Kategoria:

Terminator Genisys (2015)

Vuonna 1984 käynnistynyt James Cameronin aloittama Terminator-elokuvasarja muistetaan Arnold Schwarzeneggerin läpimurtona. Viimeisimmät osat ovat poukkoilleet ties missä jatkumoissa sekä lopulta tuotantolimbossa. Lopullinen naula näytti tulevan arkkuun, kun neljännen osan ohjaajaksi pestattiin lähinnä hömppätoiminnan parissa kunnostautunut McG, eikä Schwarzeneggeria saatu mukaan uusimaan rooliaan. Terminator: Salvationin lopputulos on vielä kaikille suhteellisen tuoreessa muistissa, mutta nykyisen Hollywoodin tietäen, tämä ei kuitenkaan estä yrittämästä uudestaan.

Julkaistu:
Kategoria:

Whiplash (2014)

Whiplashin pohjautuminen lyhytelokuvaan ei tullut yllätyksenä, vaikka en olekaan lyhytelokuvaa nähnyt. Ongelma on näet klassinen. Siinä on hyvä ensimmäinen ja viimeinen näytös. Whiplashin ongelmat ovat käytännössä toisen näytöksen ongelmia.

Julkaistu:
Kategoria:

Rakkautta & Anarkiaa 2014 -ennakko: Musiikkia, musiikkia!

Skotlantiin sijoittuva musikaali sai rahoituksensa – ah, niin muodikkaasti – Kickstarterista, ja ohjaajana häärii Belle & Sebastian -yhtyeen toinen solisti, Stuart Murdoch. Yhtyeen musiikin tuntevat tietävät varmaankin jo, mitä on tiedossa; ylisuuria ja löysiä, mutta ei-niin-masentavan-harmaita-koska-tämä-ei-ole-grungea -tason villapaitoja, paksusankaisia Clark Kent -laseja ilman mitään varsinaista hyötykäyttöä sekä tanssimista, jolla ilmaistaan että hahmot ovat erittäin hip ja cool. Tämä tuntuu välillä hieman laiskalta, mutta räikeät, tosielämään kuulumattomat värit vakinaistivat paikkansa realistisia tunteita ja tapahtumia käsittelevissä elokuvissa viimeistään Jacques Demyn Cherbourgin Sateenvarjoissa.

Julkaistu:
Kategoria:

Dark Skies (2013)

Varmasti suurin haaste jokaiselle kauhuelokuvan katsomista harkitsevalle on aina oma kykenevyys hyväksyä ruudulle vyöryvät tapahtumat jonkinlaisena loogisena jatkumona. Kauhu yrittää usein tavoittaa katsojiaan arkisilla ja samastuttavilla hahmoilla, joiden hyvin todellisuutta vastaava arki muuttuu joko veriseksi selviytymiskamppailuksi tai demonien pakoiluksi. Tällaista ei tietenkään tapahdu todellisuudessa ainakaan hirveän suurella todennäköisyydellä, jolloin peliin tuleekin katsojan kyky lykätä omaa epäuskoaan – Suspension of disbelief, kuten jenkit sanoisivat. Tämä on tarpeellista myös siksi, että suurin osa kauhuelokuvista (usein ne huonommat) rakentuvat sen ympärille, että hahmot menevät tapahtumien luokse. Oli se sitten kaapin pohjalla lymyilevä hirviö tai kellarista kurkistava haamu, hahmoilla on tapana lähestyä näitä tilanteita aina varmasti mutta äärimmäisen hitaasti. Kukaan täysijärkinen ei tekisi tätä, mutta jos haluaa nauttia edes joistain haamukauhuelokuvista, taito asian hyväksymiseen on tarpeellinen. Olen mielestäni erittäin harjaantunut tämän taidon saralla, ja pystyn usein hyväksymään mitä hölmöimmät juonenkäänteet ja ennen kaikkea yllämainitut tutkimusretket sopimattomiin paikkoihin ilomielin, odottaen innolla niiden lopussa olevaa säikäytystä. Joskus kuitenkin eteeni tulee elokuva, jolloin tämä on yksinkertaisesti mahdotonta. Dark Skies on juuri sellainen elokuva.

Julkaistu: