Oh Boy (2012)
Jo ennen kuin Oh Boy ehti edes valmistua, on hänen tekijästään, Goodbye Leninin! (2003) ohjaaja-käsikirjoittaja Wolfgang Beckerin assistenttina toimineesta Jan Ole Gersteristä povattu jonkinlaista Attalusta Berliinin uudelle elokuvalle, joka on rämpinyt metaforallisesti likakaivoissa jo pidemmän aikaa, ehkä aina Wendersin, Herzogin ja Rainer W. Fassbinderin kultakausien lopusta lähtien. Valitettavasti tuskin koskaan yksi elokuva, jos edes yksi ihminen, voi pelastaa kokonaista kansakunnan elokuvaa. On myönnettävä, etteivät edes Kaurismäen veljekset yksin voineet elvyttää suomalaisen fiktioelokuvaa henkihieveristä 80-luvulla ja 90-luvun alussa, puhumattakaan tästä päivästä. Oh Boy on muutenkin liian tavanomainen, riskitön – joskin kauniisti kuvattu – mutta dramaturgialtaan yhtä tyhjän tekevä kuin finni korvakäytävässä, ja poliittisesti melko mitäänsanomaton ja menneisyyteen katsova, jotta se yksin voisi nostattaa jonkinlaista uutta aaltoa, tai edes toimia Saksan 400 kepposena (Les quatre cents coups, 1959) konsanaan.