On sangen osuvaa, että Euroopan vanhin yliopistokaupunki Bologna toimii näyttämönä maailman johtavalle elokuvan historiaan keskittyvälle festivaalille. Siinä missä kaupungin yliopistoon on kohta tuhannen vuoden ajan hakeuduttu oppia hakemaan, on Il Lue lisää
Ex-lakiopiskelija, teatteri ja televisioalan konkari Ken Loach (Mike Leigh’n lisäksi tunnetuimpia englatilaisia nykyohjaajia) muistetaan Suomessa ennen kaikkea hänen työväenluokkan ja sosiaaliverkostoissa rypivien elämää kuvaavista filmeistä. Niitä ovat esimerkiksi huostaanottokysymystä rajusti tarkasteleva Ladybird Ladybird, rakennustyömaaympäristöön osin sijoittuva Riff-Raff, työttömän ja terveystyöntekijän suhteesta kertova elokuva Nimeni on Joe, DDR:stä länteen tulleen taiteilijan pettymystä kuvaava Fatherland tai lemmikkihaukkaa pitävän pojan elämää luotsaava kaunis kuvaus Kes – poika ja haukka, joka oli muun muassa yksi Krzysztof Kieślowskin lempielokuvia. Koko uransa ajan Ken Loach on työskennellyt myös dokumenttielokuvan parissa.
Levent Çakır oli yksi turksploitaation kirkkaimmista tähdistä. Mitä miehelle nykyään kuuluu, kun Turkin elokuvateollisuus on kokenut muutoksen? Laajakuvan toimitus tavoitti Çakırin koko uraa käsittelevää haastattelua varten huhtikuussa.
Hän on oikeamielisyyden perikuva. Hän ei juo. Hän ei polta. Hän voittaa pahikset oveluudella, nyrkein ja kehittyneillä aseillaan, haukuttuaan heitä ensin kurkuiksi. Rintaa komistaa uhkea logo. Kuka hän on? Batman? Ei. Teräsmies? Ei. Hämähäkkimies? Ei todellakaan, vaan kyseessä on villissä lännessä seikkaileva ja kaikkien tuntema legendaarinen Zagor! Miten niin ette ole kuulleet hänestä? Tämä intiaanien paras ystävä on lähtöisin italialaisen Sergio Bonnellin kynästä. Hän seikkaili 1960-luvulla kotimaansa huippusuosituissa sarjakuvissa. Kyseiset sarjakuvat saapuivat myös Turkkiin, jossa ne nousivat niin kovaan kysyntään, että Turkin elokuvateollisuus teki niistä peräti kaksi elokuvaa. Niistä ensimmäinen ja kenties merkittävin on Zagor Kara Bela, jossa Zagoria esittää roolista suureen suosioon ponnistanut Levent Çakır.
Heräsin eräänä yönä kylmän hien puskiessa kasvoilleni. Mielessäni oli vain yksi kysymys. Miksi elokuvasäveltäjä Marco Beltramin minussa herättämät tunteet hämmentävät minua näin? Kuvaillakseni tätä outoa suhdetta kyseiseen mieheen ja hänen työhönsä, minun pitänee aloittaa alusta. Elokuvaa kuvaillaan taiteenlajina usein taianomaiseksi. Joskus tämä taika kuitenkin rikkoutuu. Loitsu sanoo itsensä irti jos juoni menee viemäristä alas, näyttelijä lausuu repliikkinsä kiviseinän karismalla tai toimintaa leikataan kuin hiuksia 90-lukulaisen Johnny Deppin kampaamossa. Tähän ikävään laadunpudotukseen on mielestäni kuitenkin olemassa parannuskeino – Musiikki. Erinomainen, tilanteeseen sopiva elokuvamusiikki voi pelastaa hölmöt juonenkäänteet onnistumalla narratiivin typeryydestä huolimatta ruokkimaan katsojan immersionhalua sopivilla soinnuilla. Juuri tällaisen musiikin tekemiseen herra Beltrami sopii kuin nappi otsaan.
Quentin Tarantino tarvitsisi käsikirjoittajakumppanin. Django Unchained on teos, jossa edes jotenkin yhteen kursitut elementit ohjaajan käsikirjoittamisessa tulevat yhteen kaoottisena mössönä. Lopputulos viihdyttää koko kestonsa, mutta siitä olisi voinut olla enempäänkin.
