Kategoria:

Matka japanilaiseen elokuvaan, osa 4

Koska 90-luvun alku oli lapsuuden parasta aikaa, aloitetaan se nuorison parissa ja tyttökoulusta, johon päästään ohjaaja Shun Nakaharan kanssa sympaattisessa The Cherry Orchardissa (Sakura no Sono, 1990). Vuoden tärkein tapahtuma on ovella ja kuten tapana on, mikään ei ota onnistuakseen, kun hermostuneet teinit hakevat omaa paikkaansa. Samana vuonna ilmestynyt Jun Ichikawan ohjaama Tugumi jatkaa tarkemmin henkilöityen monella tavalla sairaan tytön rikkinäiseen elämään. Ulkopuolisen kertojan ansiosta tapahtumat pidetään suuripiirteisempinä, mikä antaa tarvittavaa aikaa kehittyvälle tarinalle.

Julkaistu: Kirjoittaja: Vieraileva kirjoittaja
Kategoria:

Seconds (1966)

John Frankenheimerin ohjaama romaanisovitus Seconds (1966) on kulttikaanonin perustiili. Mikäli haluaa jatkaa tällä kelalla, sitä voi kutsua 60-luvun Videodromeksi (1983). Se on henkinen noir-elokuva, jota kiinnostaa kokeilla, onko persoona muovailuvahaa vai sittenkin kipsiä. Tarinassa avautuva salaliitto peilaa aikansa kauhukuvia, joissa teknologia on joko syy tai seuraus yhteiskunnan vinoille trendeille.

Julkaistu: Kirjoittaja: Jaakko Kuitunen
Kategoria:

Loud Silents 2014

Aina ajankohtainen Charlie Chaplin on tänä vuonna erityisen huomion kohteena ympäri maailman, sillä kulkurihahmon ensiesiintymisestä tuli helmikuussa kuluneeksi 100 vuotta ja tämän myös Loud Silents huomioi esittämällä kolme Mutual-kauden komediaa. Säestyksestä vastasi Janne Kuusisen ja Heikki Laaksosen muodostama haitari-rumpu-kokoonpano Duo Dissanay, jonka veto oli niin perinteinen, tyylipuhdas kuin vaihtelevakin.

Julkaistu: Kirjoittaja: Petri Penttinen
Kategoria:

Celia (1989)

Yksi yleisimmistä kritiikeistä epätavanomaisia elokuvia kohtaan on se, että teos on epätasainen; siis että sen tietyt osa-alueet eivät muodosta yhdessä jonkinlaista hallittua kokonaisuutta, jossa jokainen osa tukee toistaan aukottomasti. Väite on omituinen ja virheellinen, koska se on niin formalistinen ja perustuu katsojan tottumukseen eikä loogisesti perusteltavissa olevaan selitykseen. Se olettaa, että kerrontaan keskittyvällä elokuvalla on oltava jokin tietty muoto ja siihen muotoon olennaisesti kuuluvien tiettyjen kerronnallisten piirteiden on yksinkertaisesti täytyttävä, jotta elokuva olisi nautittava. Se siis tuuppaa sivuun kokeellisen elokuvan vaikutuksen, kulttuuriset erot ja sen, että elokuva on ensisijaisesti visuaalinen media, jolla on lupa kokeilla, sen sijaan että sen tulisi täyttää jotain iänikuisia tarinankerronnallisia vaatimuksia.

Julkaistu: Kirjoittaja: Mikko Lamberg
Kategoria:

Tuhat kertaa hyvää yötä (2013)

Kuvakäsikirjoituksen Alankomaissa tapaamme draaman noloimman keinon: puolilähikuvien ylikäytön sekä arvaamattoman väsyttävästi toimivan leikkauksen ihmisnaamasta ihmisnaamaan. Harvoin ihmisnaamassa riittää voimia herättämään innostusta, ja vain harvoin ohjaaja ja kameramies osaavat päästä näyttelijöiden minään tätä tietä: uhkarohkea yritys on useimmin epäonnistunut (esimerkkejä on liian monta niistä tässä yhtäkään mainitakseni) kuin onnistunut (Faces, Jeanne D’Arcin kärsimys, Persona, Sátántangó, tai uusista vaikka ei aivan samaa luokkaa kuin edelliset edustava Free Ranges vain joitakin tunnetuimmista mainitakseni), mutta kun se on onnistunut, on se voinut paljastaa meille jotakin kopioimatonta: tunteen suoran palon elämän hullussa liekissä porautuen olemassaolon helvettiin ja heittäen sen kankaalle kuin totuuden suoraan päin silmiä.

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen
Kategoria:

Wetlands (2013)

Tarina kuroutuu sheivaamissattuman varaan: kun Helen on ajelemassa peppukarvojaan erään työkaverin innoittamana, hän ajaa myös vahingossa jotain muutakin. Rusahdus ja verta putoaa vessan kaakeleille. Ensimmäisellä kerralla Lars von Trierin Nymphomaniacin alkukuvina esitetyssä trailereissa luulin hänen ajavan pillustaan ulos putkahtaneen klitoriksen, mutta: hän ajaakin peräpukamansa puhki. Kertojaääni sanoo, että kuvitteli vain vanhoilla kävyillä olevan peräpukamia, mutta huomaa, että niitä voi olla vähän jokaisella. Hän joutuu lääkäriin ja – tavallaan – ihastuu hoitajaansa, joka on tosin varattu; sen jälkeen yrittää pokailla tätä toiselta suuseksiin suostumattomalta naiselta. Vaikka juonikuvio saattaisi kuulostaa nyt saippuaoopperajaksolta, pysyttelee Kosteikkoja tyyliltään yhtä kaukana sellaisesta kuin Katainen köyhistä, toisin sanoen yhtä kaukana kuin Jupiterin kuu maasta.

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen
Kategoria:

Murharyhmä (1991)

Tuoteseloste voisi kuulua näin: David Mametin ohjaama ja käsikirjoittama Murharyhmä (1991) on miehinen tarina vähemmistökokemuksesta nykypäivän Amerikassa ja ihmisluonnon taipumuksesta käpertyä sisäänpäin rasituksen alla.

Julkaistu: Kirjoittaja: Jaakko Kuitunen