”Tapahtumat sijoittuvat USA:han muutama vuosikymmentä ajassa eteenpäin. Armeija rikollisia röyhkeän johtajansa “Yksisilmäisen” johdolla kidnappaavat nuoren tytön, jonka tiedemiesisä on sunnitellut uuden, peloittavan ja tehokkaan laser-aseen. He yrittävät pakottaa isän luovuttamaan superaseen tyttären henkeä vastaan. Asiat eivät kuitenkaan suju niin kuin “Yksisilmäinen” ja hänen armeijansa ovat suunnitelleet. Tilanteesta syntyy kova taistelu, jossa ei tunneta armoa.” FIx-videokasetin takakansikuvaus
Mad Max –sarjan kakkososa Asfalttisoturi (1981) puhalsi uutta tuulta maailmanlopun jälkeisistä tapahtumista kertoviin post-apocalypse-filmeihin. Näiden rip-offien tehtailuun panoksensa antoi muiden mukana tietenkin vankan eksploitaatioperinteen omannut Italia, jonka studioilla oli totuttu filmaamaan milloin mitäkin rahanarvoisten hittiaiheiden pastasovelluksia aina Tappajahain innoittamista ihmissyöjäkalojen hyökkäyksistä Alien-variaatioihin ja Conanin inspiroimiin barbaarielokuviin. Italialaisten post-apocalypse-tuotannot, joita ohjasi 1980-luvun alkupuoliskolla nimekäs kaarti Sergio Martinosta Enzo G. Castellariin ja Lucio Fulcista Giuliano Carnimeoon, suosivat Asfalttisoturin ohella inspiraationlähteinään John Carpenterin elokuvaa Pako New Yorkista (1981) ja – hieman yllättäen – Walter Hillin Sotureita (1979), joista jälkimmäinen sijoittuu lähitulevaisuuden sijaan visusti kuvausajankohtansa suurkaupunkiin. Pienillä budjeteilla roskaisesti toteutettujen italoleffojen vakioteemoja olivat muiden muassa olematon juoni, syntetisaattorimusiikit, väkivaltaa ja seksiä arveluttavasti käsitellyt sisältö, niin ikään blockbustereista häpeilemättä kierrätetyt kohtaukset, pärisevät moottoripyörät ja esimerkiksi nahalla, kasvomaaleilla ja hiuspannoilla verhotut näyttelijät törkeän näköisine kampauksineen.
Oman osansa genrelle antoi myös Italian oma Jesús Franco, taiteilijanimellä Joe D’Amato tunnettu Aristide Massaccesi. IMDb listaa hänen värikkääseen filmografiaansa liki 200 elokuvaa, joiden kirjo käsittää lähes kaikki suositut lajityypit seksploitaatiosta gialloon ja kannibaalifilmeistä pornoon. Vuonna 1983 häneltä ilmestyi – neljän muun elokuvan ohella – myös kaksi ydinsodan jälkeiseen maailmaan 2020-luvulle sijoittunutta toimintafilmiä, jotka tunnettiin Suomen videomarkkinoilla nimillä Shannon – taistelija ja Texas v. 2000.
Jatkakaamme nimikkeistä jälkimmäisen parissa. Atom Holocaustin (videosuomennoksessa atomipalon) kokeneessa Teksasissa vuonna 2020 tapahtuvaa eksploitaatiopätkää voi pitää yhtä lailla Mad Max -kloonina kuin spagettiwesterninä. Sen taistelutantereita asuttavien, hevosensa prätkään vaihtaneiden desperadojen muotiin kuuluvat sekä kaasunaamariin yhdistetty stetsoni että alastonta yläkroppaa peittävät panosvyötkin. Maailmanlopun saluunan muovihelmillä sekä revolvereilla täytettyjen pöytien ääressä harrastetaan uhkapeliä – tosin pokerin sijaan venäläistä rulettia Kauriinmetsästäjän hengessä – ja välistä intoudutaan kapakkatappeluun, kunnes tinatähtinen sheriffi paukkaa paikalle pitämään jöötä. Muuan mies myös köytetään kärrynpyörään ja lopputaistelun jälkeen äijät huutavat pelastamalleen naiselle ”So long!”, ratsastaen yhdessä horisonttiin – sitä, minne helvettiin heillä on kiire, elokuva ei edes yritä selittää.
Post-apokalyptisten elokuvien vakiokasvo ja Porno Holocaustin (1981) radioaktiivista spermaa sylkevää tummahipiäistä jauhelihanaamaa1 näytellyt George Eastman, oikealta nimeltään Luigi Montefiori, on osavastuussa sekä Texas v. 2000:n ohjauksesta että käsikirjoituksesta. Kuten arvata saattaa, ottaa Porno Holocaustin, Anthropophagusin (1980) ja Erotic Nights of the Living Deadin (1980) tapaisista yhteistöistä muistettava kaksikko D’Amato-Eastman nihilistisestä aiheesta irti kaiken liman. Luca M. Palmerinin ja Gaetano Mistrettan Spaghetti Nightmares –kirjan (1996) haastattelussa Eastman kertoo, että projektin toiselta tuotantoyhtiöltä käsikirjoituksineen ja näyttelijöineen pakettina hankkinut D’Amato pyysi häntä auttamaan filmin ohjaamisessa. Asian uransa kannalta mahdollisuutena nähnyt Eastman halusi kuitenkin ottaa vastuun hommasta yksin, sillä onnetonta käsistä oli koossa ainoastaan tunnin tarpeiksi ja hän koki tarvitsevansa vapaat kädet lopun improvisoimiseen. D’Amato puolestaan sanoo samaisessa opuksessa, ettei vakuuttunut Eastmanin kyvystä tehdä toimintakohtauksia ja lopullisen työnjaon olleen, että hän luotsasi itse hulabaloota ja Eastman puolestaan näyttelijöitä.
Elokuvan maailmankuva on vähintäänkin yhtä karu, mitä käsikirjoitus on kaikessa yksinkertaisuudessaan sekava. Filmi alkaa kohtauksella, jossa luostariin hyökkäävä roistojoukko käy raiskaamaan nunnia ja ristiinnaulitsemaan pappia, mille paikalle rynnännyt vigilante-partio laittaa väkivaltaisen stopin. Porukan luopio, Catch Dog (Daniel Stephen) ei kuitenkaan ole pekkaa parempi ja intoutuu (psykoottisine nauruineen Manaajan Regania muistuttaen) itsekin yritykseen väkisinmaata teurastuksesta hengissä selvinnyt Maida (Sabrina Siani). Paikalle juossut partasankari Nisus (Al Cliver) pistää kaverinsa nyrkeillä ojennukseen, minkä jälkeen kopla karkoittaa Catch Dogin lainsuojattomaksi aavikolle. Seuraa viiden vuoden aikahyppy, jonka aikana Nisus on muuttanut Maidan mukana erämaassa sijaitsevassa energialaitoksessa työskentelevään kommuuniin ja siittänyt naiselle lapsen. Pahaksi onneksi paikalle ampaisee mustaan univormuun pukeutunut neonatsi (Zombie Holocaustin hullua tiedemiestä näytellyt Donald O’Brien), joka on joukkoineen, joihin myös Catch Dog tätä nykyä kuuluu, päättänyt vallata laitoksen perustaakseen uuden yhteiskunnan, jonka peruspiirteet eivät pahemmin kuulosta eroavan Pol Potin Demokraattisesta Kamputseasta. Tämän jälkeen koetaan elokuvan yllättävin kohtaus, sankariksi leivotun Nisusin sukeltaessa karjuen pahiksen iskujoukkojen keskelle ja saadessa surmansa elokuvan puolivälissä, minkä myötä kapuloita tyrannin rattaisiin laittamaan ja orjaksi myytyä Siania pelastamaan saapuvat uudet miehet.
Raiskausten (joiden objekteiksi eivät päädy pelkästään naiset) ja murhien ohella Texas v. 2000:n muukin yleinen luonne on hyvin sadistinen. Orjaksi louhokselle raahattua miestä lyödään tämän esitettyä kysymyksen vatsaan kera kommentin: ”Riittääkö tuo vastaukseksi?”. Myöhemmin cowboy-hattuinen piiskuri myös kiduttaa häntä tunkemalla tämän suun täyteen suolaa ja tarjoamalla janoisen hahmon juotavaksi vettä, jonka sekaan on juuri keventänyt rakkoaan (kohtaus saa uuden ulottuvuuden siinä vaiheessa, kun rääkätyn apuun juosseet kaverit painavat tietämättömyyttään kyseisen kauhan sisällön väkisin ystävänsä huulille). Yksi ukko on kiinnitetty puukolla seinälle ja eräässä taistelukohtauksessa naiselta revitään paita yltä vain siksi, jotta tämä voisi juosta karkuun tissit heiluen. Saman jakson aikana avutonta äijää myös potkitaan antaumuksella, ennen kuin hänet heitetään päin virtaa johtavaa sähköpaneelia. Kuten Nisus eräässä kohtauksessa toteaa: ”Tämän planeetan jokaisen miehen kädet ovat veressä.” Suomalaisesta VHS-julkaisusta puuttuu väkivaltaa liki kahden minuutin edestä ja sensuroimattomaksi mainostettua saksalaista DVD:tä on kuuleman mukaan saksittu vieläkin enemmän.
Vaikka filmi on alusta alkaen raaka kuin tartarpihvi, ei sitä silti voi ottaa millään tavalla tosissaan. Esimerkiksi alun tappo-orgioiden aikana lahtarit tunkevat vihreitä naamojaan kohti kameraa kieltään heiluttaen ja ihmiset heittävät taisteluissa henkensä suurin piirtein yhtä dramaattisesti, kuin Sulevi Peltola Aki Kaurismäen Likaiset kädet -tv-elokuvan (1989) lopussa. Näyttelijöiden pahansuovat naurut ovat silkkaa komediaa ja on vaikea suhtautua paheksuvasti esimerkiksi skeneen, jossa piestävä mies osoittaa kovuutensa pullistamalla silmiään siinä missä myös rintalihaksiaan, joista annetut iskut lähinnä kimpoavat. Kohtauksissa karjutaan silkasta karjumisen ilosta ja vaikka jengillä on aseita kivääristä uziin sekä sarjatulta sylkevään järeään tykkiin, kahmivat hahmot panoksia arsenaaliinsa yhdestä samasta boksista kuin kuulia muovipyssyyn. Kaiken taustalla sykkivät jatkuvana pumppuna mm. Claudio Fragasson Troll 2:n (1990) ja Bruno Mattein Terminator II:n (1989) kaltaisista klassikoista muistettavan Carlo Maria Cordionin kuminauhamusat, jotka toimivat aivoissa runsaan liimapullon tavoin.
Teknisesti käppäisen elokuvan hämmentävin puoli on se, ettei pätevänä kuvaajana muistettavan Joe D’Amaton jälki näy kameran takana, ellei sitten muistele hänen visuaalisesti karmivalta näyttävää barbaarileffaansa Ator – taisteleva kotka (1982). Suurin ongelma on valaistuksessa, ja hävyttömän ylivalottuneiden kuvien vastapainona osasta hämärämmistä otoksista on melko vaikea saada selvää. Jännittäväksi tarkoitettu kohtaus, jossa kuvataan Nisusta kampeamassa räjähdysvaarassa olevan koneiston pyörää yhdistettynä vakavailmeisesti operaatiota seuraavaan ihmisjoukkoon ja pahaenteisesti ties mitä huurua valuvaan laatikkoon (jossa lukee oikeaoppisella englanninkielellä ”Danger Exsplosive”), tuo piinaavan tunteen sijaan myötähäpeästä kielivän hymyn huulille, ja raiskaajakanditaatin katsetta peilaava kamera-ajo ylös uhrin vartaloa tuntuu lähinnä saastaisen fetissistiseltä. Parin sekunnin mittaisten kuvien sarjoista koostettuja taisteluita ei yrityksestä huolimatta voi sanoa vauhdikkaiksi, mutta toisaalta ne ajavat omalla tapaa asiansa, aiheuttamatta katsojalle nykyisin käytetyistä salamavälähdyksistä saatavaa päänsärkyä.
Vakavasti ei pysty ottamaan myöskään dialogia, jota siteeraan FIx-kasetin suomentajan käyttämin sanoin. Repliikit ovat lähes yhtä noloa jälkeä kuin niiden kömpelö dubbauskin. Eräitä mainittavia hetkiä ovat Maidan tokaisu hänen henkensä juuri pelastaneelle (ja sen ohella tappamista puolustaneelle) Nisusille, johon on tutustunut paria minuuttia aiemmin: ”Sinun sydämesi tuntee ja näytät jotenkin luotettavalta.” ja natsijohtajan ärtynyt tokaisu Catch Dogille: ”Tapatit puolet miehistäni. Olisihan se pitänyt tietää.” Sala-ampujan luodista saavan sankarin eläytyminen vuorosanoihinsa tulee sekin vähintään sydämestä: ”Älkää ampuko, minä se vain olen… Aaaaargh!” Elokuvan pääosissa nähdään Italian törkyisimpien halpatuotantojen hienoimpia vakionaamoja jo mainituista Cliveristä, Sianista ja O’Brienistä Hal Yamacouchiin ja Geretta Gerettaan. Vaikka näyttely on kautta rantain juuri sitä, mitä odottaa sopii, vie spagettieksploitaation ylittämätön pallinaama Al Cliver alias Pierluigi Conti jälleen voiton kollegoistaan enemmällä kuin pelkällä viiksen mitalla. Karismaltaan sardiinipurkin tasoinen mies on hauskimmillaan eläytyessään raivon tunteeseen, lopputuloksen tuntuessa lähinnä ylivedetyltä televisiosketsiltä.
Oma lukunsa ovat suurimmista camp-säväreistä vastaavien parransänkisten intiaanien2 astuminen näyttämölle. Vaikka elokuva on valmistunut vuonna 1983 ja sijoittuu vajaan 40 vuoden päähän tulevaisuuteen, missä välissä ydinsota on käynyt pyyhkäisemässä sivilisaation lattialle, asuvat Amerikan alkuperäisasukkaat rehevässä, linnunlaulun ja suurten puiden värittämässä metsässä. Ilmeisesti myös tekijät alkoivat pohtia elokuvansa uskottavuutta tässä välissä ja kuittaavat kaiken Maidan ihmettelyllä: ”Näyttää kuin täällä ei olisi sotaa koskaan käytykään”, mihin juro mies hymähtää vastaukseksi: ”Mmmm…”. Pian paikalle tulee heimollinen apasseja, joiden avulla sankarit ovat ajatelleet tuhota natsit. Valitettavasti nämä eivät kuitenkaan luota valkoiseen paholaiseen (”Aiotteko vaihtaa miehiämme helmirihkamaan?”), ennen kuin asia selvitetään sivistyneesti nyrkkeilymatsilla, jonka aikana intiaanin peruukki on vähällä lähteä tämän päästä. Reilun turpiin pistämisen jälkeen sulkapäiset korpisoturit ratsastavat pelastuspartion rinnalla kohti energianjalostamoa ja kuulemme O’Brienin poliittisesti epäkorrektisen replikoinnin: ”Näytän sinulle, miten noista alkuasukkaista tehdään loppu”, kunnes taustalta alkaa kuulua kavioiden kopsetta ja ulinaa, mihin tämä reagoi huutamalla kauhuissaan: ”Intiaaneja!”
Niinpä. Se, mihin konetuliaseet eivät kyenneet, hoituukin äkkiä helposti keihäiden ja kaarijousien kanssa kilvillä, kypärillä ja järeillä pyssyillä aseistautuneen armeijan kimppuun hyökkäävien apassien toimesta, sillä pahisten varustus on kehitetty suojaksi ainoastaan ammuksia, ei kevyempiä tappovälineitä vastaan. Vaikka sotureiden nähdään lähinnä ratsastavan ulvoen ympäriinsä, joutuvat näiden viholliset liki saman tien kauhun valtaan ja säntäävät kampoihin panematta karkuun, tarjoten samalla selkänsä oivaksi maalitauluksi ilmassa viuhuville nuolille.
Myös loppukohtaus on syytä spoilata. Kun valtava kasa hyvin suojattuja ja raskaasti aseistettuja heittiöitä on lakaistu ongelmitta maahan, koetaan elokuvan viimeinen paniikkihetki O’Brienin äkisti lähestyessä sankareita yksin pitkin ruumiiden täyttämää katua pahaenteisen musan soidessa ja uhkaavasti virnistäen – ja pelkällä pistoolilla sekä kilvellä varustautuneena. Onneksi painajaismainen tilanne jää säikähdyksen tasolle ja rauha saadaan kuin saadaankin palautettua jalostamolle, jemma-asemissa olleen Yamacouchin ampuessa alas erään talon seinään kiinnitetyn kirveen, jonka toinen hemmo poimii maasta ja viskaa mustapukuisen fasistipäällikön rintaan.
Loppupäätelmänä Texas v. 2000 tuntuu esimopoikäisten, maailmanmenosta vähän niin ja näin perillä olevien poikien kirjoittamalta fantasialta. Sen raa’an sovinistisessa ja savukoneen sakeuttamassa maailmassa naiset ovat näitä pelastavien tai käyttävien yksiulotteisten miesten omaisuutta, autot tuunattu muovilla sekä ritilöillä futuristisiksi, styroksikivet vierivät räjähdysten jäljiltä ja vahvimman oikeutta toteutetaan lokaatioiksi valikoituneilla rakennustyömailla sekä hiekkakuopilla kaikissa mahdollisissa väkivallan muodoissa aina liekinheittimestä lähtien. Moottoripyörien kaasuhanoja huudatetaan, niillä tehdään stuntteja ilmeisesti ihan vain tätä tarkoitusta varten kasatuista hyppyreistä kaahaamalla ja prätkillä myös kaatuillaan enemmän tai vähemmän näyttävästi. Mikä parasta, tällä leikkikentällä voi haistattaa pitkät äidin valikoimalle asialliselle vaatetukselle ja sonnustautua silmälappuun, piikkihanskoihin ja nahkaliiveihin ihan vain siksi, että se on siistiä. Myöskään Hollywoodin sopivuussäännöt tai moraali eivät ole estämässä kätköstään tähtäilevää Nisusta ampumasta Catch Dogin pyörän takapakilla istuvaa naista keskelle otsaa. Kyllä maailmanlopun jälkeen vaan on metkaa!
George Eastman toteaa Spaghetti Nigtmaresin haastattelussa, että italialainen post-apocalypse oli genrenä kammottava, sen synnyttämät elokuvat köyhiä ja näiden pikaisehko kuolema (siitä huolimatta, että yksittäisiä filmejä putkahteli esille vielä hyvän tovin buumin jo laannuttua) ansaittua sekä että hän itse oli mukana valmistamassa niitä ainoastaan taloudellisista syistä. Oli niin tai näin, sopii parivaljakon elokuva vuoden 2020 puskista tulleiden koronatapahtumien keskelle huomattavasti paremmin, kuin edeltänyttä vuotta kuvanneet lukuisammat nimikkeet, kuten Martinon New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019 tai Castellarin Uudet barbaarit (molemmat 1983). Näillä sanoilla on hyvä päättää kulunut vuosi ja kaasuttaa kohti tulevaa, josta kultaisella kasarilla on oman visionsa maalaillut mm. Cirio H. Santiago, Filippiinien lahja törkyelokuvauniversumille, jälkiapokalyptisellä pläjäyksellään The Sisterhood.
Arviomateriaalina käytetty digitoitua FIx-kasettia ja YouTubesta löytyvää koostetta videoversiosta pois sensuroiduista kohtauksista.
1 Elokuvan soundtrackin CD-julkaisun mukana tulevan vihkosen mukaan.
2 Näiden uskottavuudesta kertoo parhaiten se, että heistä erästä näytellyt Marcello Meconizzi ehti kyseisen roolin ohella esittää Italian valkokankailla niin meksikaanoa, roomalaista, bandiittia kuin lakkoilevaa työmiestä.