Maa: Yhdysvallat, Iso-Britannia
Genre: Rikos, trilleri
Ohjaus: Ridley Scott
Käsikirjoitus: Cormac McCarthy
Kuvaus: Dariusz Wolski
Leikkaus: Pietro Scalia
Sävellys: Daniel Pemberton
Näyttelijät: Michael Fassbender, Cameron Diaz, Javier Bardem, Penélope Cruz, Brad Pitt
Cormac McCarthy. Nimi herättää itsessään kunnioitusta miehen kirjallisuutta tuntevien keskuudessa. Ei pelkästään siksi, että kirjat itsessään ovat yleensä mainioita tai vähintään mielenkiintoisia epäonnistumisia, vaan myös siksi, että hän on yksi eniten yksityisyyttään suojelleista kirjailijoista. Siksi McCarthyn hyppyä Hollywoodin tuotantokoneistoon The Counselorilla, miehen ensimmäisellä alkuperäiskäsikirjoituksella sitten vuoden 1976, voisi pitää merkittävänä tapahtumana. Merkit olivat kuitenkin synkät, kun ohjaajan pallille nousi Ridley “Ripuli” Scott, mies joka ei ole tehnyt mitään merkittävää sitten Blade Runnerin.
Lopputulos on kuitenkin outo vastakohta siitä, mitä olisi voinut odottaa, sillä The Counselorin ongelmat tuntuvat kumpuavan yksinomaan McCarthyn käsikirjoituksesta eivätkä Scottin elokuvanteosta. Yksinkertainen tarina, jossa Michael Fassbenderin esittämä sosiaalisesti kenties hieman kiusallinen asianajaja yrittää taata vaimolleen (Penélope Cruz) paremman elämän sekaantumalla Javier Bardemin ja Brad Pittin järjestämään huumekauppaan on rakenteeltaan jopa yksinkertaisempi ja tapahtumiltaan suoraviivaisempi kuin esimerkiksi McCarthyn kirjaan äärimmäisen suoraan perustuneen No Country for Old Menin juoni, vaikka asioita mutkistaakin Cameron Diazin esittämä femme fatale.
Sisältöä ja tarttumapintaa tarinaan saadaan pääasiassa erinäisten dialogin kautta ilmaan nousevien teemojen ja anekdoottien kautta. Dialogi koostuukin juuri näistä asioista, jos ei sattumalta keskustella huumekuljetuksen edistymisestä. Tämä tekee katselukokemuksesta lähes uniikilla tavalla raskaan, sillä jokainen keskustelu tuntuu hakkaavan katsojan päätä aina erikokoisella metaforavasaralla. Dialogin taso on, McCarthylle tyypillisesti, iskevää, toisinaan raadollisen poeettista ja omalla tavallaan minimalistista. Vain Bardem tuntuu tuovan jotain omaa lisää dialogin lähes katatoniseen luonteeseen, muiden lähinnä toistavan sitä hahmolle sopivalla aksentilla, tai Diazin tapauksessa näyttäen jatkuvasti siltä, että hänen vaginassaan värisee vibraattori.
Tavallaan dialogi on siis juuri sitä, mitä elokuvalta voisi odottaa. Valitettavasti McCarthy tuntuu taistelleen saadakseen elokuvansa monet teemat niputettua yhteen. Kirjassa hän käyttäisi tähän tunnetun monimutkaista proosaansa, mutta elokuvassa narraatiota ei onneksi esiinny. Kaikki temaattinen sisältö kerrotaan dialogin kautta. Tapahtumat tuntuvat usein pinnallisilta keinoilta ajaa kaksi hahmoa yhteen keskustelemaan. Olo on kuin Tarantinon elokuvassa ikään, mutta rakenne on väkinäisempi. Onneksi Cormacin hahmot eivät keskustele Teräsmiehen eksistentialistisista kriiseistä, vaan filosofisista ja metaforallisista konsepteista. Nämä keskustelut toimivat itsenäisinä kohtauksina oikein viihdyttävästi, mutta ne harvemmin onnistuvat luomaan kattavia aiheita, joita käsiteltäisiin tasaisesti kautta elokuvan.
Lähimmäs tätä onnistutaan käsittelemällä materialismia ja sen kautta rahan merkitystä ihmiselämän nostattamisessa harmaan massan ja tavallaan kuolevaisuuden yläpuolelle. Tästä parhaana todisteena toimii Diazin hahmo, jossa yhdistyvät ilahduttavalla rohkeudella nämä asiat sekä jopa naurettaviin mittoihin nouseva hyperseksuaalisuus. Malliesimerkki tästä on kohtaus, jossa nainen saa orgasmin hinkkaamalla häpyään spagaatissa Bardemin urheiluauton tuulilasia vasten. Myös useissa kohtauksissa läsnä olevat timanttikaulapantaiset gepardit, joiden jänömetsästystä katsellessa Diaz voi kokea paitsi seksuaalisuutta kiihotusta myös olevansa osa näiden vangittujen eläinten muka jaloa elämäntapaa.
Raha ajaa kaikkia muitakin tapahtumia eteenpäin, ja sen turhuus sekä ahneuden palkka näytetään kirjailijalleen tyypillisesti nihilistisen raadollisesti. Tämä asenne on myös hienosti kontrastissa elokuvan näyttelijöiden kanssa, jotka ovat suurimman osan ajasta hymy herkässä, eläen onnellisina itse luomiensa valheiden sisällä. Näiden valheiden systemaattisen turmion seuraaminen on mielenkiintoista, mutta valitettavasti sanomana “raha on pahasta” on tylsimmästä päästä, ja sen päälle on heitetty mitä kummallisimpia keskusteluja eksistentialismista yöklubien toimivuuteen, että siitä saisi mitään erityisempää irti.
Ohjaaja Scott tekee parhaansa luodakseen tämän kaiken hömpän ympärille mielenkiintoisen elokuvan, mutta ei täysin onnistu siinä. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Fassbender antaa hellyyttävästi kunnilingusta Cruzille lakanoiden alla kameran seuratessa intiimisti, ja kuvaaja Dariusz Wolskin jälki antaisi ymmärtää samanlaisen omaperäisyyden jatkuvan. Valitettavasti etenkin loppua kohden kokonaisuus vaipuu turhan tylsille urille visuaalisesti, ellei mukaan lasketa muutamaa hieman irtonaisilta tuntuvaa gorekohtausta. Aliarvostetun säveltäjä Daniel Pembertonin ensimmäinen suuremman elokuvan musiikki tuo kuitenkin hieman lisää temaattista syvyyttä elokuvaan yksinkertaisten rytmien tikittäessä taustalla hahmojen suunnatessa kohti fyysistä tai psykologista tuhoaan. Lopputuloksena The Counselor on kuitenkin harmittavan epätasainen, enkä voi uskoa sanovani tätä, mutta Cormac McCarthy kaipaisi apua käsikirjoittamiseen ensi kerralla.