Maa: Saksa
Genre: Dokumentti
Ohjaus: Ulrike Ottinger
Käsikirjoitus: Ulrike Ottinger
Kuvaus: Ulrike Ottinger
Leikkaus: Bettina Böhler
Etnografinen dokumentti on mielenkiintoinen tapaus siinä mielessä, että sen ensisijainen arvo on hetken, ajan ja kulttuurin tallentavassa todistusvoimassa. Siksi tästäkin kritiikistä voi helposti tulla vain dokumentissa tapahtuvien asioiden luettelua. Lukijasta voi tuntua hyödyttömältä vain lukea tapahtumista ja ennen kaikkea katsoa elokuvia sen sisällön läpi käymisen jälkeen.
Toisaalta silkka asioista lukeminen ei korvaa niiden aitoa elokuvamuotoista todistamista. Aiemmin etnografisia dokumentteja on Laajakuvassa käsitelty esimerkiksi Vittorio De Setan lyhyiden dokumenttien myötä. Taiga on kuitenkin varsin toista maata kuin nämä lyhyet kuvaelmat Italian työväestön elämästä. Vaikka kummassakin on samanlaista todistusvoimaa, on Taiga olennaisesti hitaampi ja raskaammin editoitu; toisin kuin De Setan elokuvat, se käyttää niin suoraa äänimaailman tallentamista kuin diegeettisen ja ei-diegeettisen musiikin sekoittamista, sen kuvauksessa on huomattavasti enemmän paikan päällä luodun spontaanin tallentamisen tuntua, ja se on ainakin näennäisesti etäisempi kohteisiinsa nähden.
Ulrike Ottingerin elokuvista on kirjoitettu niiden olevan urhean kokeellinen vastapaino muille uuden saksalaisen elokuvan tekijöille. Onkin kieltämättä totta, että Ottingerin tuotanto paistaa yhtä merkittävällä tavalla silmään kuin Jacques Rivetten esteettiseltä ilmaisultaan poikkeuksellinen tuotanto Ranskan uudesta aallosta. Ottingerin elokuvat ovat surrealistisen humoristisia fiktioita tai sitten kaukaisia maita neutraalilla silmällä tarkastelevia, päällisin puolin arvotelmia välttäviä matkakertomuskokoelmia.
Taigan tapauksessa poikkeuksellisuus välittyy jo reilun kahdeksan tunnin pituudesta. Elokuva on mitä ilmeisemmin tarkoitettu katsottavaksi kerralla, vaikkakin sitä on esitetty teattereissa ja televisiossa toisinaan kolmessa ja toisinaan viidessä osassa. Taiga on pyörryttävä ja, vaikka tätä sanaa turhan moni kriitikko pitkistä ja valtavirran näkökulmasta katsoen vaikeista elokuvista käyttääkin, raskas kokemus. Se jyrää erityisesti putkeen katsottuna katsojansa alleen ja toisin kuin monet muut hypnoottiset elokuvat, jotka tuntuvat ensin väsyttäviltä ja sitten onnistuvat saamaan katsojan rytmiiinsä mukaan, se vain uuvuttaa viimeisen kolmanneksensa aikana entistä enemmän.
Elokuvan nimi pitää sisällään oikeastaan koko sen sisällön. Ottingerin kamera seuraa mongoleja, dukhaita ja muita Tuvan ja Mongolian ihmisiä heidän arkitoimissaan, aroilta vuoren juurille ja lopulta Mongolian pääkaupungin Ulan Batorin kaduille. Se on suoraan dokumentoiva selvitys ainutlaatuisista kulttuureista kahden maailman risteyskohdassa, 90-luvun alussa Neuvostoliiton viimein ratkettua liitoksistaan.
Alueen asukkaiden luonnonuskonto ja kommunismi risteävät toisiaan viimeisen kerran konkreettisesti näissä kuvissa, joissa kamera saattaa ensin todistaa työväen sankarin todistusta siitä kuinka puolue on antanut hänelle kaiken vaurauden ja mahdollistanut hänen lastensa opiskelun yliopistoissa ja sitten siirtyä yksinäisen puunhakkaajan tilitykseen siitä kuinka kommunismi riisti hänen perheensä omatuloisuuden ja -toimisuuden pakottamalla poronajajat työskentelemään valtiolle. Kumpikin mies edustaa jotain mitä ei ole enää olemassa. Kommunismi pyyhki pois vanhat elinkeinot, mutta nyt kommunismi on tärissyt jalustallaan ja pyyhkiytymässä samalla tavalla alueelta pois.
Tämä yhteiskunnallinen vastakkainasettelu näyttelee elokuvassa kuitenkin verrattain pientä osaa, vaikkei jää epäselväksi, että Ottingerin sympatiat ovat alkuperäisuskontojen ja perinteiden puolella kommunismin sijasta. Ottingerin kamera (ja kerrankin voi todella puhua ohjaajan kamerasta – hän on itse toiminut elokuvan kuvaajana ja myös aivan kirjaimellisesti kameran varressa) tallentaa tavallista arkea ja perinteisiä askareita tarkasti ja filmirulla toisensa perään napaten jokaisen olennaisen vaiheen esimerkiksi kyläjuhlasta ja siihen liittyvästä lampaan teurastamisen prosessista: eläin surmataan, paloitellaan, puhdistetaan; jokainen osa laitetaan hyötykäyttöön ja lihat nautitaan grillattuina kylässä järjestetyn leikkimielisen painiottelun jälkeen. Onneksi Riku Rantala osoittelemassa vieressä sormillaan päin kameraa ja selittämässä jotain tehotuotannosta puuttuu.
Monet kohtaukset ovat selvästi kuvaajia varten lavastettuja kuvituksia ja poseerauksia eikä elokuva yritä peitellä tätä mitenkään. Toisinaan kuvattavat henkilöt puhuttelevat tekijöitä (joiden emme kuule koskaan vastaavan) ja jopa pyytävät näitä kuvaamaan komeita porolaumojaan tai valittelevat kuinka raskasta kuvaaminen on. Yhdessä kohtauksessa juomaan pysähtynyt perhe tarjoaa omastaan myös elokuvan äänimiehelle. Harteikkaan ja isokokoisen saksalaisen näkeminen pienikokoisten perheenjäsenten rinnalla on omituisella tavalla etäännyttävä näky, erityisesti kun se tapahtuu pitkän elokuvan loppupuolella.
Toisinaan elokuva tekee eräänlaisia puolihaastatteluita, joiden todistusvoimasta kielii se, että vain osa henkilöiden repliikeistä on vaivauduttu kääntämään. Olennaista on ennemminkin henkilöiden halu puhua ja heidän koko olemisensa kuin se mitä he sanovat. Mieleenpainuvia hahmoja on useita. Nuori suutari kertoo pitkällisesti kuinka saapas valmistetaan. Vanha seppä vuorostaan laulaa ja kertoo sitten ilmaisevansa itseään kaivertamalla eläimiä. Hän kehuu olevansa kuuluisa näillä main, sillä hänen kaiverruksiaan tullaan katsomaan kaukaa. Hän yrittää niissä löytää ihmisten ja eläinten yhteiset puolet. Nuoret naiset valmistavat useammassa kuin yhdessä kohtauksessa maidosta mitä erilaisimpia tuotteita. Kamera kuvaa juuston ja jogurtin valmistusta, teen keittämistä, jopa maitoviinan tislaamista.
Toisinaan elokuva ajautuu houreuneen ja nämä kohtaukset voivat imeä mehut, jos katsoja ei onnistu virittäytymään oikealle hypnoottiselle taajuudelle. Elokuvassa on kaksi shamaania, vanha nainen ja suurperheen äiti, jotka kumpikin näyttävät kuinka keskustelevat henkien kanssa. Jälkimmäisen esityksen aikana katsoja huomaa pohtivansa kuinka tällainen periaatteessa totutusta poikkeava on muun elokuvan kontekstissa ehkä kaikkein vähiten kiinnostavinta kuva-antia vanhusten shakin ja dominon pelaamisen, poroajeluiden, perheiden paikasta toiseen vaeltamisen ja metsästäjien nuotiolla istuskelun rinnalla.
Shamanismikohtaukset pitävät kuitenkin puoliaan teoksessa sillä vaikka alueen asukkaiden kulttuurin tasa-arvoisuudesta ei noin muuten sanota mitään, on Ottinger selvästi ihastunut siihen, että alueen henkisinä johtajina voivat toimia myös naiset eikä miehillä ole mitään mukisemista tai tarvetta tuomita hysteriaksi sitä, jos kokonaisen lauman lapsia synnyttänyt nainen alkaa nähdä mystisiä näkyjä keskellä päivää.
Omalaatuinen ratkaisu on kuvata lomittain kahden metsästäjän teenjuontia nuotion äärellä ja vanhan naisen kertomaa perinnesatua ikään kuin metsästäjien läsnäolo tulisi konkreettiseksi vasta sadussa ja satu vastavuoroisesti konkreettiseksi metsästäjien myötä. Toisinaan Ottingerin kamera vaeltaa jokia pitkin, katselee vaeltavia eläimiä aroilla tai kuvaa hiljaa palavaa nuotiota poromiesten tavatessa toisiaan, mutta missään vaiheessa kuvissa ei yritetä tavoittaa jotain siloiteltua matkailumainoskauneutta. Tarkoitus on tallentaa ympäristö, jotta katsoja ymmärtäisi mistä taigassa on kyse myös fyysisenä paikkana.
Ottingerin kamera pyörii jalustallaan hitaasti vasemmalta oikealle ja toisinpäin korostamatta muuta kuin mitä kuvassa tapahtuu. Toisinaan kamera lähtee vaeltamaan, kuten paikallisten lasten esittäessä ryhmälle laulujaan ja runojaan: taustalla pikkupoika lähtee juoksemaan ison sian perässä; kamera jättää hetkeksi laulavat lapset ja seuraa parivaljakkoa. Lapsia kuvataan muutenkin sympaattisesti ja paljon. Yksi elokuvan mieleenpainuvimmista kuvista onkin aivan pieni poika taluttamassa hervottoman kokoista nautaeläintä.
Aivan turhan usein tällaisia elokuvia pidetään maagisina matkoina. Tavallisesta arjesta tehdään eksotiikkaa silloin, kun se on edelleen aivan tavallista arkea. Ei ole kauaa siitä, kun Suomessakin tehtiin töitä käsin, viljaa niitettiin viikatteilla eikä jättikokoisilla tehokoneilla ja perheet tuottivat ruokansa omavaraisesti – ja on otettava huomioon, että Ottingerinkin elokuvasta on jo yli 20 vuotta ja Internet ja muut keksinnöt ovat saapuneet Mongolian aroillekin.
Etnografisen dokumentin todistusvoiman ei ikinä pitäisi olla siinä kuinka erilaisia ihmiset ovat, vaan siinä kuinka ihmiset ovat pohjimmiltaan vain ihmisiä. Niinpä elokuvan loppupuolella todistetaan kahta merkittävää yhteistä kokemusta. Vanha ja kuvausryhmän läsnäolosta selvästi ärsyyntynyt nainen valittaa kuinka maailma masentaa vuosien painon kasaantuessa. ”Mitä hyötyä on elää näin vanhaksi, jos elämässä ei ole muuta kuin kärsimystä?” Toisessa kohtauksessa taas vaimonsa kanssa kuusi vuotta muusta maailmasta erillään asunut vanha mies toteaa: ”Elämä ei ole hyvää eikä pahaa, mutta oletin sen vain menevän eri tavalla.” Elämää ei ole auttanut kommunismi mutta eivät vanhat tavatkaan. Jos jo näissä huomioissa ei ole jokaiselle ihmiselle yhteisen ymmärryksen lähde, missä on?