Tunnetaan myös nimillä: Dai jeung foo yat gei, 大丈夫日記
Maa: Hongkong
Genre: Komedia, romantiikka, screwball
Ohjaus: Chor Yuen
Käsikirjoitus: Philip Cheng, Man Fai Ng
Kuvaus: Hsih Yeh Li
Leikkaus: David Wu
Näyttelijät: Chow Yun-fat, Sally Yeh, Joey Wang, Waise Lee, Carrie Ng, Kent Cheng, Fui-On Shing, Po Tai, David Wu, Elaine Jin
Tsui Harkin tuottama The Diary of a Big Man on yksi kautta aikain hienoimpia Hongkong-elokuvia ja vahva ehdokas parhaaksi Hongkong-komediaksi. Väite on kova ja, myönnettäköön, puhtaan subjektiivinen. Mutta en ole vielä tavannut ainuttakaan ihmistä, joka ei olisi elokuvasta pitänyt ja uskoisin saaneeni toimittaja Majurin kanssa noin parikymmentä ihmistä suorasti tai epäsuorasti katsomaan sen. Tietysti ”pakotin tuttuni katsomaan, pitivät paljon” ei ole mikään peruste elokuvan ansioille, mutta taktiikkani on ollut tästä elokuvasta puhuessa välttää ylisanoja etukäteen. Olen vain suositellut sitä, kertomatta siitä liiaksi tai livauttanut sen huomaamatta illanistujaisissa DVD-soittimeen. Elokuvan saama varaukseton vastaanotto on puhunut enemmän sen voimasta kuin katsojien kohteliaisuudesta. Seuraavat kappaleet tulevat olemaan täynnä elokuvan täysimittaista, perusteltua suitsutusta. Parhaimman kokemuksen elokuvasta saatte, jos tilaatte sen ebaysta nyt ja luette tekstin vasta katseltuanne filmin.
Chow Yun-Fat (jonka hahmon nimi on Chow Chen-Fat…) tapailee kahta naista – Joey (Joey Wang) ja Sally (Sally Yeh). Hän ei tahtoisi luopua kummastakaan ja onnistuu astumaan avioon kummankin kanssa. Chow viettää kaksoiselämää, jossa yrittää viettää aikaa kummankin naisen kanssa ja estää heitä saamasta selville totuutta. Palettiin vedetään mukaan Chow’n työkaveri Chi Hung (Waise Lee), joka joutuu syntipukkina ottamaan kontolleen Chow’n kolttoset, sekä hänen vaitonainen tyttöystävänsä Ka Lai (Carrie Ng). Mukana häärii lukuisista sivuosarooleista tuttu Kent Cheng, joka esittää asioihin sotkeutuvaa stressaantunutta poliisia. Nähdäänpä mukana vielä edesmennyt legenda, lukuisten Hongkong-sivuosien ruma korsto Fui-on Shing. Elokuvan juoni on siinä. Chow ajautuu yhä vaikeammasta tilanteesta toiseen ja salaisuuden pitäminen salaisuutena käy ensin kuukausi kuukaudelta ja lopulta sekunti sekunnilta yhä mahdottomammaksi. Dramaattinen jännite on ensiluokkainen, koska kumpikin rakkaudenkohteista esitetään hyvin sympaattisena ja luonnollisena tapauksena. Lähtökohta on komediallinen, mutta aihe on vakava: jonkun sydän rikkoutuu varmasti.
Paketti ei pysyisi kasassa, jos päähenkilönä ei olisi joka paikkaan yltävä ja helposti tunnetilasta toiseen sinkoileva Chow Yun-Fat. Chow (hahmo) olisi aivan sietämätön ja iljettävä juppikusipää – onhan kysymyksessä kuitenkin häpeämätön avionrikkoja – mutta Chow (näyttelijä) onnistuu luomaan miehestä tasavertaisesti ja aidosti kummastakin naisesta välittävän romantikon. Hän ei ole seksin perään, vaan arvostaa naisia juuri heidän itsensä takia – ja heidän vastakohtaisuutensa tähden. Kyseessä voisi heikoimmillaan olla miehinen fantasia, jossa naisia kyykytetään miten tahdotaan. Asetelma kuitenkin käännetään päälaelleen näyttämällä, että todelliseksi narriksi päätyy tällaisessa tilanteessa vain mies. Siksi Chow’n valinta on niin vaikea, ja siksi katsojalla on niin hauskaa. Yhä mielipuolisempiin sfääreihin sinkoava paljastumisen vaaraan liittyvä kreisipelleily saa katsojan puristamaan nojatuolin käsinojia, kuin ruudulla pyörisi Clouzot’n Pelon palkka, mutta samalla nauramaan miehen ahdingolle hervottomasti ja huolettomasti: itse aiheutetut parisuhdeongelmat herättävät sympatiaa, onhan jokainen kokenut niitä, mutta aniharva on onnistunut kusemaan asiansa näin lahjakkaasti.
Filmi on hämmentävä monestakin syystä. Sen on ohjannut Chor Yuen, joka tunnettiin ohjaajauransa aikana ennemminkin kungfu- ja toimintaelokuvistaan kuten Killer Clans ja The Magic Blade (kumpikin tehty 1976). Vielä suurempi hämmennyksen syy on kuitenkin se, että The Diary of a Big Man kurkottaa tyylillisesti jonnekin vuosikymmenien ja valtameren taakse ja muistuttaa eniten Hollywoodin screwballia ja klassista tilannekomediaa, toki paikallisilla mausteilla ja vielä överimmäksi lyövällä farssimaisuudella. Screwballin dekadenttiulle on löydetty oiva vastinparin 80-luvun Hongkongin tunnelmasta. Kaikilla elokuvan ihmisillä on miellyttävät elintasot ja ylempään keskiluokkaan kuuluvien sinkkujen todellisuuteen kuuluvat yhdentekevän toimettomat työt (Chow ja Chi Hung kuvataan työpaikalla nukkumassa) ja pikantit, mauttomatkin vapaa-ajan viettotavat toimivat herkullisena kulissina itse pääasialle.
Olennaisin oivallus on elokuvan rytmi. Missään vaiheessa ei tapahdu lopahdusta, vaan filmi alkaa hitaasti, esittelee tilanteen suoraan katsojaa puhutellen (neljättä seinää rikotaan vähän väliä), mutta alkaa eskaloitua yhä hämmentävämmästä tilanteesta toiseen. Neljännen seinän rikkominen sekä olennaisimpien näyttelijöiden esiintyminen omilla nimillään antaa katsojan luvan odottaa, että tässä ei olla nyt aivan normaalilla maaperällä ja mitä vain voi tapahtua. Kun elokuva purskahtaa elokuvahistorian vähiten odotetuimpaan musikaalikohtaukseen, se tuntuu filmin luonteeseen totaalisen sopivalta, vaikka on käsikirjoituksen ja dramaturgian kannalta totaalisen pähkähullu idea.
Filmi onkin käsikirjoituksen juhlaa. The Diary of a Big Man on vaivattomalta tuntuvaa elokuvaa, jossa kaikki menee juuri nappiin, mutta mikään ei tunnu tarpeettoman alleviivatulta ja ylinokkelalta. Kirjoittajina ovat Man Fai Ng ja Philip Chen, jotka kynäilivät Chow Yun-Fatille toisen hulvattoman sekoilun, Eighth Happinessin, joka ilmestyi samana vuonna ja vuoden tämän jälkeen ilmestyneen Johnnie To -draama All About Ah-Longin. Valitettavasti 90-luvun puoliväliin eli Hongkong-elokuvan kulta-ajan loppuun tultaessa tekijät katosivat kartalta. Man Fai Ng kirjoitti vielä pari nopeasti unhoon painunutta 2004 ilmestynyttä komediaa. Tällaiset tuntemattomat, mutta jo muutamalla työllä olennaisuuteen kohonneet tekijät tekevät Hongkong-elokuvasta löytöjen aarreaitan.
Elokuvan asetelma on epätavallinen jo siksi, että näkökulma on miehen. Toinen epätavallisuus on naisten tasavertaisuus miehen edessä. Länsimaisessa romanttisessa komediassa lähtökohta vastaavissa kolmiodraamoissa on tyypillisesti seuraava: naispäähenkilön tulee voittaa takaisin mies ilkeältä uudelta eukolta, joka on viemässä miestä vihille. Jännitettä ei ole, koska katsojalle tehdään selväksi, että uusi nainen on miehelle selvästi huonompi vaihtoehto, oikeastaan ei edes oikea ihminen lainkaan, ja mies on jättänyt naisen vain siksi, että on menettänyt muistinsa tai jonkin väärinkäsityksen takia. Draamoissa tilanne voi olla tasaväkisempi, mutta silloinkin se ratkaistaan siten, että toinen naisista kuolee, koska Hollywood-elokuvassa kolmiodraama ei voi koskaan päättyä pettymykseen, vaan kuoleman kautta löydettävään täyttymykseen. The Diary of a Big Manin loppu parodioi täydellisesti tällaisia Hollywoodin idioottiloppuja pistämällä kaiken läskiksi.
Miesten osalta taas kahden naisen välillä arpomista ei oikein suostuta edes kuvaamaan komediassa (Woody Allenia ei nyt lasketa). Se on tavallaan ymmärrettävää, koska, kuten todettua, mies olisi monista automaattisesti täysi sika. Toisaalta nainen on edelleen amerikkalaisessa elokuvassa olemassa lähinnä vain suhteessa mieheen tai miehiin, joten kaksinaismoralismi kukkii. Miehen valinta kahden naisen välillä on kuitenkin myös tosielämästä tuttu tilanne, josta voisi saada oikean, kunnollisen elokuvan aikaan. Sen sijaan tosielämässä naiset eivät ole olemassa vain miesten mieliksi.
Joka tapauksessa romanttiset komediat, joissa mies on keskiössä, keskittyvät siihen, että rikkaan ja komean playboy-miehen pitää vain tajuta entisen elämänsä vääryys ja rakastua kerrankin kunnolla Siihen Oikeaan naiseen eikä vain sukupuoliseksitellä ympäri pitäjää. Tämä on silkkaa naisille suunnattua satufantasiaa, kuten toimintapullistelut ovat miehille, ja kaipa ne ovat siinä mielessä ihan okei, mutta samalla koen miehenä näiden elokuvien lamauttavan naiset aktiivisina toimijoina. Päähenkilönä oleva nainen voi voittaa miehen itselleen, mutta siltikin nainen on vain olemassa suhteessa mieheen, vaikka kyseessä olisi naisille tehty elokuva. Ilman miestä eläminen on maailmanloppu.
Sen sijaan The Diary of a Big Manissa tilanne on monessa suhteessa päinvastainen. Mies rakastaa kumpaakin naista oikeasti. Joey ja Sally rakastavat vuorostaan oikeasti miestään, mutta ovat itsenäisiä ja työssäkäyviä 80-luvun naisia, joiden kosto venkoilujen paljastuessa on kertakaikkisen hirmuinen. Elokuvan ydin ei ole ”se oikea rakkaus”, vaan se, että rakkaus on niin monimutkainen juttu, että sen voi menettää, jos sitä ei hallitse. Samalla filmin huumori lyö juuri sopivasti ylitse, eikä jää jarruttelemaan kaksinaismoralismiin. Siksi se on komedia, jonka pariskunnat voivat katsoa häpeämättä käsi kädessä ja nauravan sille, tunnistaen siitä itsensä ja toisensa.