Vapun, tuon serpentiininpaukuttajien ja kuohuviiniään lipittävien valkolakkien syrjäyttämän työväenjuhlan kunniaksi on hyvä palata lippupäivän aatteellisemmille lähteille ja muistella sen originelleja tarkoitusperiä, vaikkapa aiheeseen liittyvää taidetta nauttimalla. Näiltä pohjilta lähdettäessä tulee helposti mieleen John Steinbeckin Pulitzer-palkittu pääteos Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath, 1939), eräs allekirjoittaneen elämän koskettavimpiin kuuluneista lukukokemuksista. Kun kirja on jo kertaalleen plärätty, mutta itsensä John Fordin opuksesta valkokankaalle kursima elokuvanäkemys yhä kokematta, eihän moiseen täkyyn voinut tarttumattakaan olla. Vaan mitkä ovat lähtökohdat Amerikan Yhdysvalloissa väsätylle elokuvalle, jos sekä sen ohjaaja että tuottaja edustavat konservatiivisia piirejä ja päätyivät Hollywoodin mustan listan sijaan patsasta Oscar-gaalaan punaisella matolla vastaanottamaan?
Koska kovinkaan kärkäs into ei sisälläni polta kattavampaa synopsista satuilemaan, kertaan ainoastaan lyhyen tiivistelmän tarinaa tuntemattomalle: vankilasta päässyt oklahomalainen Tom Joad palaa kotiin perheensä luokse vain kuullakseen pankin häätävän heidät mailtaan. Matka lentolehtisen lupaaman työn, hyvän palkan sekä uuden asunnon toivossa alkaa risaisella autonrotiskolla kohti aina aurinkoista Kaliforniaa ja sen persikoiden painosta pullistelevia hedelmäpuita. Lopulta ruoho ei paljastu sen vihreämmäksi aidan toisellakaan puolella. Viha, orjuutus sekä ihmisarvon polkeminen ovat lakien puitteissa läsnä Kaliforniassa jopa pahemmissa määrin kuin kotipuolessa.
Vihan hedelmien leffasovituksen ansioita on vaikea käydä analysoimaan sisällölliseltä kantilta. On suunnattoman absurdia ajatella, että arvomaailmaltaan hyvin erilaiset ihmiset ovat päätyneet työstämään rainaa tälläisestä antioikeistolaisuuden manifestista. Jotain filmausprosessista kertonee esimerkiksi se, että kirjan vasemmistolaisuudesta hermostunut tuottaja Darryl F. Zanuck lähetti agenttejaan kaivamaan esille todisteita Steinbeckin kirjoittamasta “okielaisten” – halveksiva nimitys, jolla työnhaun perässä matkanneita oklahomalaisia kutsuttiin – kurjista oloista. Vasta kun vedenpitävää materiaalia elokuvan ajankuvauksellisuudesta oli haalittu kasaan tarpeeksi, alkoivat miehet uskaltaa jo seistä selkä suorassa projektinsa takana – olisihan heillä jotain, millä puolustautua mahdollisia kommunismisyytöksiä vastaan. Ei huono veto, ainakaan lukemieni järjettömien jenkkikritiikkien varjossa.
Jo ensimmäistä kertaa elokuvaversion olemassaolosta kuullessani eräs asia alkoi kaihertaa mieltäni: millä rahkein olisi tarkoitus toteuttaa kirjan kaikkein kattavin voima, pohdiskelevat väliluvut? Vastaus: ei rahkeilla ensinkään, jätetään ne surutta pois helpon kerronnan tieltä. Näiden vaikuttavien sivujen aikana Steinbeck paitsi laskettelee kylmää faktaa riiston periaatteista (joista vähäisin ei suinkaan ole toteamus “kauppa perustuu petokseen”), kuvaa riistäjän ajatuksia ja tuntemuksia, sekä ehkäpä tärkeimpänä osana kertoo tarinan vihan tuottamista hedelmistä. Hedelmistä, jotka kasvavat mätänemään herrojen omistamien puiden oksille, koska niiden korjaaminen olisi taloudellisesti tappiollista. Hedelmistä, joita ei anneta syötäväksi tyhjävatsaiselle tai niiden kasvumaata viljeltäväksi hyötykäyttöön talostaan häädetylle.
Nämä hedelmät muodostuvat kirjan vahvimmaksi symboliksi ja alkavat suorasukkaisemman kuvailunsa ohella pian kuvastamaan myös ihmistä. Mitä käy yksilölle, joka kasvaa vihan sekä sorron keskellä tyhjän päällä ja jota rankaistaan asetelmasta valittaessaan? Lopulta tulee vastaan piste, jolloin tämä ei enää pelkää. Tuo piste muuttaa luottamuspulasta kärsivät pedoiksi, saa nämä yhdistäytymään, tarttumaan aseeseen ja vaatimaan oikeuksiaan. Ei liene siis ihme, että näistä faktoista puhuminen nostattaa pelkoa kapitalismiin uskovissa ihmisissä. Elokuvassa tätä ongelmaa lievennetään sillä, että lähes kaikki viittaukset “punikkeihin” (“Mikä on punikki?” “Ihminen, joka vaatii 30 senttiä tunnilta kun me maksamme hänelle 25.”) sekä kohtaus, jossa köyhät järjestäytyvät aseellisesti turvaa saadakseen, loistavat fordilaisesta versiosta poissaolollaan. Amerikkalaisten omantunnon nimissä myös kirjan maininnat maan intiaaneilta ryöstämiseen on katsottu paremmaksi jättää dialogista.
Romaanin parissa kyynel taisi nousta silmäkulmaani peräti useammankin kerran, leffan aikana tämän uhka oli lähellä kolmesti: ensin tietäessään, kuinka toiverikas Kalifornian reissu tulee päättymään, toistamiseen perheen saapuessa maatalousministeriön leiriin ja kolmannen, vakavimman kerran aivan filmin lopussa. Oli se shokki vaan melkoinen iloisen loppusinfonian äkkiä käydessä pauhaamaan The Endin kaverina, tajutessaan kaikkein vaikuttavimman, tunteikkuudellaan allekirjoittaneen yhä liikutuksen partaalle saattavan kohtauksen lentäneen käsiskomeron paperikoriin. Tähdennän puhuvani kirjan viimeisestä sivusta. Kohtauksesta, jonka aikana alusta pitäen heikkona valittajana kuvattu, raskautensa järkyttävään muumiovauvan synnytykseen päättänyt Saaronin Ruusu viimein kokoaa itsensä ja pelastaa nälkään kuolevan miehen tätä imettämällä. No, onhan tilalle rustattu jenkeille paremmin sopiva lopetuspauhu siitä, kuinka “me olemme kansa, meitä eivät rikkaat voi pyyhkäistä pois”. Toki sosialistisen aatteen kääntäminen eräänlaiseksi piilonationalistisuudeksi on ratkaisu siinä missä mikä tahansa muukin.
Vaikka pätkä onkin kaikin puolin esikuvaansa optimistisempi, on vaikeasta aiheesta loppupeleissä saatu toimiva käsikirjoitus aikaiseksi. Suurin kiittäminen tästä kuuluu olennaisesti Steinbeckille. Mahdotontahan koko konseptia ja sen jokaista nokkelaa kuvausta olisi millään hapatuksella päälleen kääntää. Vaikka itselleni tärkeitä kohtia puuttuu aiemmin mainittujen ohella yksi jos toinenkin, on reilusti yli puolituhatta sivua kattava kirja tiivistetty pariin tuntiin varsin eheästi. Silti tiukkojen paikkojen luoma jännite, alati kytevä huoli millä hetkellä hyvänsä leviävästä autosta, tai John-sedän masennus ja alkoholismi eivät elokuvasta välity. Myös Connien häipyminen sivuutetaan ällistyttävän nopeasti. Pitkän reissun kesto sen sijaan välitetään ohi vilahtelevilla kilometripylväillä mukiinmenevästi.
Sosialistisilta tuulilta ei perhematkan aikana sensuurista huolimatta vältytä. Duunarit nähdään pakostakin pelkkinä koneenosina, joille raskaasta työstä maksettavan koiranpalkan pitäisi olla suoranainen armonlahja. Näille ihmisroboteille kommunikoitaessa riittävät vallan hyvin parret “ei kuulu sinulle” ja “aloitatte työt heti”. Oikeuksiensa puolesta lakkoilevat ovat suoranaisia piruja, joita kansalaisaktivistit, niin sanotut apulaissheriffit, vaikka murhaavat oman vihansa ajamina. Mielenilmaukset yritetään myös tukahduttaa oman nahkansa puolesta pelkäävien rikkurien avulla. Näitä houkutellaan näennäisen hyvällä palkalla, joka tosin tiputetaan alle minimiin heti asioiden palattua vanhoihin uomiinsa. Toisaalta väliäkö tuolla, kun yhtiön omistaman ja seudun ainoan kaupan hinnat joka tapauksessa ovat pilvissä.
Pankki on kasvoton rahakoneisto, jota vastaan ei voi taistella tai sitä ampua. Sitäkin pelottavampana kuitenkin kuvataan normaali perustuloinen paikallinen, jonka suhtautuminen kaikkeen erilaiseen on vankan aivopesun avulla ajettu äärimmäisen ahtaaksi. Tämän ihmisryhmän poliittisten mielipiteiden oikeistolaisuutta hallitaan mm. propagandalla maanpetturuudesta ja sen riveissä kytevää rasismia kasvatetaan pelottelulla työpaikan menettämisestä vieraalle. Kelvottomien elinolojen sekä nälän vuoksi niin muistonsa kuin kotinsa hylänneitä ei pidetä ihmisinä, näitä vainotaan ja jopa lynkataan. Myös köyhä käy köyhää vastaan, kaataen vaikka lähimmäisensä talon puskutraktorilla voiton tieltä, ajattellessaan takin yhteisölleen kääntämällä täyttävänsä edes oman mahansa. Tästä kertoo hyvin kohtaus, jossa samoilta kulmilta Kaliforniaan muuttanut poliisi ei uskalla veljeillä Joadien kanssa, vaan pitää tiukkaa etäisyyttä näihin putkalla uhkaillen.
Vaikka perheen äiti lopulta sisäisten ristiriitojensa myrskyssä jakaa heidän vähää ruokaansa nälkäisille lapsille, käydään samaa kamppailua myös Joadien joukossa. Isoisän itkuisasta “se on minun maani” valituksesta kaikuu – vääryydestä huolimatta – pieni sävel yksityisomistuksen puolesta. Isä taasen ei luovu lihastaan muiden vuoksi, vaan toteaa ympärillään tapahtuviin hirveyksiin ainoastaan “se ei ole minun asiani”. Niinpä niin, ihminen herää todellisuuteen vasta saatuaan omakohtaisesti selkäänsä. Huolimatta, että kommuunina toisiaan auttaen ja vailla – rikasta suojelevaa ja enemmän kuolleesta kuin hengittävästä köyhästä kiinnostunutta – poliisia elävä leiri edustaa suoranaista ihannekuvaa sosialismista, on se samalla myös tarinan irvokkaimpia hetkiä. Perustarpeet täyttävät olot ja paikalla vallitseva inhimillisyys kun ovat sinne saapuville jotain liian hyvää ollakseen totta.
Elokuvan teknisistä osa-alueistakin voi olla suotavaa höpöttää. Alkutekstien hilpeä musiikki kummastuttaa, muttei sävellyksiä epäonnistuneiksikaan tohdi sanoa. Erityisesti kaunis haitarimusiikki jää mieleen sen rävähtäessä lohduttomana soimaan viimeisessä otoksessa taakse jäävästä tuulenriepottelemasta kotimökistä. Yleiskuvilla maanteistä sekä komeiden pilvien peittämästä taivaasta herkutteleva kameratyö on muutoinkin onnistunutta. Ajalle tyypillisesti ristileikkausta on paljon, kuin myös liki joka kohtauksen päättävää, itseäni ärsyttävää häivytystä.
Vaikka ylinäyttelyä on ajoittain ilmassa ja isä-Joadin paksu aksentti kuulostaa välistä tragikoomiselta, on roolitus kaiken kaikkiaan onnistunut erinomaisesti. Henry Fonda osuu täydellisesti yhteen omien mielikuvieni kanssa vihansa kontrolloinnin kanssa painivana Tomina ja mm. Bill the Kid vs. Draculan pitkähampaana muistettava John Carradine on kuin ilmetty Casey, sieluja seksipäätteisissä messuissa pelastanut pitkänaamainen ex-saarnaaja. Pahin katastrofi puolestaan on Saaronin Ruusun ehostus, tämän raskaus kun ei näy mahan koossa kertaakaan filmin aikana.
Fordin Hedelmiä on kehuttu – jopa itseään kirjailijaa myöten – syystä tai toisesta alkuperäistekstiäkin paremmaksi eepokseksi. Itselleni liki täydellisen romaanin rinnalla se oli kuitenkin pettymys. Tästä huolimatta Fordin kykyä tehdä elokuvaa ei käy kiistäminen kahden tunnin hujahtaessa ohi siivillä ja punaista lankaa kerivän lopputuloksen välttäessä turhalla visuaalisella kikkailulla mässäilyn. Itsesensuuristaan huolimatta leffa kertoo torsonakin todennäköisesti ikuisesti ajankohtaisen stoorin orjalle luvattavasta paratiisista sekä tämän vaihtoehdosta joko muuttua haamuksi tai yhdistyä tuota hirviötä vastaan. Vaurauden tuoma kunnioitus, köyhyyden enimmillään keräämä sääli, pätkätyöt ja muukalaisviha ovat edelleen totisinta totta. Ennemminhän helvetti jäätyy kuin ihminen näkee oman totuutensa yli.