En ryhdy kliseisesti jakamaan säätietoja siltä huhtikuiselta torstaiaamupäivältä, jolloin löydän itseni katajannokkalaisen majatalon respan viereisen kabinetin sohvalta, kädet hiestä märkinä täristen. Syynä kosteanpuoleiselle tutinalleni ei suinkaan ole interiöörin tukahduttava menneisyys: siinä missä yöpyjä tänä päivänä maksaa monenkin kuukauden safkoja vastaavan summan sängystään, männäaikoina asiakas sai koisailla ja murkinoida näissä nurkissa valtion piikkiin pitkänkin tovin – joskin huoneen avain jäi henkilökunnan huostaan.
Tekijä sanoilla kuvaamattomalle stressiahdistukselleni on erään kaikkien aikojen sieluun tunkeutuneimman elokuvan ohjanneen guppen istuminen edessäni. Tai eipä tuossakaan vielä mitään, tekstistä vastuun ottava kun ei henkilöpalvontaa tunnusta harrastavansa. Todellisten pelkotilojeni takana on – mukana olevasta tulkista huolimatta – huonoa englantia puhuvan meikäläisen lähinnä omaa kieltään taitavasta haastateltavasta edesmenneen Berliinin ihmeen teholla erottava kielimuuri. Samalla otsasuoneni tykyttää yhä kovemmin vilkuillessani pöydällä kovin onnettoman näköisenä ääntä taltioivaa, toimittaja Porttilan paremman äänityskaluston puutteessa lainaamaa tablettia. Miten hyvänsä pikaisen journalismin alkeiskurssin suorittaminen piristäisi kunnon kaluston ohella sekin mieltäni kuin riisiannos pohjoiskorealaista.
Kaikeksi onneksi Ruggero Deodato, monen genren parissa enemmän, vähemmän ja siinä sivussa myös mestarillisesti onnistunut eksploitaatiolegenda, ei ole elokuviensa aggressiivisen kuvaston ruumiillistuma. Leppoisasti hymyilevä, kahdeksaakymppiä hiljalleen lähentelevä herrasmies ei hikeenny tai menetä hermojaan edes kökköydessä hänen oman englantinsa kanssa kilpailevaan kysymysten ääntämiseeni. Itse asiassa Deodato tuntuu viihtyvän tilanteessa jopa liiankin hyvin, eikä epäröi vastata yhden lauseen kyssäriin viiden minuutin tarinalla – tietenkin luontevimmaksi kokemallaan kielellä ja monesti itse pointin täysin unohtaen.
Katastrofi voisi olla valmis jo ensimmäisen arvuutuksen iskettyäni. Ei pelkästään sen suhteen, etteivät niin ohjaaja kuin tulkkikaan ole saada selkoa enkustani, vaan myöskin siksi, ettei Deodato ymmärrä, mistä pirusta oikein puhun. Miten niin discovaloja lohikäärmeen vatsassa? Ei Barbaareissa (1987) mitään discovaloja ole! Hetkellisen kädenväännön jälkeen hän kuitenkin tajuaa, mihin viittaan ja alkaa kiivaasti selittää, että hirviön mahassa välkkyvä punainen hohde johtuu tietenkin taikarubiinista. Aivan ja näin, selvähän se, mutta mitenpähän on laita samaisessa pötsissä vuorotellen hohkaavan vihreän hehkun kanssa? Ehkäpä lohharin sisusten vakioväri, vaiko kenties jalokiven haittavaikutuksena tullutta närästystä?
Hyvillä linjoilla ei rupeama kasvojeni säilyttämisen (?) kannalta tämänkään jälkeen jatku. Seuraava, poliittisiin mielipiteisiin liittyvä kysymykseni saa Ruggeron liki haukkomaan henkeään. Vastoin aiemmin antamaansa lausuntoa Deodato kiistää ehdottomasti olevansa anarkisti, eipä demokratiaankaan tunnusta uskovansa. Olisivatko tiedustelupalvelunani toimineen haastattelun faktat sotkenut italianenglannin mahdollistama väärinkäsitys vaiko mikä, mutta kovasti monarkiaan kallellaan maestro tuntuu olevan, kertoopa samalla tarinan, kuinka nuorempana kiisteli kuninkuusaatteineen poliittisista kysymyksistä demokraattikaverinsa kanssa. Sensoritoimien tullessa puheeksi hän vilauttaa puhelimestaan valokuvaa elokuviensa koteloilla koristellusta näyteikkunasta ja kertoo, kuinka Saksan sensuuria männäaikoina kierrettiin hakemalla nauhoja kielialueen naapurimaista. Enää bannimista ei hänen mielestään tarvitse pitää ongelmana, onhan se suurimmalti osin jäänyt jo historiaan.
Tiedustelen mitä ajatuksia tekopyhien ihmisten Cannibal Holocaustiin (1980) kohdistama kritiikki Ruggerossa synnyttää ja onko hän mahdollisesti näissä puitteissa koskaan menettänyt hermojaan kesken haastattelun. Kuulen pitkäkaavaisen esitelmän siitä, ettei ihmissyöntiä enää esiinny (itse tosin muistan lukaisseeni jokunen vuosi takaperin uutisen, jossa kerrottiin kannibaalien toivottaneen Tyynellämerellä purjentineen seikkailijan tervetulleeksi saarelleen liiankin lämpimissä merkeissä…), mutta viidakkoheimojen sällit puristelevat luokseen saapuvien vieraidensa lihaa yhä perinteenomaisesti ikään kuin tarkistaakseen, onko näissä mitään suuhun pantavaa. Kääntäessäni keskustelun kannibaalielokuvan jadekoristeisen kallon mystiseen suomalaistaustaiseen jalokiveen, Perry Pirkaseen, ja tämän käsittääkseni hyvin lyhyeksi jääneeseen filmografiaan, vannoo Deodato Pirkasen varmasti näytelleen Holocaustin ohella monissa muissakin filkoissa. Tällä hetkellä hän ei vain saa päähänsä näistä yhdenkään nimeä. Hänellä ei myöskään ole aavistustakaan Perry-paran olinpaikasta (huhupuheen mukaan myöhemmin seuraavana iltana leffan Night Visions -näytöksessä ohjaaja kuulemma laajensi, ettei kukaan olisi varma, mihin Pirkanen on kadonnut).
Eri tyylilajeja mielellään testaillut ja Steven Spielbergiä tilaisuuden tullen hehkuttava miekkonen ei ihmeemmin valota kantaansa Atlantiksen kostajissa (1983) elokuvan nimikkoraunioiden mukana merestä kohoavien mohikaanipäisten motoristien vakavastiotettavuuteen, mutta silmin nähden innostuu aiheen osuessa tähän post-apocalyptisia elementtejä sisältävään camp-toimintaan. Lukuisia kommelluksia kiemuroihinsa kätkevän stoorin ytimessä ovat Cannibal Holocaustin poikiman oikeusjutun kintereillä seuranneet työllistymisvaikeudet, mihin Filippiinien kuningattaren (tuolloisen diktaattorin vaimon) kutsu elokuvantekoon toi kaivatun noususuhdanteen. Deodato tosin olisi kertomansa mukaan pakannut laukkunsa paikallisten tälle suoman tylyn kohtelun vuoksi sangen pikaisesti, ellei Ensimmäinen nainen olisi saanut häntä tyynnytellyksi ja projektia jatkumaan (hirvittää edes ajatella, mitä näille töykeille kansalaisille tämän jälkeen on saattanut tapahtua…).
Keskustelu jatkuu 1980–90-lukujen taitteessa italialaista genre-elokuvaa ravistelleella lamalla, johon harmaahapsi tarjoaa erääksi selitykseksi Saapasmaan huonoja puitteita kilpailla erikoistehosteiden laadussa suuren budjetin jenkkituotantojen kanssa. Deodatolla itsellään tosin ei ollut yleisestä alamäestä huolimatta hätäpäivää ja hänen onnistui jatkaa uraansa pitkien elokuvien (Kauhu kintereillä, Off Balance, The Washing Machine…) ohella niin mainosten kuin televisionkin parissa. Jossain välissä Ruggero äityy myös selittämään, miten kuvaustiimi mahdollisti poliziottesco-filmin Kylmät tyypit, kuumat raudat (1976) erään hengenvaarallisen stunt-kohtauksen kuvaamisen lahjomalla poliisit. Deodato valittelee, kuinka leimaantuneelta ohjaajalta haluttaisiin aina vain lisää ihmissyöntiä ja kertoo vuolaasti tuoreesta, vastikään Lucca Film Festivaleilla ensi-iltansa saaneesta Ballad in Blood -filmistään. Tositapahtumiin perustuvan, brittiopiskelijan murhasta kertovan tarinan traileri vilkkui myös Night Visionsin Cannibal Holocaust -näytöksen yhteydessä. Ikävä kyllä tuo matsku ei onnistu saamaan vettä kielelle, saati kirjoittamaan uhkavaatimusta sen saattamiseksi osaksi syksyn festariohjelmistoa, vaan tuo äkkiseltään mieleen lähinnä Dario Argenton 2000-luvulla alati surullisemmaksi käyneen alamäen.
Lopulta saan kuin saankin kysymykseni ihmeen kaupalla purkkiin, joskin vertauskuvallisen ja Clouzotiakin pirullisemmalta tuoksuvan silliliemen läikyttyä ensin housuilleni siihen malliin, että epäilen syystäkin naamani olevan punainen kuin Che. Deodatoa moinen ei näytä haittaavan, vaan hyväntuulinen vanhus jaksaa vielä ihmetellä ohjaamastaan, kertaalleen mainitusta rikospätkästä huoneeseen kiikuttamaani italojulkaisua ennen nimmarinsa piirtämistä ja ciao-hyvästelyään. Tulkin asemaan päätyneen turhautumisen ymmärrän paremmin kuin hyvin. Tätä korostaa hänen pistäväksi lopuksi esittämänsä toteamus, että minullahan hyvin toimiva pää lienee, kun en missään välissä muistiinpanoja tehnyt. Ulos hotellin lasiovista talsiessani rukoilen tyhjyyteen tuijottaen ketä tahansa taivaan ja kellarin väliltä, jotta kunpa tuohon säälittävään vempaimeen kaappaamani tallennus olisi edes kohtalaisissa määrin onnistunut.
Eipä ollut ei. Suhinan takaa jostain kaukaa kuuluva epämääräinen mutina on sitä laatua, mistä ei saa selvää edes neljän kuuntelijan tai teknisten apuvälineidenkään voimin. Ehkä voimme kuitenkin nostaa katseemme kohti aurinkoa, miettiä tekemiämme virheitä, ottaa niistä oppia ja onnistua seuraavalla kerralla himpun verran paremmin. Ehkäpä pystymme rakentamaan tästä haastattelutilanteesta mielessämme kolossaalisia vertauskuvia Italian roskatuotantoon, jossa tuottajien tekijätiimeille suomat puitteet vähintään yhtä raflaavien aiheiden toteuttamiseksi olivat monesti jotakuinkin samaa luokkaa. Tai sitten tyydyn vain toteamaan, että tulipahan katseltua fotoja muutaman merkkiteoksen ja sekalaisen kasan unohtumatonta roskaa ohjanneen sekä ihmisenä oikein mukavalta vaikuttaneen kaverin kännykästä – kai niitä huonompiakin muistoja kuolinpahnoille käpertyessä pohdittavana on.