“Apua!” on The Squaressa eniten toistettu yksittäinen virke. Huutaessaan hätäänsä ihminen lankeaa toisten avuliaisuuden armoille, uhrin asemaan. Ensimmäisen kerran huuto kuullaan Tukholman kaduilla, joita pitkin puku- ja jakkuihmisten joukossa kävelee nykytaiteen museon tanskalainen kuraattori Christian (Claes Bang). Huutaja on nainen, jota ajaa takaa raavas mies. Avoin väkivallan uhka pohjoismaisen, tunnistettavasti eurooppalaisen kaupungin kaduilla on taidokkaasti valittu katalyytti, sillä se herättää jo omaa varjoaankin pelkäävässä länsimaalaisessa yksilössä muistuman terrorismista. Tällä kertaa on kuitenkin kyse siitä paljon tavanomaisemmasta väkivallasta, jossa perheenjäsentä kuritetaan. Christian raahataan tapahtumaan mukaan. Kyse on kusetuksesta. Tilanteen selvittyä miehen taskusta ovat kadonneet puhelin ja lompakko, ranteista jopa kalvosinnapit. Varkaan jäljille päästään jäljittämällä puhelin tietokoneitse. Christian päättää poliisille soittamisen sijasta uhkailla varasta palauttamaan arvotavarat. Tämä onnistuu livauttamalla uhkauskirjeitä jokaiseen postiluukkuun varkaan asuttamassa pahamaineisessa vuokratalossa. Samalla taidemuseo varautuu uuteen näyttelyyn, jonka vetonaula on maahan asetettu neliö. Christianin pitäisi keskittyä näyttelyn markkinointiin, mutta kadonnut puhelin tuottaa hänelle liikaa päänvaivaa. Hetkellinen herpaantuminen johtaa vihreään valoon mainoskampanjalle, joka päättyy pr-katastrofiin.
Viime vuosien kuumimman ruotsalaisen ohjaajan, Ruben Östlundin, ohjaama The Square ei ole taiteen vastainen elokuva, onhan se itsekin taidetta, eikä kovin helposti sulavaa sellaista, mutta se piikittelee lässyttävää asennetta, jonka mukaan kaikki taide on arvokasta. Näin optimistinen suhtautuminen on nyanssitajutonta, sillä se ei huomioi teoksilla olevan de facto erilaisia arvoja kontekstin, historian, ihmisryhmien tai yksittäisen katsojan näkökulmista. Äkkiä paremmuus lakkaa olemasta merkittävä kategoria ja puhutaan enää kaikesta muusta. Korostaessaan ainutlaatuisuutta yleishyväksyttävällä hymistelyllä väite lakaisee ainutlaatuisuuden mahdollistavat näkökulmat maton alle.
Jos kaikki taide on täysin samalla viivalla merkittävää, päädytään jälkimoderniin umpikujaan, jossa yksikään teos ei voi olla jossain kontekstissa parempi kuin toinen eikä voi olla esimerkiksi vääriä tapoja keskustella teoksista. Jos kaikki on yhtä upeaa, miksi keskimäärin liberaaliuteen kallistuvalla taideyleisöllä on tulla löysät housuun, kun tarpeeksi yleistä konsensusta vastaan käyvä taiteilija tai esseisti ilmaisee itseään? Toistuva on myös eliitin kyvyttömyys hyväksyä, että esimerkiksi Tuntematon sotilas on niin kirjana kuin elokuvina useimmille merkittävämpi teos kuin moni muu. Ei paljon auta inttää, että miksi aina muistellaan sotia, kun suuri yleisö haluaa niin tehdä. Tätä kirjoittaessani uusinta Tuntematonta on käynyt kuukaudessa katsomassa melkein 700 000 ihmistä. Se on noin 12,5 prosenttia Suomen väestöstä. Lukemalla hätyytellään jo kautta aikain katsotuimpien kotimaisten elokuvien kymmenen kärkeä.
The Square alkaakin monimerkityksellisellä kuvalla: Ruotsin ensimmäisen Bernadotte-kuninkaan Kaarle XIV Juhanan (1763–1844) patsas tuhotaan Tukholman kuninkaanlinnan edustalta uuden taiteen ja aikakauden tieltä. Muutama työmies ottaa tapauksesta kuvia. Seuraava on arvaus, mutta luulen Östlundin aloittavan näin, koska vastaavanlainen hanke aiheuttaisi Ruotsissa ennennäkemätöntä vastustusta, vaikka nykyisen kuningasperheen suosio hiipii kruununprinsessa Victoriaa lukuun ottamatta hyvin alhaisissa lukemissa. Tarkoitus on näyttää ruotsalaisille katsojille, että nyt liikutaan vaihtoehtomaailmassa ja valmistella jatkoon, jossa voi tapahtua mitä tahansa.
Kärjistyksen toinen merkitys ei jää huomaamatta, jos ymmärtää mistä patsaasta on kyse ja missä se sijaitsee: Kirjarovio on humanisteille ajatuksena kauhistus, varma natsin merkki, mutta toisaalta kirjastot ja museot tuhoavat tilan säästämiseksi jatkuvasti teoksia, jotka eivät kiinnosta enää ketään. Välinpitämätön tuhoaminen on usein taiteen kohtalo, kun sen aikalaisyleisö kuolee eikä sen nähdä palvelevan tulevia sukupolvia. Kaikki taide on fysiikkaan sidottua ja siksi kuolevaista. Sopii olla siis iloinen siitä, että edes joku teos on suurelle yleisölle rakas vuosikymmenestä toiseen.
Onko reilua vaatia taiteelta osallistumista? Osallistuminenkin käsitetään itsekseen vasta, jos se silittää tarpeeksi myötäkarvaan. Poliittisen keskustelun herättämiselle ja yhteiskunnalliselle puhuttelulle annetaan paljon painoarvoa, vaikka päällisin puolin taiteesta puhutaan mukamas tasa-arvoisessa hengessä. Hyvää tarkoittaville keskinkertaisuuksille on jaettu niin Finlandioita, Nobeleita kuin Oscareita lahjakkaampien mutta rappeutuneempien, epäilyttävämpien taiteilijoiden ohitse. Vähän väliä on toivottu, että taiteilijat osallistuisivat julkiseen keskusteluun, vaikka ketään ihmispoloista ei pitäisi velvoittaa heittäytymään leijonien raadeltavaksi. Älykäs ihminen epäilee itseään tarpeeksi paljon säästääkseen itseään inttämästä tuntemattomien kanssa netissä yksityiskohdista.
Pelkään myös pahoin, että vähissä ovat he, joilla voisi olla suomalaisesta yhteiskunnasta sanottavaa, joka olisi muuta kuin puolueellista kohinaa, tuttujen vihollisten sättimistä. Väärinajattelijat taas osataan julkisesti tuomita sen sijaan, että heidän kanssaan käytäisiin todellista dialogia tai että pöyristymistä aiheuttavista asioista yksinkertaisesti vaiettaisiin, jolloin kohut menisivät sutjakammin ohitse. Itseilmaisun valmius riittää elämän tyhjää tilaa täyttäviin ja omaa tärkeyttä korostaviin naseviin Twitter-viesteihin ja mielipidekirjoituksiin, loputtomiin mielipidekirjoituksiin, ei keskusteluun asioista. Pääkeskusteluväyläksi on valikoitunut Internet, vaikka se on siihen tarkoitukseen yksi huonoimmista, koska siitä puuttuu intiimiys ja se kannustaa enemmistöharhoihin. Saatanan vaikeaahan tällaiseen ympäristöön on tuottaa mitään teosta tai kommenttia, jonka pitäisi sanoa jotain uutta.
Vastakohta on täysi merkityksettömyys, ketään kiinnostamattomien teosten näpertely. The Squaren keskiössä oleva fiktiivinen, tyhjäksi jääneeseen kuninkaanlinnaan perustettu museo haluaa räväyttää käsitetaiteellisilla kokeiluilla, joita perustellaan avoimuudella kaikille. Räväytykset ovat kuitenkin teoreettisia, yleishumaaneja ja kiinnostavat vain harvoja. Tämä kuvaa hyvin taiteen sijaa jälkimoderniudessa. Silloinkin kun taide onnistuu kurottamaan kauemmas kuin omien rajojensa taakse, kyseessä on usein katastrofi. Suuri huomio tuo mukanaan tuhansia tulkintoja. Tulkintojen moninaisuus luo mustavalkoisen kärjistämisen tarpeen. Valkoisen kohinan vyöry kääntää huomion muualle kuin itse teokseen, josta tulee statisti yleisessä moraalikeskustelussa. Erityisesti nykytaide on isolla rahalla tehtyä leikkiä. Leikissä ei ole vikaa, liian isoissa rahoissa on. Kun leikki sen sijaan muuttuu relevantiksi, eli kun yleisö ottaa sen liian tosissaan, ollaan kusessa.
Rivien välistä lukija on voinut päätellä, että kahdesta pahasta, massiivisesta papukaijaäänten pulinasta ja piipittävästä mitättömyydestä, valitsen mieluummin jälkimmäisen. Olen pohtinut tätä toisinaan esseistinä. Yritän välttää yleisön ajattelemista, koska tuolloin tajuan kirjoittavani väistämättä heille, jotka kirjoittavat myös proosaa ja ovat kiinnostuneita samoista asioista kuin minä, vaikka toivon tavoittavani heidät, jotka eivät ilmaise itseään kirjallisesti. Poliittista ajattelua mukaillakseni nukkuvissa odottaa eniten poimittavaa. Tämä päämäärä mielessä kirjoittaminen ei kuitenkaan ole helppoa, kiinnostavaa tai elokuvaesseiden tapauksessa edes mahdollista. Kirjoittaessani voin vain toivoa lukijani olevan varustettu tarpeellisella kulttuurisella pääomalla, koska väärinkäsitysten vaara on sitä suurempi, mitä kauemmas lukijakunnan ytimestä mennään. Tämänkin ajattelu on usein liikaa, joten ajattelen kirjoittavani enää itselleni ja nautin myös eniten taiteesta, joka tuntuu intiimiltä. Silti haaveilen utopistisen typerästi, että jokin taideteos edes joskus ravistelisi ihmisjoukkoja kunnolla, että hampaat vain kalisevat. Kutsutaan sitä sitten vaikka maailmanlopun fantasiakseni.
Toisaalta rajan ylittävä taiteilija on herkässä tilanteessa. Uskottavuus on vaarassa kadota. Paljon parjattu sielunsa myyminen tarkoittaa sitä, ettei taiteilija tee enää taidetta omalle ahtaalle piirilleen. Jotta voisi olla menestynyt ja edelleen todellinen, pitää saavuttaa lähes myyttinen tasapaino, jossa kansansuosikki on myös taiteellisesti arvostettu taho. Tämä on jälkimodernin ajan taiteilijoille lähes mahdotonta, jos kysymyksessä ei ole David Bowien kaltainen musiikki-ilmiö tai poikkeuksellisen arvostettu videopeli.
The Squaren aloittavassa kohtauksessa Christian änkyttää Elisabeth Mossin esittämälle journalisti Annelle ympäripyöreitä selityksiä museon nettisivuilta löytyneeseen akateemiseen paskanjauhantaan. Christian huomaa, ettei tajua käsiteviidakkoa, joten suoltaa samaa löpinää, jota on hoettu kohta sata vuotta: Olisiko mikä tahansa esine taideteos, jos se siinä kontekstissa esitettäisiin? Aha, toteaa Anne. Samalla filmi irvailee monen käsitetaideteoksen eetokselle – Duchampin pisuaari museossa on muka edelleen joku ajattelua vaativa statement, vaikka elämme YouTuben maailmassa, jossa käsitetaidetta suorastaan syljetään kokijan kasvoille! Ei tarvitse kuin nappia painaa.
Onko kulttuurista kiinnostuneille tai jopa niin sanottuihin piireihin kuuluville synti edes joskus tunnustaa, että nykytaide on epämiellyttävän usein aiheensa yksinkertaistavaa paskaa, jolla ei ole mitään tekemistä ihmiselämän moninaisuuden kanssa? Yritän sitä nyt itse. Käyn mielelläni modernin taiteen museoissa, mutta vierailuni ovat usein samanlaisia. Salista toiseen teokset ovat mielestäni huonoja tai mielenkiinnottomia. Vain satunnaisesti yksi tai kaksi työtä kiinnittää huomioni todella ja on enemmän kuin yksittäinen hassu ajatus. Ihanat poikkeukset ovat tapauksia, joilla on rohkeutta olla vain pintaa, olla vain kauniita tai rumia. Niiden tekijöiden jalkoja tahtoisin suudella ihan vain siksi, että he ovat pelastaneet minut taas yhdeltä merkityksettömältä museokierrokselta.
Kaltaisilleni jaellaan museoiden nettisivuilla ja kulttuuripalstoilla ystävällisesti vinkkejä “nykytaiteen ymmärtämiseen”, jossa ärsyttävän teoksen eteen pitää pysähtyä pohtimaan, mikä siinä vituttaa. Itse taas olen sitä mieltä, että ymmärtämiselle annetaan liikaa painoarvoa. Keskiössä pitäisi olla kokeminen, esteettinen uppoutuminen. Kyse ei silti ole siitä, ettenkö tajuaisi, mistä on kyse. Kuvotukseni johtuu siitä, että työt ovat minulle esteettisesti arvottomia, siis huonoja olematta edes tarpeeksi huonoja tai ärsyttäviä, ei siitä, että saisin pohtimalla niistä esiin jotain muuta.
Elokuvalle nimen antanut teos, neliö, the square, on käsitteellinen neliö, jonka sisälle astuneista jokainen voi kuvitella itselleen yhtäläiset ihmisoikeudet ja vaatia ohikulkijoilta apua. Elokuvan satiirille ja taidemaailman tyhmyydelle naureskelevat voivat yllättyä, kun kuulevat, että mainittu neliö perustuu Östlundin omaan taideteokseen, jonka vastaanotto floppasi samoista syistä kuin elokuvassa: siinä ei ollut tarpeeksi särmää.
Särmikkäät teokset jäävät mieleen. On eri asia kuinka tarkasti tai järkevästi ne niin tekevät. On kuvaavaa, että Episodin kriitikko listasi The Squaren arvostelussaan esimerkiksi niin kutsutut kissanrääkkäysvideot eliitin huviksi, vaikka teos johon sanavalinta viittaa, Teemu Mäen Sex and Death (myöhemmin osa kokonaisuutta My Way – A Work in Progress), kohtasi vastustusta läpi ihmisryhmien, on edelleen esityskiellossa ja teosta ei ole nähnyt melkein kukaan. [1] Vaikutelma on kuin kriitikko ei olisi ymmärtänyt elokuvaa, koska The Square näyttää myös, että juuri median tarpeettoman suuriksi paisuttelemat mielikuvat luovat kuvaa nykytaiteesta ihmisille, jotka suhtautuvat siihen lähtökohtaisesti negatiivisesti eliitin puuhasteluna. Omituisia olemme me kaikki, eivät he, kulttuurieliitin jäsenet – joihin muuten voisi sanoa Suomen suurimman elokuvalehden kriitikonkin kuuluvan jo virkansa puolesta. Särmä on ainoa tapa tuoda teoksia esiin, koska ihmisten yleinen suhtautuminen taiteeseen on välinpitämättömyys. Sivuvaikutus valitettavasti on, ettei teoksesta muista pian kukaan muuta kuin yhden asian, kuten Mäen valtavasta työstä sen, että siinä lähtee mirriltä nirri.
Ajatus rauhan neliöstä on tuomittu epäonnistumaan. Mikään ei modernissa yhteiskunnassa ole kauempana arkitodellisuuden haasteista muita ihmisiä kohdatessa kuin useimpien taideteosten turvallisen teoreettinen, kaikesta irrallaan elävä ympäripyöreys. Kukaan ei pohjimmiltaan elä rauhan neliössä tai edes halua sitä, vaan tilan, jossa valtapositiot ovat olemassa. Muuten tasa-arvoisia neliöitä olisi muodostettu toimivassa muodossa ympäri maailmaa ajat sitten. “Ajatus on utopistinen ja naiivi”, julistaa Christian kehuessaan teosta, mutta juuri sen utopistisuus ja naiivius tekee siitä sisällöttömän. Jos jokin ei tunnu elävältä, se ei voi olla elämälle relevanttia. Neliö on eliitin museossa esillä, eikä kiinnosta ketään.
Tai ei ainakaan ennen kuin näyttelyn promootiota suunnitellessa kaksi nuorta miestä keksii markkinoida teosta päinvastaisella idealla. Neliö on tylsä, mutta ala-arvoisen laaduton video vaipoissa taapertavasta kerjäläislapsesta kissanpentu sylissä ei ole sen parempi ratkaisu. Kun lapsi räjähtää videon lopussa ilmaan neliön sisällä seistessään, tulee museosta hetkessä YouTuben ja sanomalehtien puheenaihe. Haluttua huomiota on saatu, mutta samalla kyse on tilanteesta, jossa ei haluta olla. On eri asia kerätä hiljaksiin omalta piiriltään arvostusta ja apurahoja kuin nousta valtakunnallisen huomion keskipisteeksi.
The Square vilisee myös kaduilla olevia kerjäläisiä ja kurjissa vuokrataloissa asuvia hylkiöitä, koska kuten keskiluokka katsoo taideteosten ohitse, katsoo se myös toisenlaisten todellisuuksien ohi. Nämäkin huomioidaan vasta sitten, kun viimein joltain pinna katkeaa ja seuraa väkivallan uhka. Christianin yritys jäljittää kadonneita tavaroitaan johtaa tilanteeseen, jossa nuori poika (Elijandro Edouard) joutuu vanhempiensa rankaisemaksi; nämä kun luulevat Christianin uhkauskirjeen tähden, että poika on varastanut. Poika jäljittää Christianin ja alkaa vaatia oikeutta. Järjettömällä tavalla mies reagoi jääräpäisen itsekeskeisesti, kykenemättä pyytämään kunnolla anteeksi. Lopulta hän työntää pojan kotitalonsa pimeässä rappukäytävässä alas portaita. “Apua!” kuullaan jälleen. Pimeänä pysyvä ja lapsen huudoille välinpitämätön talo on sietämättömän hiljaa. Olisiko sinne pitänyt rakentaa rauhan neliö?
En kuvailisi Östlundia konservatiiviksi, vaikka elokuva antaa siihen tulkintamahdollisuuden. Olli Immosen ei siis kannata tuulettaa. Ohjaajan työt paljastavat pikemminkin liberalistin tavalla, jota monet liberaalit Pohjoismaissa eivät tunnista omakseen. Vielä enemmän ne kuitenkin näyttävät sivistyksen hauraan kuoren alla itseironiaan kykenevän ja virheellisen ihmisen. Lukuisat hänen elokuviensa kohtaukset perustuvat suoraan oikeille ihmisille tapahtuneisiin asioihin – uutisotsikoihin, YouTube-videoihin, lähipiirin toilailuihin, häneen itseensä.
The Square pyrkii estämään liian helpot tulkinnat vallan luonteesta humanistien kovasti rakastamassa sanassa: rakenteissa. Östlundin elokuvat rohkaisevat riisumaan ihmisten yltä ideologioita. Kirjoitin jo aiemmassa kirjoituksessani liittyen Tuntemattomaan tyttöön, että ihminen ei voi olla jatkuvasti valveilla. Jos luutuneiden rakenteiden mukaan toimiminen on epäinhimillistä, on samalla logiikalla erityisen epäinhimillistä vaatia ihmistä olemaan jatkuvasti olemisestaan ja muiden olemisesta tietoinen ja tiedostava – nimenomaan poliittisessa kontekstissa. Julkinen ja yksityinen sekoittuvat muutenkin, erityisesti kun sosiaalinen media ruokkii kehitystä.
Kavahdan ajatusta siitä, että yksityinen on jatkuvasti poliittista, koska samalla perusteella kansalaisten tulee toimia poliiseina toisilleen silloinkin, kun joku sattuu erehdyksessä paljastamaan olevansa vain ajattelematon. Christian on virheellinen mutta inhimillinen. Hänessä on inhottavia piirteitä, kuten naurettava ylpeys ja miehinen pikkumaisuus. Hän huutaa tahtomattaan lapsilleen näiden riidellessä ja katuu, kun pikkutytöt pelkäävät isin karjuessa. Juuri näistä syistä hänen pohjimmainen epäonnistumisensa niin työssään kuin vapaa-ajallaan on olennaista. Hän keskittyy omiin huoliinsa niin paljon, että epähuomiossa hyväksyy markkinointi-idean, joka johtaa hänen omaan rappioonsa. Kun elokuva lähestyy loppuaan, museon promootiovideo on saavuttanut suosion, jonka jäljiltä oikeita ratkaisuja ei enää ole. Christian on vastuussa, joten hänen on irtisanouduttava.
Tässä mielessä taide on sukua populistipolitiikalle. Kun kerran on päästy vallankahvaan, turvallinen ulospääsy on teljetty. Media aloittaa taidemuseota kohtaan massiivisen hyökkäyksen. Tekopyhissä uutisotsikoissa uskonnolliset johtohahmot seisovat hymyillen käsi kädessä tuomitakseen jälleen kerran jotain, tosin tällä kertaa suvaitsevaisuuden nimissä. Christian yrittää lepyttää raivostunutta yleisöä eroamalla virastaan, mutta ele tulkitaan tahallaan joko itsesensuuriksi tai provokaatioksi. “Mikä ihmeen näyttely? Kuka taiteilija?” joku toimittajista kysyy, kun itse työ, neliö, mainitaan tiedotustilaisuudessa.
Minulla on suosikkiajatusleikki. Nautin intiimeistä, muutaman hengen välisistä keskusteluista, joissa uppoudutaan syvälle johonkin tiettyyn asiaan. Aina kun jutut alkavat käydä korkealentoisiksi, kuvittelen itseni ja kumppaneideni tilalle Avarasta luonnosta tuttuja simpansseja, jotka päästävät luontofilmeissä käsittämättömiltä tuntuvia uka uka -ääniä ringissä istuessaan. Kuten apinalaumalla, myös ihmislaumalla on omat roolinsa. Kun näen, että olemme vain karvattomia apinoita vaatteissa, minulle tulee äkkiä parempi olo. Sivistyksemme on merkityksellistä, mutta myöntäessämme satunnaisen primitiivisyytemme inhimillisyys paljastuu kirkkaammin. Ei kaiken maailman asioilla oikeasti niin paljon väliä olekaan.
Simpanssi nähdään The Squaressa piirtelemässä, siis muistuttamassa roolista, joka taiteella on kehittyneiden olentojen itseilmaisussa. Apinuus on läsnä myös pitkässä kohtauksessa, joka on elokuvan avain, kuin oma lyhytelokuvansa. Oleg-niminen itäeurooppalainen taiteilija on kutsuttu eläinimitaatiollaan esiintymään taiteilijoiden juhlaillalliselle. Raivoisaa simpanssia esittävä Oleg huvittaa vierailijoita aluksi, mutta ei lopeta esitystä niin kuin kunnon ihmisen kuuluisi. Jälleen taide, joka ei tunnusta sille asetettuja rajoja, aiheuttaa kaaoksen. Oleg häätää juhlavieraan, ulkomaisen taiteilijan (Dominic West), vaientaa kaaoksen hallitsemista yrittävän Christianin, repii musliminaiselta huivin päästä, hyppii pöydillä kaataen kauhuissaan olevien ihmisten juomalasit ja yrittää lopuksi raiskata toisen naisen, kunnes juhlavieraat heräävät yhden miehen vastarinnan myötä kaaokseen ja ryntäävät pieksämään taiteilijan. Kohtaus on merkittävä, koska se esittää sivistyksen asettamat rajat taiteelle. Olegin performanssi on hätkähdyttävä, kiitos Terry Notaryn ansiosta kehutun roolisuorituksen. Julkisessa keskustelussa esiintyy toisinaan ajatukseton hokema, että taiteen on kaadettava raja-aitoja. Rajat todella kaatava taide johtaa lähinnä siihen johtopäätökseen, että enemmistö haluaa taiteelta täsmälleen samoja asioita kuin kaikelta muultakin elämässä eli siisteyttä, kulutettavuutta, helppoutta. Usein myös syystä.
Teosten hankintoihin käytetyt miljoonat vilisevät puheissa. Päähenkilöt ovat trendikkäitä hipstereitä uusine puhelimineen ja tyylikkäine kampauksineen. Kontrastina nähdään köyhiä, joiden elämään teoksen esittelemä suuri taide ei liity millään tavalla. Christian kohtaa kerjäläisen kahvilassa. Hän tarjoutuu ostamaan onnettomalle sämpylän. Kerjäläinen tokaisee välittömästi: kanaciabatta, ilman sipulia.
Seuraa esimerkki elävästä elämästä. Vuosia sitten kutsuin ovikelloani soittamaan tulleen ja rahaa kerjänneen spurgun sisälle syömään voileipiä. Mies söi yhden ja otti loput leivät mukaansa mutisten mennessään: “Eiks oo ees makkaraa…” Olin laittanut leipien väliin vain juustoa ja vihanneksia. Silloin ja vielä vuosia jälkikäteen mietin huvittuneena, että kiittämättömyys on maailman palkka. Pidinhän opiskelijana itseäni kovin heikossa asemassa olevana. Sittemmin ajatus on hävettänyt minua. Miksi mies ei olisi saanut esittää toivetta tai ajatuksiaan, eihän hän pahaa tarkoittanut? New Yorkin elokuvafestivaaleilla antamassaan haastattelussa Östlund kutsuu tätä valtatasapainon järkkymiseksi. [2] Se on totta. On kuin ruoka olisi lahja ja olisimme tottuneet lahjan antaessa tiettyyn kiitollisuuteen. Voileipä ei kuitenkaan ole lahja vaan elintärkeä asia sitä pyytäneelle. Juuri köyhällä on tällöin mahdollisuus esittää toiveita, katsoa mihin armeliaisuus venyy. Koskaan ei tiedä, milloin saa syödä seuraavaksi. Kun lisävaatimuksia esitetään, valtapositio rikkoutuu, lahjoittaja hämmentyy.
Samoista lähtökohdista me suomalaiset olemme aika ajoin pohtineet kehitysavun tai ahdingossa oleville EU-maille annettavien lainojen tarpeellisuutta; kuinka ne eivät ole kiitollisia, eivätkä varmasti ole tehneet saamallaan rahalla kaikkea. Ne pyytävät jatkuvasti lisää ja meidän pitäisi vieläkin jaksaa lähettää rahaa kaukomaille. On kuin vain menestyneillä olisi oikeus vaatia toisilta ihmisiltä jotain, vaikka tasa-arvon periaate ei missään nimessä voi perustua etuoikeuksien kasaamiseen yhdelle ryhmälle niin, että niitä seuraa joukko lisäetuoikeuksia, eikä muille jää mitään. Muuten hyväntekeväisyys on vain alistamista.
Alistamisen teema jatkuu myös intiimeissä suhteissa. Journalisti Anne on ihastunut Christianiin ja viettää hänen kanssaan yön. Myöhemmin Anne syyttää Christiania välinpitämättömyydestä ja valta-asetelman patriarkaalisesta väärinkäytöstä, mikä lyö miehen ällikältä. Siksi hän änkyttää eikä oikein tiedä mitä sanoa, mutta lopulta puolustautuu toteamalla, että juuri vallan takia Anne on halunnut hänen kanssaan sänkyyn. “Miksi on niin vaikeaa myöntää, että valta kiihottaa!” Christian tiuskaisee. Kyse ei ole siitä, etteikö menestynyt mies todella käyttäisi valta-asemaansa vaan siitä, että valta-asemat on tulkittu kummankin osapuolen näkökulmasta eri tavalla. Näin elokuva osin estää sisällön sukupuoleen takertuvan tulkinnan aivan kuten Christianin naurettava sopertelu rahan epätasaisesta jakaantumisesta torjuu loivan vasemmistolaisen, sosiaalidemokraattisen tulkinnan.
The Square vetoaa julkisessa keskustelussa usein unohdettuihin biologisiin ja sosiologisiin taipumuksiin. Tämä on östlundilainen teema elokuvasta toiseen; kuinka lisääntymisvietti, selviytymisvaisto ja tarve säilyttää kasvot ryhmän edessä – siis kunniantunto – ajavat kerta kerran jälkeen sivistykseksi kutsutun ja itseämme korostavien fantasioiden ohi. Kuten aiemmat ohjaajan elokuvat, on The Square katkelmallinen kokoelma ideoita, jotka pyörivät yhden teeman ympärillä. Päähenkilö on teoksessa vähiten kiinnostava asia. Christian on naurettava, karikatyyrimaisuudessaan ohuempi hahmo kuin aiempien Östlundin elokuvien henkilöt. Hänen seikkailunsa ovat lähinnä syy esitellä erilaisia sosiologisia skenaarioita, joissa satirisoidaan taidekenttää.
Olen kirjoittanut kaikesta, mitä The Square on päällimmäiseksi tuonut mieleeni. Tätä voi pitää elokuvan heikkoutena. Se on kuin luotu loputtomiin lätiseviä esseitä ja think-piecejä, analyysia varten, ja on siinä mielessä kuin taidemaailma, jolle se irvailee. Tämä on piirre, joka vaivaa hieman niin edellistä Östlundin elokuvaa, Force Majeurea (2014), kuin sitä edeltänyttä Playtä (2011). Toisaalta maailma on niin täynnä ajatuksetonta, muutaman kappaleen mittaista elokuvakritiikkiä, että ehkä heikkouteni tarttua Östlundin koukkuun on annettavissa anteeksi.
Aiheesta voi kysyä, onko kultaisella palmulla palkitulla taide-elokuvalla mahdollisuus esittää kritiikkiä nykytaiteesta vaikuttamatta tekopyhältä? Punnitsin asiaa. Varauksella sanoisin, että on. Östlund onnistuu välttämään populismin, mutta The Square ei missään nimessä ole jäykkä tai tylsä. Östlund on onnistunut väistämään ilmeisimmän sudenkuopan eli syytökset vain pienelle ihmisjoukolle saarnaamisesta, minkä näkee hänen viimeisimpien elokuviensa katsojaluvuissa. Force Majeurea kävi Suomessa katsomassa noin 15 000 ihmistä, mikä on hyvä määrä ulkomaiselle arthouse-elokuvalle eikä kaukana esimerkiksi Oscar-palkitun yhdysvaltalaisen Whiplashin (2014) noin 20 000 katsojasta. Kotimaassaan Force Majeure sai noin 188 000 katsojaa eli ei lainkaan huonosti. Yhdysvalloissa se oli pieni hitti, ja sen esitysoikeudet myytiin yli 70 maahan. [3]
Uskon kansainvälisemmillä näyttelijöillä varustetun The Squaren saavan vielä edeltäjäänsä enemmän huomiota. Elokuva yleensä on taidetta, joka onnistuu performansseja ja kuvataidetta paremmin yhdistämään vetoavuuden ja päämäärätietoisuuden. Toki julkaistaan paljon karmeaa artsyfartsymoskaakin, mutta The Square ei kuulu näihin teeskenteleväisiin filmeihin. Täydellinen se ei ole, mutta toivoisin sille mahdollisimman laajaa katsojakuntaa eri ihmisryhmistä. Siinä on paljon ääneen naurattavia kohtauksia, eikä se kikkaile turhaan, minkä lisäksi siinä käsitellään jokaiselle ymmärrettäviä asioita, joita kuka tahansa voi mutustella mielessään. Östlund onkin harvinaisessa asemassa, jossa hänen on mahdollista toteuttaa tällainen elokuva, jota voi kutsua jopa kaivatuksi.
[1] Jostain syystä myytit kohta 30 vuotta vanhan (!) videon ympärillä jatkavat elämistään ja sitä käytetään edelleen esimerkkinä nykytaiteen turmeltuneisuudesta, vaikka aiheesta on kirjoitettu viime vuosina niin paljon, että väärinkäsitysten luulisi hälvenneen. Tuomas Karemolla on aiheesta ansiokas artikkeli Ylen Kulttuuricocktailissa vuodelta 2015 ja aihetta on käsitellyt myös Matti Mäkelä 2016 ilmestyneessä kirjassaan “Tämä ei ole taidetta” Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan. Kirja ei ole kauhean hyvä mutta kertoo tapauksesta oleellisen. Olenkin pitänyt “kissantappovideon” esiin ottamista taidekeskusteluissa merkkinä siitä, ettei minun tarvitse jatkaa jutustelua. Jos keskustelukumppani käyttää termiä paheksuen ja kirkkain silmin, on selvää, ettei hän tiedä aiheesta mitään. Olen tehnyt tämän alamerkinnän kahdesta syystä. Ensinnäkin Kiasman “pesemme kätemme” -reaktio mediakohuun Mäen teoksen ostamisen jälkeen muistuttaa The Squaren ytimessä olevaa kohua ja museon vastausta siihen. Toisekseen minua huvittaa, että mainitsemani Episodin kriitikko voi kirjoittaa paheksuen kuvitellun eliitin videosta ja todeta pokkana toisessa kritiikissään The Greasy Stranglerin (2016) olevan neljän tähden elokuva kuin siinä ei olisi mitään elitististä tai outoa. Groteskius on väärin vasta, kun siihen yhdistyy ihmisjoukko, johon ei halua samastua.
[2] NYFF Live: Ruben Östlund | The Square | NYFF55 (haastattelija Dennis Lim, YouTube, lisätty 10.10.2017, haettu 27.11.2017)
[3] 188 000 katsojaa tarkoittaa Ruotsissa vuoden 9. katsotuinta kotimaista teatteriensi-iltaa. Kaadetaan nyt vielä yksi myyttinen mielikuva. Suomessa nyyhkitään usein, että ruotsalaiset ovat meitä sivistyneempiä. Lännessä ollaan kaikessa edellä. Kulttuurikin maistuu vanhalle sivistyskansalle aivan toisella tavalla kuin täällä lahden toisella puolella. No, elokuvien suhteen en olisi niin varma. Toki Östlundin ja Lukas Moodyssonin kaltaiset ohjaajat pärjäävät siinä missä Aki Kaurismäki Suomessa, mutta vuoden katsotuimpien kotimaisten elokuvien listaa dominoi suomalaista elokuvatarjontaa muistuttava kimara tomppelikomedioita, kansakunnan ikoneista kertovia tarinoita ja perhe-elokuvia. Force Majeuren julkaisuaikaan suosituimpiin ruotsalaisiin elokuviin kuului Mies joka rakasti järjestystä (2015), joka on eräänlainen keltaristimaan veli Mielensäpahoittajalle, tosin sillä twistillä, että tämän filmin päähenkilö yrittää useasti itsemurhaa. Vuoden katsotuimmista elokuvaesityksistä television puolella top 20 voi sisältää 15 Beckiä, Wallanderia ja Annika Bengtzonia. Synkän saarnaavien ja yhteiskunnan mädännäisyyttä huokuvien demaridekkareiden suosio saa suomalaisten harjoittaman luterilaisen itseruoskinnan tuntumaan aika kevyeltä. Vuosi toisensa perään suosituimpien tv-esitysten joukkoon mahtuvat myös kansansuosikki Lasse Åbergin Sällskapsresan (1980) ja sen jatko-osat, joita uusitaan kuin meillä Uuno Turhapuroja. Tukholma ei ole Ruotsi, niin kuin Helsinki ei ole Suomi.