Maa: Yhdysvallat
Genre: Kauhu, antologia, TV-elokuva
Ohjaus: Dan Curtis
Käsikirjoitus: Richard Matheson, William F. Nolan
Kuvaus: Paul Lohmann
Leikkaus: Les Green
Sävellys: Bob Cobert
Näyttelijät: Karen Black, Robert Burton, George Gaynes, Walker Edmiston
Kauhuelokuva on mahdollisesti genreistä sopivin antologiaelokuvaksi. Kauhu on useimmiten nopeasti kulutettavaa viihdykettä, joka pitää katsojansa jännittyneenä kestonsa ajan, mutta harvemmin jättää mietittävää. Komedian kanssa sitä voisi melkein kuvailla elokuvien vastineeksi pikaruoalle. Poikkeuksia löytyy molemmista lajityypeistä, mutta harvemmin niiden pohjalle tehdyistä antologiaelokuvista. Antologia on muotona sellainen, että viimeistä tarinaa lukuun ottamatta katsoja ei varsinaisesti saa aikaa sulatella mitään näkemäänsä kunnolla. Tappajakissasta siirrytään suoraan tappajamuumioon, kuin ranskalaisesta seuraavaan ikään. Siksi raskaampi materiaali jätetään usein pelkkien lyhytelokuvien tai kokopitkien filmien muotoon.
Tähän kaavaan raikkaan tuulahduksen tuo yksi oikeasti hyvistä 1960-luvun jälkeisistä kauhuantologioista, TV-tuotanto Trilogy of Terror vuodelta 1975. Richard Mathesonin lyhyttarinoihin perustuvat kolme episodia luovat lähinnä Dark Shadows -TV-sarjan luojana tunnetun Dan Curtiksen ja William F. Nolanin käsikirjoitussovitusten avulla erittäin vankan kokonaisuuden, jollaisia ei liiemmin tänä päivänäkään antologiakauhun osalla nähdä. Pääosan jokaisessa tarinassa näyttelee genrekasvo Karen Black.
I: Julie
Ensimmäinen tarina kertoo Julie-nimisestä kirjallisuuden opettajasta. Oppilas nimeltä Chad katselee eräänä päivänä koulunsa pimuja kaverinsa kanssa Julien kävellessä heidän ohitseen, jolloin Chadin mieleen piipahtaa omituinen ajatus – Miltä tämä harmaan hiirulaisen tapaan pukeutunut opettaja näyttääkään vaatteiden alla? Ajatus ei kaikkoa vaikka mitä tekisi. Tunnilla Chad vilkuilee edes hieman enemmän näkyvillä olevaa säärtä suurella mielenkiinnolla.
Pian mies seisookin opettajansa ikkunan alla keskellä yötä, tuijottaen riisuutuvaa naista verhojen lävitse. Himot eivät silti tyydy. Chad alkaa jutella Julien kanssa, ja pian he ovatkin treffeillä drive-in-teatterissa, katsomassa Dracula-elokuvaa. Julien pelko ja ahdistus kuvista, joissa Dracula saalistaa yksinäisiä tyttöjä pimeillä kujilla, tuntuu ruokkivan Chadia joka pälyilee innostuneena kiiltävillä silmillään Julien hikihuokosten toimintaan. Juomia hakiessa Chad heittääkin tyrmäystippoja Julien juomaan, ja ennen pitkää pari päätyy motelliin – Julie tajuttomana, Chad kameransa kanssa. Unelmien skenaario on viimein totta, ja Chad voi riistää Julielta kaiken. Seksuaalisen vapauden ja siveyden.
Tämä ei tietenkään riitä. Seuraavana aamuna Chad aloittaa pitkän kiristyskierteen Julien alastonkuvilla, ja pakottaa hänet entistä oksettavimpiin seksuaalisiin kanssakäymisiin itsensä ja muiden kanssa. Prosessi kuvataan äärimmäisen ahdistavalla realismilla, ja Chadin näyttelijän Robert Burtonin ilmeet hänen psyykkisesti kiduttaessaan avutonta naista ovat todella karmivia. Miehen synkästä puolesta saadaan kuitenkin vihiä kauan ennen hyväksikäytön alkamista parin keskustellessa Julien lempiaiheesta, eli kirjallisuudesta.
Julie on enemmän Fitzgeraldin ystävä, kun taas Chad pitää Faulknerin Kaikkein pyhimmästä, jossa Popeye-niminen hahmo pakottaa nuoren tytön seksuaaliseen kanssakäymiseen toisen miehen kanssa oman impotenssinsa kompensoimiseksi. Ironista sinänsä, sillä Faulkner tuntui kirjoillaan esittävän Chadille ominaisen raiskausmentaliteetin sijaan kysymyksiä siitä, miten naisellisen identiteetin voi saada takaisin traumojen jälkeen – olivat traumat sitten yhteiskunnallisia kuten Yhdysvaltojen sisällissota, jonka jälkimaininkien käsittely Faulknerille oli ominaista, tai hengellisiä, kuten yllämainittu seksuaalinen hyväksikäyttö.
Tämä naisellisen identiteetin rooli on ollut viime aikoina tavallista enemmän esillä Suomessa AS Tallink Gruppin henkilöstöjohtajan möläytettyä lehdistölle, että naisten tulisi risteilyillä ollessaan varoa juomistaan, koska tietävät mihin se voi johtaa. Implikaationa siis raiskaus tai muu seksuaalinen hyväksikäyttö. Faulkner jo varhaisissa töissään esitti naisellisen identiteetin rakentuvan osaksi seksuaalisen ja sosiaalisen käyttäytymisen kautta, joihin liittyen naisten tulisi saada vapaus toimia näiden asioiden suhteen kuten haluavat.
Kuten Julien tarinassa nähdään, ongelma ei itsessään ole naisessa, vaikka loppukäänne tähän suuntaan implikoikin. Chad kehittää epäterveen obsession naista kohtaan päivien kuluessa. Se voi tapahtua myös tunneissa, jopa minuuteissa. Sanotaan, että tilaisuus tekee varkaan, mutta todellisuudessa ihmisen luonne tekee varkaan. Luonteeseen ja psyykkiseen kyvykkyyteen kuuluisi jokaisella kyky taistella impulssejaan ja tunteitaan vastaan niin tarvittaessa, mutta näin ei aina ole. Julien syyttäminen siitä, että hän sammui treffeillä Chadin kanssa, olisi hän itse juonut tai ei, ei ole mitenkään sopiva toimintatapa. Ihmisen tulisi auttaa toista sammunutta. Chad käytti häntä hyväkseen.
On kuitenkin mielenkiintoista huomata, että tarinan loppuessa Julie paljastuukin hyväksikäyttäjäksi. Hän on sadisti ja masokisti, joka on nauttinut kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta, ja myrkyttää Chadin vasta kyllästyttyään häneen – ja hän tekee saman seuraavalle miehelle, jonka viettelee tavalla tai toisella. Tämä käänne pilaa ehkä osan aiemmin esittämistäni ajatuksista; mies paljastuu omalta osaltaan syyttömäksi ja nainen vietteineen onkin kaiken takana. Kirjoittajana Matheson on kuitenkin niin taipuva hienovaraiseen satiiriin, että on vaikea nähdä tätä täysin puun takaa tulevaa, muun tarinan kanssa täysin vastakkain olevaa yllätystä vakavana. Mielestäni sen tyylilliset eroavaisuudet niin Julien hahmossa kuin kuvauksessa yleensä ovat niin väkevät, että sen kutsuminen Julien fantasiaksi – pakokeinoksi todellisuudelta – on oikeutettua. Kontrasti on lähes samaa tasoa kuin Martin Scorsesen Taksikuskissa Robert DeNiron ammuttua itseään päähän sormella vain ajaakseen taksiaan sankarina jälkikäteen. Lopetuksen voi nähdä myös eksploitaatiohenkisenä katsojan halujen tyydyttämisenä, perinteisen rape-revenge -tarinan huipentumana. Sen iskeminen puun takaa korostaa tilanteen satiirista luonnetta, mutta muiden tarinoiden loppukäänteet ovat kuitenkin niin vahvasti tätä vastaan, että ne suorastaan tukevat tämän ratkaisun omituisuutta.
Oli varsinainen syy mikä tahansa, ironista on, että tällaisen käänteen myötä Julie on tehnyt itsestään mielessään faulknermaisen femme fatalen, joka vahvistaa omaa naisellista – ja etenkin seksuaalista – identiteettiään. Kuten raiskattu Temple Drake Kaikkein pyhimmässä, myös Julie on hylännyt näkemiemme traumojen jälkeen yhteiskunnan normit ja ajautunut tilanteeseen, jossa hän käy niitä vastaan ei kapinoidakseen, vaan määritelläkseen itsensä. Skenaario, joka ei ollut mahdollista perinteisessä yhteiskunnassa. Täten Mathesonin kirjallinen inspiraatio tarinalle tulee viimeistään äärimmäisen selväksi. Loppu on kuitenkin ongelmallinen juuri sen kontroversiaalin luonteen vuoksi. Tarinasta tulee varmasti joillekin mielikuva siitä, että sen mukaan tämä kaikki oli naisen syytä, sillä Matheson ei välttämättä täysin onnistu tämän Faulkner-allegoriansa luomisessa, vaan kompuroi viimeisillä askeleilla.
II: Millicent ja Therese
Millicentillä ei ole ollut kovin iloinen lapsuus. Äiti kuoli hänen ollessaan teini, ja isä seurasi vastikään. Nyt nainen asuu yksin siskonsa Theresen kanssa suuressa kartanossa. Isompiakin ongelmia kuitenkin löytyy: Therese on nimittäin itse Saatanan kanssa vehkeilevä noita, joka ruokkii itseään muiden sieluilla. Uhreihin lukeutuvat sekä perheen äiti että isä, joista jälkimmäisen nainen vietteli teini-ikäisenä. Tai näin ainakin, jos Millicentiä on uskominen. Tunteet kuumenevat talossa viikkojen mittaan, ja miehiä viettelevä Therese raivostuu sekä pilaa Millicentin elämää parhaansa mukaan. Lopulta sisko ei enää kestä, vaan riistää Theresen hengen naisen omilla voodoo-kirjoilla. Vaan kuinkas sitten kävikään?
Valitettavasti toinen tarina on antologian huonoin, mutta ei silti suoranaisen huono. Kuten muissakin tarinoissa, myös tässä on yllättävä käänne lopussa. Tällä kertaa se vain ei yllätä varsinaisesti ketään. Tarinan aikana emme kertaakaan näe Millicentiä ja Thereseä samassa huoneessa, ja lopulta paljastuukin, että murhaamalla Theresen Millicent tappoi itsensä – hän kun oli skitsofreenikko.
Theresen pitkä syntilista tekee tästä ajatustasolla kauhistuttavan. Myös Millicent on täten harrastanut seksiä isänsä kanssa, osallistunut ties miten mittaviin orgioihin ja tappanut äitinsä. Kehon ja mielen rajapinnalla on tällaisissa tapauksissa taipumus hälventyä myös sivustakatsojan silmissä, mutta käytännössä se, että nämä kaksi persoonaa tekivät kaikki tekonsa saman kehon sisältä on ahdistava. Valitettavasti asetelmaa ei lypsetä lähes yhtään, sillä tarina itse paljastaa tämän vasta viimeisellä minuutillaan. Aiheen psykologisesta tutkimisesta olisi voinut saada jotain irti, mutta se jätetään täysin katsojan harteille ilman mitään osviittaa.
Syntilistan viimeinen tikki, joka laukaisee murha-aikeet, koittaa Theresen hajottaessa kadulla leikkivän lapsen nuken. Paikalle saapuva Millicent lupaa korvata nuken, ja kotiinsa päästessään päättää tappaa siskonsa – ja täten itsensä. Jos Therese on kaiken synnin ja pahuuden pesä, on Millicent kaikki hyvyys tämän yhden naisen sisällä. Hän kuolee marttyyrinä, varmistaen sen, ettei paha sisko pääse suljettujen porttien ulkopuolelle satuttamaan viattomia.
Mielenkiintoisin yksityiskohta tarinassa tulee tämän tappoprosessin aikana. Millicent löytää vanhan voodoo-kirjan, josta selviää tarvittava loitsu. Sitä varten tarvitaan Theresen hiuksia, kynsiä sekä kaikkein punaisimmasta ja viettelevimmästä mekosta timanttiset napit. Millicentin hipelöidessä nappeja mekon hurmeenpunaisen kankaan yllä kuvaaja Paul Lohmann saa yhden otoksen ajaksi täydellisesti kameralle elokuvan kuvaileman dualismin. Hyveen, Millicentin, kädessä on kaikki maailman synti, Therese. Vain sen tuhoamalla voidaan tasapaino kahden puolen välillä saavuttaa. Tarinan viesti on valitettavasti juuri tuo, eikä se täten tuo yhtään mitään uutta mihinkään ajatusmaailmaan.
III: Amelia
Trilogy of Terroria tuskin muistettaisiin ilman kolmatta tarinaa, jonka ansiosta se on ansainnut jonkinlaisen kulttistatuksen. Amelia on nuori nainen, joka tuo eräänä päivänä kotiinsa alkuasukasta esittävän Zuni-nuken, jonka sanotaan pitävän sisällään soturin sielun. Jos nuken ympäriltä riisuu kultaisen ketjun, pääsee sielu valloilleen ja nukke herää henkiin. Tällaisella myyntipuheella ketju tietysti lähtee mäkeen hetkessä, ja pian Amelian perässä juokseekin pieni, hilpeä torahampainen puunukke, jolla on verenmaku suussa.
Tässä kohtaa sananen Karen Blackista. Nainen osoittaa poikkeuksellista muuntautumiskykyä antologian aikana, oli kyseessä sitten hiirimäinen Julie tai impulsiivinen Therese, mutta jollain tasolla tuntuu siltä, että Ameliassa hän pääsee ensi kertaa näyttelemään hahmoa, joka muistuttaa normaalia ihmistä. Toisin kuin eristäytynyt Millicent tai traumatisoituneesta saalistajaksi kertaheitolla hyppäävä Julie, Amelia tuntuu oikealta. Lähes jokaisessa otoksessa läsnä oleva Black kantaa tarinaa vakuuttavasti harteillaan, keskustellen yksipuolisia keskusteluja puhelimessa äitinsä tai rakastajansa kanssa.
Vaikuttavamman työn kuitenkin tekevät sekä kuvaaja Lohmann että leikkaaja Les Green ja säveltäjä Bob Cobert, joiden yhteistyöllä tästä täysin naurettavasta konseptista saadaan aikaan ainakin hetkittäin ihan aidosti uhkaava. Hieman alle Amelian pään kokoinen pikku-ukko varustettuna pihviveitsellä tekee aidosti ikävän näköisiä haavoja naisen nilkkoihin, ja Walker Edmistonin ääntelyiden saattelemat mustaa kangasta vasten kuvatut lähikuvat heittelehtivästä nukesta ovat välillä ihan oikeasti häiritseviä. Etenkin Edmistonin jossain villisian, venäläisen numeroaseman staattisen kohinan ja ihmisen kuolinhuudon risteyksessä oleva ulina jää pyörimään mieleen lyhytelokuvan loputtua.
Tässäkin tarinassa on loppukäänne, sillä Amelian saatua nukke tuleen ja uuniin, vapautuukin sisällä ollut saalistajasielu ja ottaa naisen valtaansa. Sitten odotetaankin äitikultaa vierailulle hieman isompi pihviveitsi kädessä etuoven vieressä. Viimeinen otos on mieleenpainuvuudessaan hyvin lähellä Robert Hiltzikin Sleepaway Campin vastaavaa, vaikkei samalle karmivuustasolle päästäkään.
Karmi se tai ei, Amelian tarinan ydin on hahmon kokema ahdistus. Tappajanukke nyt ahdistaisi ketä tahansa, mutta jo ennen nuken henkiinheräämistä Amelian puhelut sosiaalisen piirinsä kanssa ovat ahdistuksentäyteisiä. Nainen näyttää saavan paniikkikohtauksen joka tauolla, mutta saa juuri ja juuri itsensä koottua seuraavaa lausetta varten. Lopulta paniikki valtaakin naisen saalistajasielun mukana, viimeisen kauhunhuokauksen päästessä hänen huuliltaan. Yrittääkö Matheson kouluttaa meitä stressin vaaroista ja siitä, että se ajaa meidät hirviöiksi? Toivottavasti ei, sillä silloin olisi kyseessä varsin mahtava tasonlasku ensimmäisen osan nyansseista.
Vaikka en koekaan kahden jälkimmäisen tarinan olevan ensimmäisen tasolla, ovat ne silti, etenkin aikansa kontekstissa tarkasteltuina, lähestulkoon edelläkävijöitä kauhun saralla, ja etenkin Amelian kohdalla lähes vallankumouksellisia paitsi henkisen ja fyysisen väkivallan määrässä, myös teknisessä laadussa. Näin hyvää jälkeä ei varmasti TV:stä tullut 70-luvulla. Minunhan se pitäisi tietää, koska olen katsonut kaikki sen ajan Dallas-jaksot ja jokainen niistä oli valovuosia Trilogy of Terrorin takana.