Siluettimaiset kuvat vuoresta merenrannalla pudoten aaltoihin, meren alati jylläävä kuohu ja pauhke, kyläpahasen olemassaolo ja kaikki sen tarjoamat paheet tuolla jossain kaukana… Tähän eristysmäiseen ja avaraan miljööseen Emilio Fernández sijoittaa kolmiodraamansa.
Nuri Bilge Ceylanin reilusti yli kolmetuntinen Winter Sleep kahmaisi tänä vuonna Cannesissa Kultaisen palmun. Hyvin monien keskustelujen ehdoilla etenevä elokuva alkaa, kun sen päähenkilön, hotellinomistaja herra Aydinin, auton ikkuna rikotaan kesken ajon. Tekijäksi paljastuu hänen omistamassaan talossa asuvan perheen lapsi. Tämän myötä Aydinille alkaa selvitä, että kylässä ei pidetä hänen tavastaan puuttua muiden asioihin, mutta lopulta sysätä vastuu muiden niskoille. Ylimielisesti muihin suhtautuva Aydin joutuu tämän jälkeen kohtaamaan oikeastaan kaikki hänen elämässään läheisesti mukana olevat ihmiset ja tuntemaan, millaista on olla heidän nahoissaan, kun mies tukahduttaa heidät.
Kauhuelokuvien uusintaversioita on viime vuosina tullut pilvin pimein. En näe yleensä mitään syytä, miksi jokin elokuva tulisi filmata uudestaan. Suurimmaksi osaksi näiden uusintaversioiden tarkoitus on ollut ottaa rahat tyhmiltä pois. Oikeasti hyvät ja tarpeelliset uusintalämmittelyt ovat olleet harvassa. Niitäkin tietysti on, mutta Come Out and Play ei ole sellainen. Sen lähtökohdat ovat jo mahdollisimman huonot, sillä Narciso Ibáñez Serradorin ohjaama alkuperäinen versio, Who Can Kill a Child?, on yksi espanjalaisen kauhun tärkeimpiä ja ajatuksia herättävimpiä teoksia.
Carlos Reygadas on todennut Battle in Heavenin olevan hänen rakas ongelmalapsensa eikä ihme. Se on lähempänä hengeltään ristiriitaisen vastaanoton saanutta Post Tenebras Luxia kuin yleisesti arvostettuja Japónia ja Silent Lightia. Samoin Battle in Heaven on vaarallisen lähellä lipsua sinne epämääräiselle alueelle, jossa voidaan puhua kansainvälisen art house -elokuvan kliseistä: mukana on estotonta seksuaalisuutta, yllättävää ja hyökkäävää väkivaltaa ja stoalaisesti ympäröiviin tapahtumiin reagoivia henkilöitä. Se myös todennäköisesti suututtaa ja etäännyttää katsojansa käsittelemällä niinkin epäseksikkäitä aiheita kuin luokkaeroja, uskonnollisuutta ja kokonaisen kulttuurin sairautta.
Mitä John Carpenter on todella halunnut ilmaista They Liven kohtauksella, jossa Roddy Piper ja Keith David mätkivät toisiaan turpaan yli viisi minuuttia, koska David ei suostu laittamaan aurinkolaseja silmilleen? Filosofian Elvikseksikin tituleerattu Slavoj Žižek jatkaa The Pervert’s Guide to Cineman jalanjäljissä ja tarjoaa muun muassa tälle tappelulle omaperäisen tulkintansa. Hänen toinen yhteistyönsä ohjaaja Sophie Fiennesin kanssa, The Pervert’s Guide to Ideology, käsittelee nimensä mukaisesti ideologiaa yhdistävänä teemana elokuville, jotka vaihtelevat Taksikuskin ja Tappajahain kaltaisista kaanonteoksista John Frankenheimerin Secondsin edustamiin kummajaisiin sekä toisen maailmansodan aikaiseen propagandaan. Näkökulma ei rajoitu vain seitsemänteen taiteeseen: osansa saavat myös muun muassa nykykapitalismi, 1900-luvun sosialismi, Beethovenin Oodi ilolle sekä Kinder-muna.
Ex-lakiopiskelija, teatteri ja televisioalan konkari Ken Loach (Mike Leigh’n lisäksi tunnetuimpia englatilaisia nykyohjaajia) muistetaan Suomessa ennen kaikkea hänen työväenluokkan ja sosiaaliverkostoissa rypivien elämää kuvaavista filmeistä. Niitä ovat esimerkiksi huostaanottokysymystä rajusti tarkasteleva Ladybird Ladybird, rakennustyömaaympäristöön osin sijoittuva Riff-Raff, työttömän ja terveystyöntekijän suhteesta kertova elokuva Nimeni on Joe, DDR:stä länteen tulleen taiteilijan pettymystä kuvaava Fatherland tai lemmikkihaukkaa pitävän pojan elämää luotsaava kaunis kuvaus Kes – poika ja haukka, joka oli muun muassa yksi Krzysztof Kieślowskin lempielokuvia. Koko uransa ajan Ken Loach on työskennellyt myös dokumenttielokuvan parissa.
Salvador Dalin petoksen jälkeen löydämme Luis Buñuelin Meksikosta hänen jouduttua jättämään Hollywoodin luksuselämän ja peitenimellä työskentelyn piinaavan kommunistijahdin ja ajan hulluuden vuoksi. 17-vuoteen hän ei ole ohjannut ainuttakaan yksin omaa elokuvaa; nyt hän saa tilaisuuden ja Los Olvidados syntyy. Mikä voisi olla ainutlaatuisempi ja armottomampi aloitus Buñuelin Meksiko-kaudelle? Las Hurdesista on jäänyt Bunuelin tapa aloittaa filminsä tarkastelemalla kaupunkia kuin jossakin halpahintaisessa dokumentissa. Ei aikaakaan kun on täysin selvää, että halpahintaisuus on tästä elokuvasta valovuosien päässä. Bunuel ei ole menettänyt mainosfilmien ja Hollywoodissa kautensa aikana mitään otteestaan.
Fando y Lis (1968) on chileläis-ranskalaisen ohjaaja Alejandro Jodorowskyn (s. 1929) esikoisteos. Se perustuu Fernando Arrabalin surrealistiseen näytelmään. Vaikka El Topo (1970), The Holy Mountain (1973) ja Santa Sangre (1989) ovat ehdottomasti tunnetuimmat ja kollektiivisesti arvostetuimmat teokset Jodorowskyn filmografiassa, Fando y Lis toimii tärkeänä aloittajana, elokuvana, jossa Jodorowsky hakee visuaalista tyyliään ja käsittelee teemoja, jotka toistuvat myöhemmin edellä mainituissa teoksissa. Fando y Lis herätti kohua ilmestyessään, synnytti mellakoita Meksikossa Acapulcon elokuvafestivaaleilla ja lopulta joutui levityskieltoon. Olipa kyseessä sitten taitelijan vision väärinymmärtäminen tai silkka provosoituminen rohkeasta materiaalista, Fando y Lis ansaitsi välittömästi kulttimainetta marginaaliyleisön keskuudessa.
