Jokin saatanallinen voima on vetänyt minua katsomaan The Founderin. Melko vähälle huomiolle jäänyttä mäkkärin syntytarinaa on lähinnä hehkutettu toiseksi parhaana Batmanina tunnetun Michael Keatonin yhden miehen show’na. Trailerit kieltämättä antavatkin sellaisen kuvan, että Keaton tykittää alusta loppuun asti maanisella ja itseriittoisella sykkeellä.
Mistä sitten oikeasti on kyse? The Founder alkaa esittelemällä tarinan totena. Tämä ratkaisu lähtee heti alleviivailemaan elokuvan kulkua. Ray Kroc (Keaton) on suustaan taitava myyntimies, joka saa McDonald’sin veljeksiltä ostotarjouksen pirtelökoneista. Krocin myyntihommat ovat polkeneet paikallaan, eikä myyntiä ole tullut hyvistä puheista huolimatta. Joten hän päättää tarttua hampurilaisravintolan tarjoukseen.
Kuin mistä tahansa Bond-elokuvasta kaapatussa kohtauksessa veljekset yksityiskohtaisesti näyttävät Krocille toimintamallinsa ja paljastavat tätä kautta suunnitelmansa. Kroc ihastuu välittömästi konseptiin, jossa ruoka valmistetaan tehokkaasti ja tarjoillaan nopeasti. Veljesten vastusteluista huolimatta Kroc haluaa laajentaa idean valtakunnalliseksi ja rustaa franchising-sopimuksen.
Kansipaperit kertovat: The Founder paljastaa McDonald’sin salaisen historian. Näin saattaa hyvinkin olla, koska jokaisen ison amerikkalaisen korporaation takana on piru ihmiseksi pukeutuneena. Tässä tapauksessa se on Ray Kroc, jolla ei ollut alkuperäistä ideaa eikä juuri mitään muutakaan. Hän näki toisten idean ja varastamalla teki siitä omasta mielestään paremman.
Jonkinlaista uutta mahdollisuutta elävä Michael Keaton esittää mallikelpoisesti Krocia, vaikkei hän pääse irrottelemaan tarvittavan paljon. Alkupuolen maaniset myyntipuheet ja jopa hiukan naiivi elämänkatsomus katoavat loppua kohden, kun Krocista kasvaa kylmä ja laskelmoiva bisnesmies. Siinä mielessä Keaton varastaa show’n, että hän on ainoa näyttelijä, joka elokuvasta jää mieleen.
Isojen korporaatioiden pahuudesta ja kapitalismista voisi jaaritella kokonaisen esseekirjan verran, vaikkei The Founder sen suuremmin lähde ottamaan kantaa aiheeseen. Se kuitenkin kuvaa amerikkalaisen unelman likaisena ja häikäilemättömänä. Unelmoijan tulee toteuttaa haaveensa keinoja kaihtamatta, vaikka se tarkoittaisi tärkeiden ihmissuhteiden kuihtumista ja vihamiesten saamista.
Elokuva esittelee, kuinka yksi maailman suurimmista helvetin esikartanoista pistettiin alulleen. Muun muassa Nestléa ja Fifaa on syytetty rikkomuksista ja korruptiosta, mutta McDonald’s saanut olla suhteellisen rauhassa euron juustohampurilaistensa kanssa. Krocia kuitenkin voi syyttää pikaruokaloiden globalisoinnista, johon taatusti liittyy orjatyötä ja muuta mustan pörssin toimintaa.
Sen paremmin tuntematta John Lee Hancockin filmografiaa uskallan väittää The Founderin olevan ohjaajalleen tyypillinen niin sanottuun salattuun historiaan perustuva tosipohjainen kertomus. Hancockin ohjauksessa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta McDonald’sin ja Krocin historiaa olisi mieluusti käynyt kattavammin läpi. Nyt mutkia vedellään jonkun verran suoriksi, mikä näkyy hahmojen huonossa kehityskaaressa. Lisäksi vakavaa aihetta käsitellään yllättävän kepeästi, kun sekaan on heitetty vitsejä vaihtelevalla menestyksellä.
Aikakausikuvaukseksi huvitusta herättävät muutamat kohtaukset, joissa puvustus ja lavastus näyttävät turhan moderneilta ollakseen 50-lukua. Mitään sen suurempia vikoja kuvauksessa ei ole, ja yleisilme pysyy aikakaudelle tarpeeksi uskollisena,. Drive-in pikamättölät, teinien vaatetus ja autot näyttävät oikeanlaisilta.
Lopuksi on kuitenkin hyvä mainita, että The Founder antaa kasvot henkilöille, jotka todella loivat McDonald’sin. Veljekset kuvataan hiukan yksinkertaisina ja jääräpäisinä ihmisinä, jotka menettävät kaiken. Elokuvan melkein tahaton tarkoitus lienee ollut avata kuluttajien silmät. Jokainen voikin seuraavan kerran Big Macia tilatessaan pohtia, kuinka suuret maailmanlaajuiset yritykset hyväksikäyttävät systeemiä ja kusevat kuluttajan pirtelöihin.