“Maailmankaikkeuden synnystä lähtien ihmiset ovat kuulleet lukuisia kauhutarinoita ja ovat myös vähitellen unohtaneet ne kuten painajaisunensa. Mutta on eräs tositarina, joka on siirtynyt sukupolvelta toiselle menettämättä tenhovoimaansa. Se on tarina, joka kertoo nuoresta aatelismiehestä, reivi-Raculasta. Tarina on täynnä rakkautta ja myös surua, sillä tämä romanialainen mies kykeni saamaan yhteyden ihmisten henkiin kautta aikojen.”
Näillä kuolemattomilla sanoilla, universumin synnyn tapahtuessa taustalla, käynnistyy vuonna 1980 Toein tuottama TV-anime Tomb of Dracula. Kyseessä on adaptaatio samannimisestä Marvel-sarjakuvasta, joka tunnetaan nykyään lähinnä Blade-hahmon syntypaikkana. Suomessa elokuva julkaistiin 90-luvulla VHS-kasetilla suomenkielisenä. Kasetin kannessa lukee yksiselitteisesti Dracula. Tämä teos asettaa minut elokuvatoimittajana vaikeaan paikkaan, sillä kasetilla julkaistun version nähtyään siitä on mahdoton puhua ilman, että sen suomidubbauksesta puhuu. Se on tavallaan positiivista, koska vastaavaa kokemusta ei muissa maissa tietääkseni ole tämän teoksen kohdalla.
Dubbaus asettaa ainakin tietyssä valossa jopa Agapio Racing Teamin ääntenjäljen TV-sarja Digimonin parissa positiiviseksi vertailukohteeksi. Kyseessä on, jos ei nyt äänenlaadullisesti, vähintään teoksen kontekstin ymmärtämisen kannalta huonoimpia ammattidubbauksia kautta aikain. Tämä tiivistyy täydellisesti jo ylle kirjoittamassani alkujuonnossa, jonka alkuperäisteksti käsittelee hyvän ja pahan ikuista konfliktia. Tämä selostetaan käyttämällä suureellisia sanoja, eikä siinä mainita sanallakaan itse reivaavaa kreiviä ennen viimeistä sanaa. Käännösprosessissa on selvästi menty siitä, mistä aita oli matalin. Samalla on saatu aikaan tahattoman perisuomalainen dubbaus. Lauseet ovat koruttomia ja typistettyjä, yleensä siinä määrin, ettei niissä riitä sisältöä ruudulla puhuville hahmoille, joiden suut läpättävät ääneti – tai tekevät kovin Digimon-henkisiä “öääähiiii“-ääniä.
Tarina perustuu Marvelin sarjakuviin, mutta niitä lukemattomalle vauhti on melkoinen, eikä kosketuspintaa tuttuun Draculaan liiemmin löydy. Kreivi muutti Bostoniin jouduttuaan Euroopassa liian tiuhaan vainojen kohteeksi, ja elokuva alkaa mustalla messulla kaupungin keskustassa. Liikenneruuhkan johdosta myöhässä paikalle saapuvat satanistit aikovat uhrata nuoren Dominic-neidon vanhalle vihtahousulle, mutta Dracula ehtii paikalle ensin ja nappaa naisen mukaansa. Myöhemmin Saatana väittää Draculan pukeutuneen häneksi huijatakseen satanisteja, missä ei ole mitään järkeä pirun ollessa läpi elokuvan pelkästään suuri, alaston punainen jättiläinen Draculan hengaillessa ajasta ja paikasta riippuen joko klassisessa viitassaan tai vähemmän ikimuistoisessa ilmavassa puserossaan.
Dracula rakastuu varastamaansa morsioon, ja he saavat lapsen. Saatana kuitenkin kostaa usuttamalla satanistit murhatöihin, joiden päätteeksi kirkko on pirstaleina, Janus-vauva kuollut ja pariskunnan suhde lopullisesti karilla. Itse Jumala päättää puuttua peliin herättämällä Januksen kuolleista juuri kun Dominic on tekemässä itsemurhaa taaperonsa haudalla. Valitettavasti vaavi palaa aikuisen kokoisena punasilmäisenä supersankarina, jonka jumalainen tehtävä on tappaa isänsä. Monen mutkan kautta Dracula päätyy voimattomaksi, keskustelee kiusallisesti eksiensä kanssa, palaa Transylvaniaan, puolustaa pikkulapsia vampyyrizombilaumalta, ja joutuu läpi elokuvan taustalla munailleiden vampyyrinmetsästäjien räjäyttämäksi. Draculan linnan räjähdyttyä ruudulla Janus muuttuu pikkuvauvaksi ja kertojaääni viimeisenä asianaan kertoo, että Draculan linna on yhä pystyssä Transylvaniassa. Vaikka näimme sen juuri räjähtävän kappaleiksi!
Oudosti rytmitetty tarina tuntuu dubbauksen ansiosta vielä oudommalta. Esteettisesti liikutaan aika uniikeissa sfääreissä kun japanilaisittain animoiduissa kohtauksissa kuullaan taustalla jostakin stock-äänikirjastosta otettua munkkilausuntaa ja etualalla puhuu nenänsä kautta vinkuva satanistikreivi Lubeski. Viimeisimmän nimi lausutaan kohtauksesta riippuen Roberskina tai Scarapierscinä, mikä ei ole mitään verrattuna kohtaukseen jossa Dracula itse voivoittelee olevansa kreivi Von Vaan Draat. Tai jotain vastaavaa. Näiden ääninäyttelijöiden tavasta lausua nimiä täysin erilaisina tai väärillä konsonanteilla (Jonathan Harker onkin Joonatan Hakkel) voisi kirjoittaa kymmeniä esimerkkejä lisää, mutta onneksi se ei hirveästi haittaa elokuvan juonenkuljetusta, koska halvalla tehdyssä animessa päähenkilöt ovat helposti bongattavissa kuvan ainoina liikkuvina elementteinä.
Budjetti näkyy kieltämättä itse hahmojenkin ulkonäössä. Toinen toistaan useamman pallin tai omenan poskiinsa tai leukaansa asettaneet hahmot eroavat toisistaan lähinnä kasvojen ryppyjen määrässä. Vampyyrimetsästäjien uusimman tulokkaan, Draculan pojanpojanpojan Frankin (Frank Drake, mikä nimi!) erottaminen porukan ainoasta naishahmosta, “Van Helslingin” lapsenlapsenlapsi Rachelista, kävisi työstä ellei heille olisi armollisesti suotu erivärisiä hiustyylejä. Frank käy muuten isovanhempaansa vastaan, koska vampyyrimetsästäjien johtaja, Jonathan Harkerin (tai Hakkelin) poika Quincy vetää taskustaan sadan tuhannen dollarin shekin. Tämä ei suoraan kelpaa, vaan ensin mies yrittää saada palkkiokseen myös Rachelin. Tästä kiitokseksi Rachel, elokuvan parhaassa kohtauksessa, ampuu hänen kassiensa läheisyyteen suuren määrän varsijousen vasamia. Frank kääntyy välittömästi feministiksi.
Ainoa poikkeus näihin kuvallisiin ratkaisuihin ovat loppupuolella mukaan tulevat vampyyrit maailman eri kolkista Draculan yrittäessä kosiskella itselleen jälleen vampyyrin voimat. Yllättäen yritykset jäävät juuri sellaisiksi, koska Dracula on paska jätkä eikä ansaitse heidän apuaan. Vampyyrien ihonväri on maalikaupasta sattumalla valittu, ja vaihtelee vaaleansinisestä iljettävään violettiin. Yksi pelastava tekijä Tomb of Draculasta kuitenkin löytyy ilmaisun saralta, ja se on äärimmäisen 70-lukulainen japanilainen funkia täpötäyteen ahdettu musiikki. Basson kielet saavat melkoista kyytiä vampyyrinmetsästäjien kävellessä hitaasti Bostonin kaduilla vampyyrinmetsästyskoira Valkoisen Jumalan kanssa. Kyllä, se on koiran nimi. Dracula on kuitenkin vaikea löydettävä, koska kuten Frank sanoo, “Hän on sairas tyyppi.” Musiikki on myös ilahduttavan 30-luvun Universal-elokuvia mukailevaa aina Draculan hyökätessä uhriensa kimppuun.
Suurimman onnistumisen jälkeen on hyvä puhua elokuvan suurimmasta viasta, mikä on itse Dracula. Hahmon koominen jättiläisviittaan nojaava ulkoasu ei liiemmin nosta selkäkarvoja. Katsoja ei koko elokuvan ajan voi millään tietää mitään hänen motiiveistaan, koska ne kerrotaan aina vasta tapahtumien jälkeen, eikä niissä siltikään usein ole mitään järkeä. Hän pelastaa elokuvan alussa Dominicin Saatanalta, ja jättää hänet eloon, rakastuen häneen. Puoli tuntia myöhemmin meille kerrotaan, miksi näin kävi (hän ei voinut imeä tytön verta… joten hän rakastui?).
Suomidubbaus tuo toki oman sävynsä hahmoon, sillä hänelle on päätetty antaa kaikista elokuvan hahmoista vähiten pelottava ja mahdollisimman ärsyttävä, kimeä vikisijä-ääni. Yhdistettynä usein täysin ymmärtämättömän dialogin kanssa lopputuloksena on mahdollisesti huonoin kuvaus kreivistä kautta aikain. Janus-poika saadaan houkuteltua kera kreivin ja Dominicin mustan messun kirkkoon kutsumalla hänet kastettavaksi, johon Dracula suostuu oitis koska “tämä on tärkeä hetki pojalle.” Kuka olisikaan arvannut, että Dracula on näin läsnä hengen asioissa! Miehen omat ajatukset ovat tosin muutenkin epäilyttävät, sillä hänen silmänsä suorastaan pullistuvat päästä Dominicin paljastaessa arvanneensa, että Dracula on vampyyri heidän asuttuaan vuoden samassa talossa. Talossa, jossa on paljon peilejä. Dracula jopa ensi kertaa paljastaa tässä kohtauksessa itsensä osoittamalla peiliä, josta hän ei heijastu.
Draculan kehuessa vauvaansa ensiluokkaiseksi, päättäen jokaisen lauseensa sanaan “poikani“, nauraen lauseiden välissä kuin Kiefer Sutherland kiduttamassa tummaihoista terroristiepäiltyä, voi vain hämmästellä Olavi Virran pojan, Pauli Virran, päätöstä tehdä dubbauksesta tällainen. Paulin nimi komeilee VHS:n takakannessa suomenkielisestä puheesta vastanneena, mikä lopputuloksen laadun huomioiden tuntuu tavattoman huonolta ratkaisulta oman maineen ylläpitämisen kannalta. Ei sillä, että kukaan tätä olisi aikoinaan huomioinut, ottaen huomioon miten menestynyt Virta oli ääninäyttelijänä ja dubbausten tuottajana Draculan jälkeenkin.
Tämä dubbaus on myös ainoa syy, miksi tätä elokuvaa tulisi edes muistella vuonna 2018. Englanninkielisenä tämä on vain erittäin huonosti kirjoitettua huttua, joskin liikenneruuhkaan juuttuneet satanistit naurattavat kielellä millä hyvänsä. Suomeksi Tomb of Dracula on täysiveristä absurdistista komediaa. Aiemmin mainittu hahmojen nimien yhtenäisyys loistaa upeasti poissaolollaan erityisesti kohtauksessa, jossa Harker puhuu Frankin menneisyydestä ensin Draculan jälkeläisenä, ja sitten “kuningas Fyethin” jälkeläisenä. Mumiseva partaveikko yrittää varmasti molemmilla kerroilla sanoa saman sanan, mutta nähtävästi ääninauhaa oli vain yhteen yritykseen per dialogirivi. Dubbaus on kuitenkin ilahduttavan sukupuolineutraali, sillä Frankia dubbaa hyvin selvästi syvällä äänellä puhuva naishenkilö, ja miehen esittelykohtauksessa nähtävässä baarissa on myös aivan upealla Jörn Donner -imitaatiolla puhuva afrotukkainen silmälasipäinen nuori junnu. Oikeastaan harvassa ovat hetket, kun ei kuulostaisi siltä, että kaikki dubbauksen osalliset eivät olisi itsekin baarissa.
Harvassa ovat myös elokuvat, joissa ilahdun aina kertojaäänen tullessa kuuluviin. Tomb of Draculassa typistetyt lauseet vievät liian vähän ruutuaikaa verrattuna alkuperäiskielen ja englantidubbauksen korullisempaan ilmaisuun, joten sitä täytetään usein täysin hölmöillä faktoilla. Tiesittekö esimerkiksi, että New York on maailman suurimpia kaupunkeja? Onneksi kaupungissa näemme Draculan hakkaamassa sivullisia päästäkseen syömään hampurilaista. Tämä otos Draculasta syömässä hampurilaista on maailmankaikkeuden lohdullisimpia näkyjä, ja jossain määrin oikeuttaa sen uskomattoman määrän pöljää tarinankerrontaa, jota Tomb of Dracula pitää sisällään. Sille voi joko nauraa tai siitä voi masentua. Mielenterveyden ylläpitämisen nimissä suosittelen jättämään molemmat välistä ja katsomaan vaikka Hongkong-komedian Doctor Vampire jos kulmahammasta kolottaa naurumielessä.