Vasta kun keskiluokka on valmis myöntämään, että pelastaakseen seuraavat sukupolvet heidän täytyy heittää rikkaat siivelläeläjät (tämän elokuvan tapauksessa kirjaimellisesti) pois junasta ja ennen kaikkea olla valmiita hyppäämään itse perässä lastensa vuoksi, on tulevaisuudessa jotain toivoa. Puhun tietysti ilmastonmuutoksesta ja luonnonvarojen päättömästä tuhlaamisesta.
Tein ennen tämän kritiikin kirjoittamista erään nettitestin hiilijalanjäljestäni. Elän lähes niin vähällä kuin kaupunkilainen voi pysyen edelleen sillä puolen raja-aitaa, jossa en toimi erityisen ideologisesti. Olen aina elänyt vähällä, osin luonnollisesti ja osin pakon sanelemana. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut ympäristöasioista, enkä esimerkiksi elä vegaanisesti. Suhteeni luontoon voi tiivistää vaikkapa seuraaviin huomioihin: En lähtökohtaisesti paheksu ihmisen tekemiä muokkauksia luonnossa. Roskaaminen vituttaa minua, samoin ylenpalttinen yksityisautoilu. Kannatan GMO-viljelyä, en luomua. Olen huolestunut massasukupuutosta mutta en tarpeeksi, vaikka sisimmässäni odotan luonnon rappeutumisesta johtuvaa yhteiskuntien romahdusta tapahtuvaksi.
Elän Telluksen kannalta parempaa elämää kuin moni suomalainen. Kotonani kierrätetään, ostan harvoin uutta elektroniikkaa tai muita isoja kulutustavaroita, en aja autoa, en matkaile ulkomaille lentokoneella, asun usean ihmisen kanssa talossa jonka lämmityskustannukset ovat alhaiset, jopa kirjat ostan pääasiassa antikvariaatista ja niin edelleen. Suurimmat aiheuttamani rasitteet ovat sähkönkulutus ja ostamani ruoka, jonka kohdalla halpuus määrittelee osaltaan ostanko lähellä tuotettua vai maailman toiselta puolelta tuotua. Vähällä elämisestä huolimatta vuosittainen kulutukseni on hiipiä juuri ja juuri yli yhden maapallon kuormituksen, joten en pääse silti leveilemään omalla mainioudellani.
Tietysti tämä oli vain yksi arvioon perustuva nettitesti. Se antaa kuitenkin aihetta pohtia. Oikeasti keskiluokkaisten ihmisten tapauksessa lukemat ovat kammottavia ja päätä selventäviä. Tavallisuuden normiksi nousseet lapsiperheet ajavat kovaa vauhtia kuiluun. Samoin kaupunkilaishipsterit, jotka vakuuttavat pari kertaa vuodessa tehtyjen lentomatkojen olevan sovelias palkinto lähiruoan ostamisesta silloin tällöin. Liberalismi on siitä kummallinen aate, että siinä ei usein nähdä trendikkään lomailun tai mässäilyn (anteeksi, siis kulttuurivaihdon) ja ekologisuuden välillä mitään ristiriitaa, ainakaan sellaista, josta haluttaisiin keskustella.
Mutta eipä maalaiselämänsä ekologisuudella kehuskelevalla keskustalaisellakaan ole varaa urputtaa. Suomessa tarve haja-asuttaa maata valinnanvapauden nimissä on osa ongelmaa, vaikka maaseudun autioituminen ihmisistä on luonnon terveyden kannalta hyvä asia. Ilmassa on merkkejä siitä, että kaupungissa asuva “luonnosta vieraantunut” ihminen elää maalaistoveriaan luontoystävällisemmin. Lähellä palveluita ja pienemmissä tiloissa keskenään asuvat ihmiset, jotka eivät vaadi vapautensa valhetta tukeakseen hehtaareittain lääniä ja huristele jatkuvasti autolla paikasta toiseen, voittavat jo näiden tietojen valossa korpien susienpelkääjät 100–0. Luonnon lähellä oleminen tuhoaa luontoa.
Ylettömät kuluttajat raahaavat kaikki seurakseen helvettiin, vaikkakin Train to Busanissa loppu on nimeltään zombiapokalypsi. Kuten väestöräjähdyksen tapauksessa, uusi voi alkaa vasta vanhan pyyhkiydyttyä pois. Pelottava ajatus – jota missään zombielokuvassa ei valitettavasti käsitellä kunnolla, ei edes tässä – on, että katastrofi ratkoo itse itsensä. Todellinen vapaus koittaa vasta, kun tarpeeksi moni on kuollut.
Sitä odotellessa voi lohduttautua tällaisen elokuvafantasian parissa, joka ei ole valitettavasti kauhean hyvä, vaikka sen parissa viihtyy. Train to Busan kertoo perheenisästä, Seok-woosta, joka laiminlyö ala-asteikäistä tytärtään, Soo-ania, joka on avioerolapsi. Elämästä sun muusta opitaan, kun koko yhteiskunta ympärillä romahtaa. Asetelma on siis kuin 90-luvun jenkkiperhekomediasta, vaikka isä ei muutu tässä lumiukoksi, joulupukiksi tai koiraksi.
Japanista on lähtenyt käsite sararîmanista, suuryrityksille hommia paiskovasta valkokaulustyöläisestä, joka uhraa omistautuneisuutensa, aikansa, moraalinsa ja lopulta ehkä jopa henkensä firman palveluksessa. Japanilaisen elokuvan historiasta löytää erityisesti 80-luvulta eteenpäin sararîmanien elämää niin satirisoivia kuin lempeästi ymmärtäviä teoksia.
Sararîman ei kuitenkaan ole sidottu japanilaiseen kulttuuriin. Suurkaupunkien yrityksille työskentelevä perheenisä on koko Itä-Aasian henkinen maskotti. Näin myös Etelä-Koreassa. Seok-woo on tällainen sararîman. Hän on töissä ison yrityksen sijoituspuolella. Hänen moraalinen vastuunsa planeetan tuhoamisessa tulee alleviivatuksi, kun selviää firman olevan osavastuussa zombi-epidemian alkamisesta, aivan kuin jokainen kuluttajien ostospäätös on osaltaan näivertämässä maapalloa ontommaksi kuin termiitti kekoa.
Eikä tässä vielä kaikki, sillä elokuva marssittaa keskiluokan pallinaamaisen partiopojan rinnalle koko korealaisen eli samalla länsimais-kapitalistisen yhteiskunnan. Seok-woo aikoo kuljettaa tyttärensä ex-vaimonsa luo Busaniin tytön syntymäpäiväksi. Matkaa taitetaan tietysti pikajunalla. Ennen lähtöä sisään rynnännyt raivohullu matkustaja tartuttaa pian kaikki, ja raivoavien zombien lauma rynnii osastosta toiseen junan kiitäessä metropolista toiseen.
Pian selviytyjien joukosta löytyy tällaisiin elokuviin tarvittava tykinruokajoukko. Kaksi eläkeläissiskosta saavat edustaa suuria ikäluokkia. Trendikäs nuoriso-osasto, cheerleader ja baseballin pelaaja, ovat globalisoitunutta nykyhetkeä. Työväenluokkainen ja karski Sang-hwa ja hänen raskaana oleva vaimonsa Sung-kyung saavat toimia tarinan omatuntoina. Jopa koditon mies luikkii junan vessaan piiloon saaden edustaa pois siivottuja ja unohdettuja yhteiskuntaluokkia, edelleen todellisesti olemassaolevaa ryysyköyhälistöä, joka ei ole kadonnut edes Etelä-Koreasta. Tarinan konna on sataprosenttisen mulkku yritysjohtaja, joka on valmis uhraamaan kaikki oman selviytymisensä taatakseen. Iso rahahan planeetan on osaltaan kuseen upottanut.
Allegoria yksi kerrallaan kaatuvista yhteiskuntaluokista sopii kauhuelokuvaan, kun uhrit pääsevät hengestään. Valitettavaa tässä on se, että katsoja näkee jo kaukaa kuka kuolee ja kuka ei, joten tarina ei ole kauhean kiinnostava. Toisaalta, kuka sitä edes odotti? Poliittisuus on teknisiltä osa-alueiltaan hyvin pätevän ja junaympäristönsä takia parissa kohtauksessa jopa jännittävän elokuvan ainoa todella kiinnostava piirre. Kaikkialla on teknisiä vempeleitä, törsäyksen ikoneja. Yhteiskunnan vajotessa nopeasti kohti alkutilaansa kaikki ne myös pettävät.
Train to Busanin sisältö ei todellakaan ole älynystyröitä hellivää. Elokuva on täysin katsottavissa ilman sen politiikan huomioimista, mutta ainakin se ottaa selkeän ja lähes poskia kuumottavan vasemmistolaisen näkökulman, jollaisia ei olla läntisissä elokuvissa, puhumattakaan spektaakkeleista, nähty aikoihin. Virkistävää! Tulkintaa tukee se, että armeijan palautettua järjestyksen selviytyjiä ovat työväen- ja keskiluokan uudet sukupolvet. Siinä mielessä loppu on hyvin toiveikas.
Train to Busan on umpimielisyytensä takia ihan kiva poikkeus yhteiskunnallisen zombielokuvan massassa. Saavutuksen erityislaatuisuutta korostaa, että ohjaaja Yeon Sang-ho on tehnyt aiemmin yhtä lailla luokkayhteiskunnan olemusta tutkailleen mutta kuolettavan tylsän animaatioelokuvan The King of Pigs (2011), jonka esitystä vuoden 2012 Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla muistellaan joidenkin Laajakuvan toimittajien keskuudessa edelleen inhosta väristen.
Poikkeus Train to Busan on siksi, että zombielokuvissa George A. Romeron suuruuden päivistä asti vallalla ollut tapa käyttää filmiä jonkin yhteiskunnallisen allegorian esille tuomiseksi ei ole edes Romeron omissa elokuvissa kiinnostavaa. Vuosikymmeniä jälkeenpäin kuolleiden trilogian (en edes aio puhua myöhemmin tehdyistä kolmesta lisäosasta) sanomallisuus on filmien yhdentekevin piirre, jolla puhdasta genrenautintoa on lähdetty suotta muka-älyllistämään, vaikka esimerkiksi kuluttajien ja zombien vertaamisessa (Dawn of the Dead, 1978) ei ole mitään pohtimisen arvoista tai mielenkiintoista. Se on vain hassu vitsi ja laiska piikki epämääräisen kapitalistisen mörön persauksissa. Siksi olen pitänyt trilogian kahta jälkimmäistä osaa kiehtovampina niitä zombifilmejä, joissa viestit vedetään aivan läskiksi, on kyse pastissinomaisesta parodiasta (The Return of the Living Dead, 1985) tai idioottimaisista rip-off-sekoiluista (Nightmare City, 1980), joissa alkuperäisten elokuvien sanomallisuuden köykäisyys korostuu eksploitaatiosikailuiden yrittäessä pokkana samaa.
Kuolleiden trilogian ansiot ovat aivan muualla kuin niiden sanottavassa. Ensimmäistä osaa voi huoletta kutsua avantgardeksi asetelman keinotekoisuuden ja selittämättömyyden takia. Se on vielä vapaa ylitulkituista poliittisista viesteistä. Mörköjen kavalkadi ja b-elokuvamainen lohduttomuus tekevät siitä edelleen ahdistavan elokuvan. Sen lähisukulainen on Leonard Kastlen kulttitrilleri Honeymoon Killers (1970). Seuraavat osat ovat eri eläimiä, mutta siitä huolimatta Romeron zombeilut ovat mielikuvituksekkaita fantasmagorioita. Niissä on elävää huumoria, kiehtovia ja samastuttavalta tuntuvia tilanteita ja osa osalta groteskeimmiksi muuttuvia erikoistehosteita. Juuri nämä asiat olivat parasta myös Resident Evil -pelisarjassa (1996–; tätä kirjoittaessa 23 konsoleille tehtyä osaa ja joukko mobiilipelejä). Pelien suosio vaikutti kiistämättä siihen, että zombit palasivat myös elokuviin, sarjakuviin ja televisioon – uuden vuosituhannen kauhun ikoneiksi.
Olisi joskus mukavaa katsoa moderni zombielokuva, joka ei käytä aikaa ihmisten keskinäisten draamojen selvittämiseen tai ajaakseen yksitotista poliittista sanomaa, siis eräänlainen zombielokuvien Rio Bravo (1959), jossa järkevät ja omat kiistansa unohtavat selviytyjät liittoutuisivat parhaiden kykyjensä mukaan ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan. Hieman jotain sellaista on Train to Busanissa, minkä vuoksi muuten keskinkertaisella elokuvalla on tyypillistä genrensä edustajaa enemmän viehätysvoimaa. Luokilla on vielä mahdollisuus toimia yhdessä, vaikka suurin osa ihmisistä toistensa lihaa syöviä kusipäitä onkin.
Lopuksi hajahuomioita:
Ilmeisin vertailukohta viime aikojen elokuvista on Darren Aronofskyn new age -sekoilu mother! (2017), jossa ihmiset eivät ole zombeja kirjaimellisessa mielessä, mutta käyttäytyvät muuten kuin raivotautiset koirat. Mother!ista puuttuu kuitenkin Train to Busanin lohdullisuus.
Kiehtova yksityiskohta on huomata, että Train to Busanin kuvaamassa Etelä-Koreassa zombikaaos on selvästi paikallinen tapaturma , johon Pohjois-Korea, Yhdysvallat, Japani tai Kiina eivät jostain syystä reagoi. Kaaos on massiivisista mittasuhteistaan huolimatta sulkeutunutta.
Erityistä symboliikkaa on siinä, että elokuvan turvasatama, Busanin kaupunki, oli Korean sodassa harvoja eteläkorealaisilla läpi sodan pysyneitä taisteluasemia.
Kritiikki on tehty Future Filmin blu-rayn pohjalta.