Pullonpohjalasinen ja hävytöntä jakausta käyttävä punapääpoika nakataan isänsä autosta keskelle losangelesilaista gettoa, jonka röttelöiden keskellä luuhaileva haaremihousuihin, itsensäpaljastajan takkiin, väärinpäin käännettyyn lakkiin ja aurinkolaseihin sonnustautunut tummaihoinen kovanaama tuuppaa samalla sekunnilla hänen käsiinsä pallon ja pakottaa heittämään koreja uhoten ”jos ei mene sisään, tapan sinut”. Pian paikalle kaartaa kiesi ja saamme selville, että jäbät ovat osallistumassa sosiaalityöntekijöiden ongelmanuorille järjestämälle metsäleirille. Luonnon helmaan suuntaavan retken muihin osallistujiin lukeutuu nuorisovankiloita kolunnut latino, tämän bimbohko naisystävä, mykkä aasialainen ja maskottina häntäänsä heiluttava koira. Lähtökohtaisesti kurja reissu lintujen laulun ja itikoiden keskelle saa uuden käänteen perämetsissä marihuanaa viljelevien gangsterien astuessa kehiin ja näiden kasvimaillaan käyttämän ravinteen muuttaessa paikalliset punkit pesäpallon kokoisiksi, ihmisverelle persoiksi hirviöiksi.
Kauhuelokuvan kaanon on tarjonnut harrastajiensa vaativaan makuun jo pelkän kimppuun käyvän luonnon osalta vaikka mitä jännää aina 1950-luvun jättimäisistä tarantelloista ja rukoilijasirkoista lähtien. Kun estradille on marssitettu vuosikymmenien saatossa vuoroin tappajaiilimatoja, -kaneja, -hyttysiä, -kastematoja kuin -etanoitakin, oli ilmeisesti vain ajan kysymys, milloin vuorossa olisivat puutiaiset. Kaikesta oudosta ja liejuisesta halki elämänsä kiinnostunut allekirjoittanut innostui Ticksistä oikeastaan jo vajaata sukupolvea aiemmin, jolloin elokuva sattui osumaan Prisman DVD-hyllyä suu auki ällistelleen teinin kouraan. Aina toisinaan mielessä kummitelleen nimikkeen viimein toteutunutta hankintaa motivoi entisestään se, että CGI-saastan yleistymisen jälkeisistä moderneimmista b-luokan tuotannoista poiketen sen erikoistehosteista on vastannut Doug Beswick, joka on työskennellyt alan hommissa muiden muassa Ghostbusters – haamujengin, Imperiumin vastaiskun, Ulvonnan ja Aliens – Paluun parissa.
Tehosteiden ohella Beswick vastaa myös Ticksin alkuperäistarinasta ja sen kyllä edellä mainitun ansioluettelon viimeisistä nimikkeistä huomaa. Filmi näet on velkaa runsaissa määrin etenkin Alieneille, melko irvokkaiksi saatujen punkkien syntyessä limaa valuvista, suurehkoista munista, kipittäessä tämän jälkeen kiinni uhreihinsa (joista ensimmäinen on koira) ja joko imiessä nämä tyhjiksi tai vaihtoehtoisesti kaivautuessa näiden ihon alle. Jälkimmäinen ratkaisu viedään pisimmälle loppuhuipennuksessa, jossa steroideja ahmineen tyypin sisälle majoittunut hämähäkkieläin puskee tiensä ulos suorastaan ihmistä suurempana variaationa – kyseiseen kohtaukseen löytyy yhtymäkohtia kauhuilun historiasta luonnollisesti myös laajemmin. Kliseettä ei muutenkaan ole selvitty ja aita on matalimmillaan juuri tuolla finaalissa, jolloin taloon invaasiota pakoon linnoittautuneet ihmiset yrittävät päästä pihalle pysäköidylle autolleen ja huomaavat toiset homo sapiensit lopulta punkkeja suuremmaksi uhaksi (haluatteko kuulla, mikä klassikko tuli mieleeni?).
Metsä esitetään pelottavana ja vihamielisenä uhkana, ja hölmöyden huippuna dialogi kertoo leffan monsterien olevan ”hyönteismaailman vampyyreja”. Silti on vaikeaa sanoa, kuinka luontokammoisesta kuvastosta lopulta on kyse, erään henkilön todetessa: ”Jos selviytyy kaupungissa, pärjää myös täällä.” Ehkä elokuva onkin nähtävissä pikemmin betoniviidakon rikollisuuden keskellä kasvaneen modernin nuorison vieraantumisena puhtaasta maaperästä, ihmisistä, joille selviytymiskamppailu kehityksen ja tieteen luomaa uhkaa vastaan symbolisoi paluuta juurilleen, kouliintumista pärjäämään alkuperäisessä elinympäristössään? Oli miten oli, myös reaalimaailmassa pahimmillaan melkoisen saastaisten skutsikämppien luomat inhon väristykset Ticks kyllä onnistuu vaatekaappikohtauksellaan välittämään.
Efektit ovat toimivia, eivätkä pitkin poikin ryömivät kahdeksanjalkaiset kummajaiset näytä hassummilta – vaikkakin ne tuovat suun kulmaan samanlaisen pienen myötämielisen nykäisyn, kuin Ridley Scottin Alienin kohtaus, jossa isäntänsä rintakehän läpi pomppaava pikku muukalainen lähtee kipittämään jalantyngillään karkuun. Splatter on luonnollisesti käsityötä ja parhaimmillaan sangen runsaana valuva veri istuu kokonaisuuteen kuin lettutaikinaan. Näistä välähdyksistä jo mainitun suurpunkin ulos pungertamisen ohella erityismaininnan ansaitsee kukkaa kasvattavaa sekopäätä näyttelevän (ja aina yhtä ärsyttävän) Clint Howardin esittelemät roiskeet tämän naaman venyessä ja vanuessa kuin ihmissusirainojen muutoskohtauksissa konsanaan. Huvittavinta lienee taasen lätyn takakannessa oleva kuva muumioituneen hipin ruumiista, jota itse elokuvassa ei nähdä lainkaan. Hyvä kysymys muuten on, miksi punkit ovat ainoa lannoitteesta vaikutteita saanut eläinlaji, eikä kalifornialainen risukko kuhise vaikkapa mastodontin kokoisia päästäisiä, luteita tai kukkakärpäsiä.
Suurin ärsytys Ticksissä ei ole sen omaperättömyys ja varastelu, jotka itsessään istuvat osaksi gorella ja älyttömyyksillä mässäilevää aihetta, vaan anteeksiantamattoman huonosti ja stereotyyppisesti kirjoitetut hahmot. Musta jannu on kaikille vittuileva (mutta lopulta herkäksi osoittautuva) gangsta, joka selittää joka toisessa lauseessaan, että hänen kotikulmillaan pyssyt paukkuvat ja hän päättää oletettavasti päivänsä drive-by- ammuskelussa. Meksikaani on (muoviselta näyttävällä) puupölkyllä treenaava rikollinen ja tämän blondiini tyttöystävä bikineissä heiluva, seksistä ja auringonotosta kiinnostunut tyhjäpää. Jos jotain positiivista haluaa löytää, eivät nämä yleistämiset kuitenkaan ole mitään verrattuina Ticksin pahisparivaljakkoon. Mafiamainen, tukkaansa alati taaksepäin kampaileva ja lipevästi pukeutuva pomo ja tämän epäsiisti, sisäsiittoinen ja jalkaansa saamalle puukollekin hekotteleva sekä naisia kuola suupielestä roiskuen ahdisteleva punaniskakätyri ovat esityksenä oletettavasti jotain Cheekin stadionkeikkaan verrattavaa. Myös käsikirjoituksen hahmojen syventämistä yrittävät koukerot roiskuvat reisille kuin sisukset tallatusta megapunkista, ala-arvoisimpana mitättömyytenään yritys selitellä punatukkaisen harrypotterin traumojen syntyjä syviä.
Vaikka nämä puolet elokuvasta potuttavat paikoitellen lailla Herra Perunapään kabaree-shown, voi kokonaisuudesta silti saada irti oman viehätyksensä unohtaessaan kaikki normaalit laatukriteerit ja suhtautuessaan Ticksiin pelkkänä saastaisena ja limaisena verimössönä, jossa roskaisuus on itseisarvo ja niin näyttelyn kuin tarinankin surkeus osa komiikkaa samaan tapaan, kuin vaikkapa Joe Danten Kinopaniikissa vanhalle monsterielokuvalle esittämässään Mant!-kunnianosoituksessa. On sitä Brian Yuzna kuitenkin turhempia ja tylsempiä räpellyksiä tuottanut, eli negaatioistaan huolimatta eläinkauhusta ja roskasta kiinnostuneiden lienee syytä tutustua myös tähän. Älkää siis aliarvioiko kannabiksen vaaroja ja muistakaa vierailla punkkibussissa säännöllisesti.
Ticks muuten loppuu huonojen kauhuelokuvien klassiseen kohtaukseen, jossa leiriltä kaupunkiin päässeen auton pohjasta tipahtaa kuoriutumaton jättipunkin muna romutarhan pihalle. Valitettavasti urbaaniin ympäristöön sijoittuvan jatko-osan ilmestymistä saadaan todennäköisesti odottaa myös jatkossa.