“Näemme elokuvassa syötävän aitoja apinan aivoja! Tämä on järkyttävää!” Video nasty -artikkelisarjamme toisessa osassa liikutaan Faces of Deathista Taloon puiston laidalla. Zombeja! Natseja! Kannibaaleja!
Kolmeosaisen sarjan ensimmäisessä osassa Joonatan Nikkinen esittelee video nasty -termin taustat ja käy lävitse huomattavia sensuurivasaran alle joutuneita elokuvia.
Elokuva joka porautuu suoraa tietä sieluun, eikä jätä hetkeksikään rauhaan. Christianen maailma on putoamassa alamäkeen, se ei pelkästään putoa pitkältä alas, mutta se lysähtää suoraan asfalttiin. Christiane F:ssä tulee selväksi se, kuinka Christiane aluksi voi hyvin ja miten hän fyysisesti muuttuu ihmisraunioksi ja kuinka yksi huumekokeilu tekee hänestä jo ruumisarkun. Tämä ei vähennä elokuvan moraalista pointtia, jonka se jo heti tuntuu ottavan kantaakseen. Joskin moralisointi ei ole hetkeäkään elokuvan maailman kuvaamista tärkeämpi. Se tulee kuin välttämättömänä lisänä, sivuoireena. Siinä mielessä siitä ei ole – vain harvoissa tapauksissa näin on – haittaa elokuvalle. Toisin sanoen, elokuvan kuvaama maailma on niin vahva, että tekijöiden moraaliset aikomukset jäävät sen alle, ja ponnistuksilla saarnaaminen karsiintuu.
Udo Kier oli Night Visionsin kunniavieras, mutta valitettavasti allekirjoittaneella jäi miehen retrospektiivi vain kahteen kappaleeseen. House on Straw Hill (tunnetaan myös nimellä Exposé) on Olkikoirat/Hohto –tyylinen cocktail, jossa Kierin esittämä, sangen ahdistunut kirjailija vuokraa eristäytyneen mökin maaseudulta voidakseen keskittyä kirjoittamiseen. Hän eroaa tyttöystävästään (Fiona Richmond, jolla lienee hyökkäävimmät näkemäni torpedotissit koskaan) ja palkkaa sattumalta tapaamansa Lindan (Linda Hayden) avustajakseen mökille. Siellä Kier tuskailee kirjansa kanssa ja yrittää köyriä Lindaa, joka tuntuu olevan sairaalloisen kiinnostunut kirjasta. Lopulta ex-tyttöystävä saapuu paikalle ja seuraa lesbiaanista seksiä ja järjetöntä väkivaltaa.
Death Watch eli La Mort en direct tai suomeksi Katherine Mortenhoen ostettu kuolema (David G. Comptonin romaanista Unsleeping Eye) näyttää ennustavan dystooppisesti sen, mihin ihmisten rajaton tirkistelyhalu 2000-luvulla vei television jo muutenkin suureksi osaksi suolimehuilla läträttyjä vessanlaakereita lakaisevan ohjelmatarjonnan.
Reality-sarjat syntyivät halusta päästä katsomaan toisen elämää turvallisen etäältä. Jostakin ja joskus ihmiseen on syntynyt tarve tirkistelyyn. Realitysarjat tekivät tuon jokaisen kunnon kansalaisen tukahdetun tarpeen nyt uudenlaisesti mahdolliseksi. Se teki siitä tarpeesta populistisen. Tirkistelystä tehtiin Big Brothereiden sun muiden samanhenkisten realitysarjojen yhteydessä nyt turvallisesti kaikille yhteistä. Jopa hekin jotka olivat vainonneet ja pitäneet epäilyttävinä niitä kylän pervoja, joilla oli peeping tomin-maine – saivat nyt julkisesti tunnustaa omat samankaltaiset taipumuksensa.
