Median satiirina Nightcrawler ei ole niin vahva esitys, koska yleisestä voimattomuudesta kertova (ja samalla paranoidia suhtautumista ruokkiva) klangi on aika tuttu. Saa pohtia, onko elokuvassa esimerkiksi huomioita, joita ei jo olisi esitetty jossain Ihanassa elämässä.
Jos Safe jotain kuvaa, niin se kuvaa vaikeaa yritystä tehdä selkoa kohdatusta tuntemattomasta. Jos totuus paljastuu tai jos elokuvan redusoi yhteen selitysmalliin, elokuvaa ei enää sen jälkeen ole, tai ainakin elokuva menettää identiteetin, jota sen poikkeuksellinen kuva- ja äänikerronta ovat johdonmukaisesti luoneet.
Maps to the Starsilla David Cronenberg on onnistunut ohjaamaan oudon ja kylmän elokuvan, vaikka aiheen puolesta kaikki siinä – nimellisesti Hollywoodiin sijoittuvassa satiirissa – on nähtyä ja vielä tylymmin yllätyksetöntä.
On ilmeisen harvinaista, että jokin elokuva hyökkää häpeilemättömän suoraan jotain instanssia kohtaan, koska kun se viimeinkin tekee niin, eivät katsojat välttämättä edes huomaa sitä tai työntävät sen ajatuksissaan taka-alalle. Paolo Sorrentinon Suuri kauneus on avoimen häijy lukuisia roomalaisen yläluokan piirteitä kohtaan. Se tarkastelee ummehtuneita aateliston kartanoita joiden sisälle on ihmisten silmiltä piilotettu taideaarteita, nousukasmaisen ja kattohuoneistoissaan bilettävien ihmisten porsastelua, jotain puolueuskollisuudesta tekopyhästi meuhkaavien liberaalien ja puolivillaisia statementteja laukovien performanssitaiteilijoiden harhakuvien vallassa pyörivää maailmaa.
Elio Petrin Epäilyksen yläpuolella on yksi niistä omituisista tapauksista, jotka ovat ilmestyttyään saaneet valtaisasti suitsutusta osakseen, mutta joita aika ei ole nostanut muiden maailman, saati edes italialaisen elokuvan klassikoiden joukkoon
Mitä John Carpenter on todella halunnut ilmaista They Liven kohtauksella, jossa Roddy Piper ja Keith David mätkivät toisiaan turpaan yli viisi minuuttia, koska David ei suostu laittamaan aurinkolaseja silmilleen? Filosofian Elvikseksikin tituleerattu Slavoj Žižek jatkaa The Pervert’s Guide to Cineman jalanjäljissä ja tarjoaa muun muassa tälle tappelulle omaperäisen tulkintansa. Hänen toinen yhteistyönsä ohjaaja Sophie Fiennesin kanssa, The Pervert’s Guide to Ideology, käsittelee nimensä mukaisesti ideologiaa yhdistävänä teemana elokuville, jotka vaihtelevat Taksikuskin ja Tappajahain kaltaisista kaanonteoksista John Frankenheimerin Secondsin edustamiin kummajaisiin sekä toisen maailmansodan aikaiseen propagandaan. Näkökulma ei rajoitu vain seitsemänteen taiteeseen: osansa saavat myös muun muassa nykykapitalismi, 1900-luvun sosialismi, Beethovenin Oodi ilolle sekä Kinder-muna.
Kuluttaja ei vaivaudu vaan valittaa. Hän on sairaan lisäksi olennainen osa sairautta.
Aleksei Balabanov oli yksi Venäjän tunnetuimmista ohjaajista. Toukokuun 18. Päivä tuli yllättävä tieto, ohjaaja oli kuollut. Terveysongelmien kanssa painineen Balabanovin kuolema oli joka tapauksessa suuri yllätys, koska hän oli vasta muutama vuosi sitten täyttänyt 50 vuotta.
Balabanov jätti loistavan venäläisen elokuvan perinnön. Hänen tunnetuin ohjauksensa lienee pienellä budjetilla kyhätty rikoselokuva Veli (1997). Muutama muukin elokuva on saanut enemmän huomiota suomalaisessa festariskenessä, kuten ronskilla otteella Neuvostoliiton historiaa ruoskinut Cargo 200 (2007), bolševikien vallankumouksen jälkeisestä ajasta kertova Morphine (2008) sekä tässä arvostelussa käsiteltävä moderni rikoskomedia Dead Man’s Bluff (2005).
