistelun uuvuttamana menehtynyt maestro Ōbayashi testamenttasi sodanvastaisen elokuvanteon perintönsä. Ohjaajalle jäi tärkeä ja painava taakka kannettavaksi, mutta paukut tuskin vähenevät jatkossakaan. Nykyiset ja tulevat sukupolvet eivät saa unohtaa menneitä sotia, tai olemme tuomittuja jatkamaan Tsukamoton esittämää tappamisen kiertokulkua ikuisesti.