Tunnetaan myös nimellä: The Doom Generation
Maa: Yhdysvallat, Ranska
Genre: Road movie, komedia, surrealismi, rikos
Ohjaus: Gregg Araki
Käsikirjoitus: Gregg Araki
Kuvaus: Jim Fealy
Leikkaus: Gregg Araki
Sävellys: Dan Gatto
Näyttelijät: James Duval, Rose McGowan, Johnathon Schaech

The Doom Generation – Tuomion sukupolvi on Gregg Arakin ensimmäinen heteroelokuva, ainakin näin alkutekstit asian ilmaisevat. Se on myös toinen osa ohjaajan teiniapokalypsitrilogiasta. Ilmapiirinsä puolesta se tuntuukin enemmän maailmanlopulta kuin sarjan ensimmäinen osa. Siinä missä Totally F***ed Up ei mielestäni ottanut kaikkea irti teemoistaan, pistää tämä tuomion sukupolvi satasen mittariin ja vierittää katsojansa kiehtovalle matkalle ohjaajan tajunnanvirtaan.

Elokuva alkaa Nine Inch Nailsin Heresy –kappaleen tahdissa, josta on pakko siteerata sanoja:

“Your god is dead and no one cares. If there is a hell I will see you there.”

Musiikkivalinta osoittaa heti, että tällä kertaa matka tulee olemaan astetta synkempi. Katsojalle esitellään elokuvan kolme keskeistä hahmoa, Amy Blue (Rose McGowan), Jordan White (James Duval) sekä Xavier Red (Johnathon Schaech). Kolmikosta Amy ja Jordan ovat teinirakastavaisia, ja Xavier tulee mukaan kolmannen pyörän pyörittäjänä. Narratiivi on hyvinkin paljon ohjaajansa tyylinen ja käsittelee näiden kolmen ihmisen välille muodostuvaa suhdetta.

Tuomion sukupolven matka starttaa, kun he tappavat huoltoaseman marketin myyjän vahingossa. Seksin, väkivallan ja omituisten sattumusten kautta elokuvan kolmikko on matkalla helvettiin, todistaen samalla maailmanlopun alkua, antikristuksen ollessa heidän kintereillään alati. Heidän asioidessaan huoltoasemien marketeissa, tulee ostosten hinnaksi aina 6.66 dollaria. Muutenkin tämän paholaisen luvun voi bongata useita eri paikoista.

Antikristuksen läsnäolon voi myös tulkita Arakin Amerikka-vihana. Öiset huoltoasemat ja siellä jatkuvasti tapahtuvat omituiset asiat viittaavat, ettei ohjaaja liiemmin arvosta kotimaansa poliittisia näkemyksiä. Huoltoasemat edustavat Amerikkaa ja elokuvan kolmikko sen ulkopuolelle jääneitä hylkiöitä, jotka eivät kykene täyttämään konservatiivisen valtionsa vaativia tarpeita. On sitten jokaisen itsensä päätettävissä, kuka lopulta on elokuvassa se paholainen.

Omasta mielestäni tätä asiaa kannattaa tutkia hahmojen nimistä, sillä niistä pystynee helposti päättelemään ohjaajan aikomukset. Amy on sininen, Jordan on valkoinen ja Xavier on punainen. Yhdessä he muodostavat Yhdysvaltain lipun värit ja edustavat maan suurimpia fobioita. Lopulta ohjaajan ajatukset eivät jää enää metaforaksi, kun lopussa hän päättää vielä antaa uusnatsien häpäistä isänmaansa lipun.

Hahmojen nimet viittaavat lisäksi heidän persoonallisuuksiinsa. Amy on topakka ja räväkkä tapaus, mutta lopulta kuitenkin hyvin sinisilmäinen sekä epävarma persoona. Jordan on myös sinisilmäinen, mutta huomattavasti tasaisempi ja varmempi itsestään kuin Amy. Hänen värinsä viittaa sisäiseen harmoniaan ja puhtoiseen luonteeseen. Xavier, niin no, hän on elokuvan punainen lanka. Hänen kieron narsisminsa ympärille rakentuu lähes kaikki. Muutenkin punainen on väreistä voimakkain, ja se kuvastaa Xavierin narsistisuutta ja villiä luonnetta.

Hommaa vedetään myös paikoitellen todella överiksi, kun satiiriset uutislähetykset vertaavat huoltoasemamurhaajia homoseksuaalehin, satanisteihin sekä muihin vaarallisiin kultteihin. Läskiksi heitetyt tv-lähetykset tuovat jopa mieleen post-apokalyptiset dystopiat, joihin Araki paneutuukin entistä tiiviimmin trilogian viimeisessä osassa, Nowheressä.

Soundtrackinsä puolesta The Doom Generation – Tuomion sukupolvi tarjoaa ohjaajalle tavallisen annoksen industrialia, kuten alussa mainitsemani Nine Inch Nails todistaa, mutta tämän genren lisäksi liemeen heitetään muutama alternative-genren aistillisempi kappale. Aiempien elokuvien tyyliin musiikit ovat yksi elokuvan tärkeimmistä aspekteista. Ääniraitaa kuunnellessa voi helposti huomata Arakin olleen musiikkikriitikko. Sen verran määrätietoisesti koko soundtrack on kyhätty yhteen. Musiikki on tietysti makuasia, mutta tuskinpa kukaan pystynee kiistämään, kuinka hyvin ääni ja kuva toisiaan tässä elokuvassa tukevat.

Kuvauksesta voikin sanoa muutaman lauseen. Elokuva on ensimmäinen, jota Araki ei ole itse kuvannut. Se näkyy oikeastaan positiivisesti. Värien käyttö, kuvakulmat sekä muu yleinen tunnelmointi ovat paljon enemmän kosketeltavissa kuin ohjaajan aiemmissa elokuvassa. Etenkin värimaailmassa on käytetty surrealistista mielikuvitusta, jossa mainitsemani Amerikan lipun värit heijastuvat erinäisten motellihuoneiden seinäpinnoille. Araki itse jatkaa elokuvan leikkaajana, ja tekeekin takuuvarmaa duunia. Leikkaukset ovat nopeita ja hyvin musiikin sekaan rytmittyviä. Kokonaisuutena äänimaailma, kuvaus ja leikkaus tekevät elokuvasta vastuttamattoman kokemuksen, jonne on helppo paeta arkisia ongelmiaan.

Sillä täytyy kuitenkin muistaa, että koko elokuva on tehty oivallinen pilke silmäkulmassa. Jatkuvasti kummallisemmiksi muuttuvat tilanteet pitävät otteen yllä ja kyseessä on Arakin tasaisin sekä toimivin kokonaisuus. Käsikirjoitus on eheä, se ei sisällä turhia suvantovaiheita. Koko ajan mennään eikä meinata. Hengästyminen on taattua, mutta lopputekstien rullatessa ja Slowdiven Blue Skied An’ Clearin soidessa taustalla, voi katsoja vihdoin haukata happea. Harvemmin yksittäinen elokuva käy näin voimakkaasti läpi koko tunteiden valtavan skaalan.