Vuoden 2016 Night Visionsissa on tarjolla kulinaristinen kauhuelämys höystettynä rasvalla, palkkamurhaajilla, pastisseilla, parhaalla spagettiwesternillä, pelleillä ja makkaroilla. Niin monilla makkaroilla.
Leffojen uusintaversioilla on huono maine, eikä syyttä. Kyllähän se tiedetään, että Hollywood pyrkii maksimoimaan voitot, ei tekemään uniikkia elokuvataidetta – mutta silti remake remaken perään tuntuu kielivän totaalisesta alkuperäisideoiden puutteesta Kalifornian härmäisessä hillohelvetissä. Kauhuelokuvien puolella ilmiö tuntuu olevan erityisen yleinen ja kaltaiseni kalmafanin mieli on pahoittunut sen verran monta kertaa, että osaan melko lailla vaistomaisesti väistää suurinta osaa rahastusrysistä.
“Dude, Where’s My Car? meets 28 Days Later” kehutaan Shaun of the Deadia. “Twilight meets My Bodyguard” sanovat kriitikot Let The Right One Inistä. Kauhu lienee ainoa genre, jossa mainonta, yleisö sekä kriitikot vuolaasti sopusoinnussa ylistävät ja ylläpitävät matkimisen jaloa taitoa. Ja se näyttäisi kelpaavan kaikille asianomaisille jostain syystä. Yllä mainitut elokuvat ovat malliesimerkkejä onnistuneesta aiempien elokuvien iteraatioista, sillä ne tuovat jotain uutta aiempien versiointien tarjontaan, oli se sitten huumoria tai lapsista kertovaa ihmissuhdetragediaa. Valitettavasti tämä otanta ei edusta edes prosenttia kauhugenren tarjonnasta. Suurin osa, ja oikeastaan koko kauhuelokuvan historia, on täynnä enemmän tai vähemmän onnistuneita matkimisketjuja ja sisäsiittoisia sukupuita. Kauhuelokuvien kronologia tuntuu aivan liian usein lopulta päätyvän joko tarinan, visuaalisen annin tai narratiivin rakenteen puolesta F.W. Murnaun Nosferatuun tai Robert Wienen The Cabinet of Dr. Caligariin.
