Orjalaiva seilaa Yhdysvaltain rannikolla 1840-luvulla. Orjuuden maassa lakkauttava sisällissota on jo lähellä, mutta laivan ruumassa sen pelkkä mahdollisuuskin tuntuu absurdilta. Tätä kuvastaa koruton tapahtuma: valkoihoinen miehistön jäsen puukottaa kuin ohimennen hengiltä mustan orjan, joka on asettumassa tätä vastaan. Kuollut orja haudataan mereen, seilori jää rangaistuksetta.
Edellä kuvattu kohtaus löytyy tuoreen Oscar-voittajan 12 Years a Slaven alkumetreiltä. Hetki ei ole elokuvan tarinalle yhdentekevä, sillä kuoleva orja vie mukanaan samaisessa ruumassa kuljetettavan Solomon Northupin elättelemän toivon kapinasta miehistöä vastaan. Se on ensimmäinen kerta, jolloin vapaana syntynyt mutta vastikään kidnapattu ja orjaksi myyty Northup alkaa menettää toivoaan pelastumisesta. Loppuelokuvan ajan toisen ihmisen omaisuudeksi alennettu Northup jatkaa fyysistä matkaansa ja henkistä murentumistaan läpi kotimaansa eteläosissa vallitsevan orjuusjärjestelmän.
Kuolinkohtaus laivalla on mukana myös elokuvan taustalta löytyvistä muistelmista, jotka Northup laati saatuaan vapautensa takaisin 12 vuotta myöhemmin. Menehtyvän orjan kuolinsyy on tosin eri: hän kuolee isorokkoon. Kuoleman funktio tarinassa on säilynyt ennallaan, mutta sen seurauksia ei ole muutettu. Orjanomistajat toki saattoivat kohdella omaisuuttaan haluamallaan tavalla, mutta toisaalta orjat olivat arvokkaita hankintoja, joiden kohtelusta vain itse omistajat olivat vastuussa. Tämän vuoksi seilori tuskin olisi tehnyt lähes vaistonomaisena esitettävää tappoa – myöhemmin elokuvassa itsensä Solomonin henki säilyy juuri korvausten uhan ansioista.
Yllä mainittu kohtaus ja siihen sisältyvä moka ovat 12 Years a Slavessa melko vähäpätöisiä, mutta vastaavien huomioiden tekeminen ympäröi kaikkia tosipohjaisia elokuvia. Elokuvakulttuurissa tosipohjaisuus tuntuu olevan kuin lupakirja lukea elokuvaa kuin piru Raamattua. Näiden elokuvien historiallisuuden vatvominen on minkä tahansa itseään kunnioittavan julkaisun kestoaiheita, minkä lisäksi näin Internet-aikana teeman ympärille on tietenkin rakentunut nettisivusto. Ainakin länsimaisten elokuvien suhteen virkaa hoitaa History vs. Hollywood. Tositapahtumiin pohjautuvan elokuvan julkaisun yhteydessä sivustolle kirjoitetaan listamuotoinen artikkeli, jossa perehdytään – tyypillisesti muista julkaisuista lainaamalla – elokuvan joidenkin tapahtumien tosiperäisyyteen.
Sivuston kysyntä on yksinkertainen: kukapa ei haluaisi tarkistaa näkemänsä elokuvan suhdetta todellisuuteen. Ainakaan tosipohjaisista elokuvista ei ole vajaatarjontaa; realismi on kautta aikojen ollut fiktion suuria myyntipuheita. Vuoden Oscar-gaalassa parhaan elokuvan titteliä tavoitelleista yhdeksästä elokuvasta vain kolme – Gravity, Her ja Nebraska – ei pohjautunut jotenkin tositapahtumiin.
Fiktiossa tosipohjaisuutta käytetään tekemään draamoista entistä koskettavampia, trillereistä entistä jännittävämpiä, halvoista kauhuelokuvista entistä typerämpiä ja komedioista entistä hauskempia. ”Perustuu tositapahtumaan” on lausahdus, jonka toivotaan luovan sekä samaistumispohjaa katsojan omaan elämään että varmistusta uskomattomilta kuulostaville tapahtumille. Pitäisimme todennäköisesti ainakin hieman epärealistisempana Dallas Buyers Clubin päähenkilöä, joka päihittää kaikki kohtaamansa ennakko-odotukset, ellei kyseinen henkilö olisi ollut todellinen. Wolf of Wall Streetissä Jordan Belfortin alati paheneva räävitön rappio tuntuu liioittelevan mauttomalta, kunnes lukee elokuvan tapahtumia vähättelevät kommentit oikealta Belfortilta. Pain & Gain repii vastaavasta uskomattomuuden ja tosipohjaisuuden ristiriidasta huumoria kesken itse elokuvan: kun The Rock grillaa irtihakatuista käsistä sormenjälkiä peittääkseen tapon jälkiä, kuvaan iskeytyy teksti “This is still a true story”.
On vain luonnollista kiinnittää huomiota historian representaatioihin fiktiossa – vaikuttavathan ne kuvaamme historiasta huomattavasti elävämmin kuin kouluopetus tai tietokirjallisuus. Kun fiktiossa luodaan menneitä maailmoja, edes vakiintuneisiin historiakäsityksiin ei voi luottaa. Monet yleiseen historiatietoisuuteen jämähtäneistä olettamuksista ovat syntyneet huhuina tai jopa tietoisena propagandana esimerkiksi poliittisten vihollisten mustamaalaamiseen.
Borgia-suvun maine on upotettu niin syvälle turmeluksen ja häikäilemättömyyden myyttiin, että sitä toistettiin vielä 2010-luvun hittisarjassakin Borgiat: Maan ja taivaan valtiaat silmää räpäyttämättä. Vastaavasti William Shakespeare, joka kirjoitti tuotantonsa pääasiassa Tudor-sukuun kuuluneen Elisabet I:n valtakaudella, haki hallitsijan suosiota maalaamalla Tudoreita edeltäneestä Richard III:sta niin epämieluisan kuvan, että historioitsijat paikkaavat sitä edelleen. Paikoin taas tuntuu, että historiasta on kuin yhteisellä sopimuksella luotu taiteentekijöiden leikkikenttä, joka nojaa enemmän taiteen tuottamiin käsityksiin kuin todellisuuteen. Tätä ilmentää elokuvateattereissa parhaillaan pyörivä 300: Imperiumin nousu, joka perinteisen antiikin Kreikka –spektaakkelin tapaan käyttää tapahtuma-aikaansa fantasiamaailmana.
Tällaista taustaa vasten History vs. Hollywood, ja lukuisat artikkelit muissa julkaisuissa, ovat valaisevia ja auttavat hahmottamaan voimia, jotka rakentavat maailmankuvaamme. Sivustolla ja vastaavissa keskusteluissa asiaa lähestytään kuitenkin yksinomaan historian näkökulmasta – ja välillä silloinkin hyvin suppeasti. Tosipohjaisista elokuvista puhuttaessa jää nimittäin usein huomioimatta, että historian muokkaaminen vahingoittaa usein myös elokuvia itseään.
Kun elokuvat karsivat tai jopa muokkaavat historiaa, emme pidä sitä suotavana. Tarinankertojien, niin elokuvantekijöiden, uutistoimittajien kuin historiantutkijoiden, pitää tehdä kuitenkin valintoja. Kertomukset on tarinallistettava supistamalla tapahtumien sisältöä ja määrää. Elokuvassa jokaisella kohtauksella tulee olla joko tarinaa tai teemoja edistävä funktio. Jos näin ei ole, yleisölle jää huijattu olo ja kertomuksen rakenne tuntuu löysältä. Tämä koskee yhtä paljon Northupin muistelmia kuin niiden pohjalta luotua elokuvaa. Lisäksi esitystavalla on väliä. Elokuvissa kameratyöskentely ja vaihtuvat näkökulmat mahdollistavat genreittäin ryhmittyneet merkkijärjestelmät, jotka puuttuvat tosielämästä.
Esimerkiksi 12 Years a Slaven muuttunut kuolema on historiallisena mokana vähäpätöinen ja tarinan kertomisen suhteen jopa ymmärrettävä. Puukottaminen on kuolemana nopeampi kuvata kuin taudin puhkeaminen. Samalla kohtaus korostaa elokuvan teemaa alistumisen, väkivallan ja vapauden suhteesta kahden kansanosan välillä – kuolema tulee kirjaimellisesti valkoisen orjuuttajan käden kautta.
History vs. Hollywoodille kyseinen kuolinkohtaus on silti yksiselitteinen moka, ei enempää eikä vähempää. Lisäksi se on samalla viivalla kuin kaikki muutkin kohtaukset, jotka luetellaan sivustolla vain niiden ottamien vapauksien vuoksi. Näihin lukeutuu esimerkiksi Argon läpityperä loppuhuipennus, joka kieriskelee antaumuksella alati tihentyvien tapahtumien, takaa-ajojen ja täpärien pelastumisten kaltaisten trillerikliseiden suossa. Elokuvasta tulee falski, koska viime hetkellä paikoilleen loksahtavien tapahtumien sarja on yksinkertaisesti vieras arkielämälle – näin ollen katsojan ei tarvitse tietää elokuvan takana olevia tapahtumia huomatakseen, että filmatisointi poikkeaa niistä. Pakojakson tapahtumat ja niiden esittämistapa ovat älyttömiä suhteessa tosielämään.
Tarinan tai teeman nimessä tapahtumiin ja esitystapaan tehtävät muutokset eivät olekaan elokuvan luomalle illuusiolle niin pahoja virheitä kuin muutokset, joita tehdään genren nimissä. Ongelmana eivät ole itse kohtaukset vaan niiden esittämistavat. Esimerkiksi todelliseen sotilasoperaatioon pohjautuva Lone Survivor voisi kuvata autenttisia sankarikuolemia komeasti, ellei niitä esitettäisi sotagenren – ja minkä tahansa muun genren – kliseiden mukaisesti hidastettuina ja ylenpalttisen ylväinä.
Historiaa opiskelualakseni asti arvostavana toivon tietenkin vilpittömästi, että historiallisia elokuvia tekevät henkilöt pyrkivät lopputuloksessaan autenttisuuteen tietoisina siitä vastuusta, että heidän työnsä hedelmä vaikuttaa lukuisten ihmisten käsitykseen menneestä ja nykyisestä maailmasta. Elokuvanystävänä en tosin jaksaa välittää samaisten elokuvien historiallisista irtoelementeistä, kuten tapahtumista, lavastuksesta ja kielenkäytöstä, elleivät ne ole niin pahasti maalaisjärjen vastaisia, että ne kielivät alkeellisenkin taustatyön puuttesta tai halusta manipuloida historiaa törkeästi omia tarkoitusperiä varten (krhm, 300, krhm).
Tapahtumiin tarrautuvan keskustelun pyörteissä koenkin tarvetta huomioida myös niiden esitystavat. Tositapahtumiin kytkettynä eri genreissä vallitsevat käytännöt ja yleiseen kerrontaan jämähtäneet kliseet vaikuttavat entistäkin uskomattomammilta. Kun hyvin elokuvamaiset kerrontaelementit yhdistetään realistisuuden pakkomielteeseen, lopputulos rikkoo elokuvan illuusion. Tällöin genrekonventiot ohjaavat kiehtovan tositarinan filmaamista enemmän kuin itse tarinaan liittyvät teemat, viestit ja sanomat.
Elokuvat kokonaisuutena sivuuttava History vs. Hollywood ja sen kanssa samoja aiheita käsittelevät tekstit ovat pudonneet samaan ansaan kuin elokuvantekijät ja markkinoijat, jotka ottavat tositapahtumat itsearvoisesti. Keskustelua tosipohjaisten ja jopa yleisesti historiallisten elokuvien autenttisuudesta käydään latteasti pysähtymättä pohtimaan sitä, miksi historiallisissa tapahtumissa pitäytyminen kannattaa itse elokuvan kannalta. ”Perustuu tositarinaan” saattaa olla elokuvahistorian traagisin myyntipuhe, joka voi osoittautua kohtalokkaaksi joko katsojan historiakäsitykselle tai elokuvalle itselleen – huonossa tapauksessa molemmille. Pahimmillaan sama tapahtuu myös elokuvista puhumisen kulttuurille.